Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen (Fin), Louhisali, Espoon Kulttuurikeskus, 16.9.2015

21 syyskuun, 2015 by keikkakeppi

Vajaa yhdeksän kuukautta kulunut edellisestä vierailusta ja taas Utahin ihme Joshua James saapuu Suomeen. Nyt mies astui jo kolmannen kerran maaperällemme, mutta tällä kertaa hänellä oli bändi messissä. Joshua Jamesin edellinen sympaattinen Sellosalin veto oli sen verran tuoreessa muistissa https://keikkakeppi.com/2015/01/31/joshua-james-us-ninni-poijarvi-mika-kuokkanen-feat-olli-haavisto-sellosali-espoo-28-1-2015/, että ilman bändihoukutinta olisin jättänyt keikan helposti väliin. Eikä mies ollut julkaissut tässä välissä uutta materiaalikaan. Toisaalta konsertin sijainti Espoon sydämessä veti myös puoleensa.

Vaihtoehtoisen folkrokin sanansaattaja Joshua James soitti minikiertueella Espoon lisäksi Turussa, Kouvolassa ja Helsingissä. Aloituspaikaksi oli valikoitunut Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisali, joka on muutamasta vedosta tullut jo itsellekin tutuksi. Louhisali on muuttanut jäykän konserttisalin onnistuneesti klubimaiseksi, josta voisi ottaa mallia moni muukin kulttuurisali. Osa katsomosta on purettu ja lavan eteen asetetut pöytäryhmät tekevät ilmeestä baaritiskeineen lungimman.

Joshua Jamesin kiertue alkoi himmeiden tähtien alla, sillä jätkien soittokamat olivat jääneet Pariisin lentokentälle. Onneksi homma taittui lainakamoillakin komeasti. Viime keikan tapaan illan aloitti kuitenkin lämmitetlijäduo Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Tällä kertaa he soittivat ilman Olli Haavistoa, jonka steel-kitarointia vähän jäi kaipaamaan. Ninni ja Mika ovat Joshua Jamesin ystäviä ja heidän ansiokseen voi lukea, että Jamesin jengi käy täällä näinkin usein. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat pääosin omaa tuotantoa sekä edelliseltä Vagabond Moon (2013) että tulevalta All Them Pretty Things –albumeilta. Heidän osuutensa alkoi kuitenkin tulkinnalla Dolly Partonin 9 to 5 –kantriklassikosta. Settilistaan mahtui myös mainio sovitus delta blues –standardista Rollin’ and Thumblin’. Poijärven ja Kuokkasen esityksestä oli helppo päätellä, että kaksikko vaalii amerikkalaisen jyvämusiikin perinnettä kunniakkaasti ja uuden materiaalin perusteella voi todeta, että edelleen osuu laariin.

Joshua James soitti edellisen kerran duettona kitaristi Evan Coulomben kanssa hienon keikan. Nyt heidän lisäkseen lavalle nousivat basisti David Isaac Russell ja rumpali Timothy George ja eittämättä rytmiryhmä toi Joshua Jamesin lauluihin laastia. Aloitusbiisi Mystic näytti suunnan; pääosin kappaleita kuultiin miehen toistaiseksi parhaalta pitkäsoitolta From The Top Of Willamette Mountain (2102), mutta sekaan mahtui myös Sing Songs (2009) EP:ltä kuultu letkeä Crooked Arrow ja Broke, joka on mainio laulu Well, Then, I’ll Go to Hell (2013) –albumilta. Eipä ollut yllätys, kun tunnelmallisen Cheyenne, Wyoming –kappaleen tueksi nousivat lavalle parivaljakko Poijärvi & Kuokkanen. Niin heidät viimeksikin kutsuttiin Sellosalissa stagelle. Duo jeesasi vielä So Did I -kappaleen aikana, joka on yksi Joshua Jamesin merkkiteoksista. Esperanza sai takanani istuneet hispaanialaiset innostumaan, kun Jamesilta taittua komeasti myös espanjan kieli. Päätöskappale Feel the Same rinnasti Joshua Jamesin komeasti Ryan Adamsin parhaimpiin. Varsinaisen keikan päälle kuultiin pari encorea, joista viimeinen Coal War on Joshuan läpimurtokappale ja edelleen se tunnetuin iskusävelmä.

Kahden kombon keikka maksoi 17.50€ ja kohtuuhinta vetikin salin puolilleen väkeä. Tästä voi kiittää kaupungin kulttuuritoimea, koska ilman tukea tuskin tälllaiseen hintaan Joshua Jamesia bändeineen sekä laatulämmittelijää olisi saatu. Jos vielä kaupungin hallinnoimien konserttipaikkojen tiedotukseen satsattaisiin, saataisin salit helposti täyteen. Tämä ei ole Espoon ongelma, vaan monta kertaa menee ohi hyviä artisteja myös Helsingin konserttisaleissa. Tosin nyt olen ollut valppaana, kun Savoy tarjoaa herkkua ensi torstaina.

Atomirotta @ Lepakkomies, Helsinki, 5.9.2015

9 syyskuun, 2015 by keikkakeppi

Atomirotta on noussut nopeasti yhdeksi valtakunnan sähäkimmistä bändeistä. Kotimaan valloitus alkoi reilu vuosi sitten, kun kesähitti Aurinkoon räjäytti pankin. Kakkossingle Hima taas todisti, ettei bändi ole yhden hitin ihme. Marraskuussa 2014 julkaistu esikoisalbumi I jäi jouluruuhkan jalkoihin, vaikka nousikin 11. sijalle virallisella albumilistalla. Toisessa ajankohdassa albumi olisi koputellut varmasti kärkipaikkoja.

Ahkerat rotat ovat kuitenkin valloittaneet faniensa sydämet armottomilla livekeikoilla. Niitä bändi on veivannut tiuhaan ja viime viikonlopun tripla taputteli nätisti keikkakesän pakettiin. Bändi soitti kolme iltaa peräkkäin Kallion Leppakkomiehessä, joista ehdin tarkistamaan viimeisen. Kyseessä oli minifestivaali Atomifest, jossa Atomirottaa lämmitteli joka ilta eri esiintyjä. Lauantaina esilöylyt heittivät räppärit Petos ja Ässä.

Atomirotan tiukkuudesta kertoo, että bändi myi punk-luolan joka ilta loppuun. Lepakkomies oli lauantaina kuin pätsi, mutta veikkaan yhtä läikkyvä hornan kattila olivat torstai ja perjantaikin. Matala tila on tunkkainen putkilo, missä ilma ei kierrä kuin kalsareissa. Ei siis ihme, että osa jannuista bailasi ilman paitaa. En ole nähnyt hetkeen yhtä infernaalista meininkiä yleisön keskuudessa, korkeintaan taannoisella Teksti-TV 666:n keikalla päästiin samoin sfääreihin. Atomirotta yhdistää räpin, rokin, bluesin, punkin ja funkin persoonalliseksi keitokseksi, joka tavoittaa helposti ystäviä yli lajirajojen. Notkean Rotan jäsenistöstä uudeksi bändiksi muodostunut Atomirotta on katu-uskottava räppipiireissä, mutta myös legendaarisen kitaristi Rane Raitsikan myötä myös rokkikööreissä. Ranella on historia niin Lamassa kuin Smackissa, jonka jälkeen hän pörräsi Los Angelesin rokkikuvioissa 20 vuotta. Kotiinpaluun jälkeen miehestä on kuoriutunut uusi luova ulottuvuus. Mies lämää tarttuvia riffejä tarkasti verkon perille. Tuoreen iskukyvyn löytänyt Rotta hoitaa laulut ja lyriikat pakottomasti. Lavalla hän on pitelemätön seremoniamestari. Trion täydentää koneista vastaava Pajulaakso, jonka oletin olevan statisti taustalla, mutta väärin meni. Häiskä pomppi niin, että pää lähes kolisi kattoon.

Atomirotan lavaenergia on sitä luokkaa, että paidoista voi puristaa vettä. Tosin osalla lauantai-illan meininki meinasi karata turhautumisen puolelle. Eturivin mimmiosasto kävi toistensa ryysyihin kiinni. Tästä tulikin mieleen eräs vuonna 1969 järjestetty Altamontin festivaali, jossa The Rolling Stonesin keikan aikana alkaneet levottomuudet eivät Mick Jaggerin huomautuksista huolimatta rauhoittuneet, vaan jättivät historiaan ikävän jäljen väkivaltaisuksista. Onneksi Lepakkomiehessä jäätiin kauaksi tästä ja tilanne rauhoittui nopeasti Rotan ja Ranen puututtua kahakkaan. Takalinjoille asti en nähnyt yksityiskohtia, mutta jotain se kertoo Atomirotan kuumuudesta. Bändi on kyhännyt kasaan crossover-keitoksen, joka saa jengin liekkeihin. Helppo väittää, että Atomirotta on kattanut vasta alkupalat pitkään ”Beggars banquet” -juhlapöytäänsä. Pidot vielä paranevat.

22-Pistepirkko @ Tavastia, Helsinki, 22.8.2015

26 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Kun näin ilmoituksen 22-Pistepirkon jäähyväiskeikasta, se sai rivakasti ostamaan liput Tavastialle ja heti perään epäilemään, että bändin lopettaminen ei voi pitää paikkaansa. Asko Keränen kertoi bändin nettisivuilla veljesten ajautuneen tappelurinkiin, jonka johdosta päättivät jäädä määräämättömälle tauolle. Vaikea uskoa, että päätös olisi lopullinen. Toisaalta 22-Pistepirkon ruotuun ei sovi mitenkään, että he tekisivät tällaisia markkinointitempauksia vain myydäkseen keikan loppuun. Ehkä he ovat siis oikeasti pidemmän huilin tarpeessa.

Utajärvellä 35 vuotta sitten perustettu 22-Pistepirkko on koko uransa ollut kiinnostavin suomalainen vaihtoehtobändi. Päätös laittaa pillit pussiin velvoitti bändin soittamaan jäähyväisten kunniaksi kaksi keikkaa samaisena lauantaina. Ensimmäinen keikka myytiin nopeasti loppuun. Lisäkonsertti saatiin järjestettyä samalle päivälle, mutta alkoi jo 14:30. Toinen veto, johon itsekin osallistuin, alkoi sekin poikkeuksellisen aikaisin jo 20.00. Syy: bändin on tarkoitus vetää pitkä keikka. Lisäksi Tavastialla kolkuttaa takarajana myös lauantaidisko, joka pakottaa keikat päättymään klo 23 mennessä. Ei 22-Pistepirkkko soittanut sentään kolmea tuntia, mutta reilun kaksi tuntia tosin pitäen välissä vartin tauon.

22-Pistepirkko ponnistaa psykedeelisen ja garage rockin trampoliinilta ja korkealle pomppaakin, tosin mukana on runsaasti omaa kierrettä, joka tekee bändistä yhden persoonallisimmista bändeistä mitä härmässä on koskaan toiminut. 22-Pistepirkko on saanut arvostusta myös muualla Euroopassa. En muista kuka kirjoitti joskus 90-luvun alussa, mutta hyvin kirjoitti, kun sanoi 22-Pistepirkon musiikin jos minkä sopivan David Lynchin elokuviin. Osuvasti sanottu. Sen sijaan kotimaisessa TV-sarjassa Kallio pirkkojen musiikki soi väärässä ympäristössä.

Tavastian ilta tarjosi kaksi tunnin settiä sekä reilun mittaisen encoren. Toista encoreakin jengi taputti tahdikkaasti, mutta siihen ei bändi enää taipunut. Olihan takana reilun neljän tunnin iltamat, joten ihan komea finaali bändille. 22-Pistepirkko on vahva tasa-arvoinen trio, jonka joka jamppa on myös tärkeä biisintekijä. Keulilla PK Keränen omintakeisella lauluäänellään on orkesterin kiistämätön tunnusmerkki. PK:sta on kouliintunut 35 vuodessa myös vänkä kitaristi. Lavalla bändin voimahahmo on Asko Keränen, joka hoitaa riehunnan, välispiikit ja tietenkin koskettimet ja ohjelmoinnin, mutta myös basson, silloin kun sitä tarvitaan. 22-Pistepirkko on siis hieman The Doorsin hengenheimolainen, sillä bändin soundin pohjana ei ole perinteisesti basso ja rummut.

Rumpali Espe Haverinen laulaa myös säännöllisesti pari biisiä keikalla. Tällä kertaa hän lauloi Tired of Being Drunk biisin, jonka taustalla hääräsi bändin lisäksi nelihenkinen torviryhmä. 22-Pistepirkko on esiintynyt aikaisemminkin torvien kanssa, mutta omalle kohdalle sattui ensimmäinen kerta. Kestikin hetken tottua torville sovitettuihin versioihin. Juuri edellä mainittu Tired of Being Drunk ei kuitenkaan toiminut torvien tukemana. Sen sijaan torvien laiskottama versio Birdy –hitistä toimi mainiosti ja varsinkin huilu korvasi albumiversiolla kuultavan sirkutuksen tyylikkäästi. Torvet toivat voimaa menopaloihin kuten esimerkiksi Rat King soi vahvasti, mutta eniten nautin alkuperäisestä trioilmaisusta. Settilista sisälsi kattavasti kappaleita koko uralta ja huvittava hetki oli kun Asko yritti yleisöä saada mukaan laulamaan ennen julkaisemattoman Madness of Speed –biisin mukana. Ei lähtenyt laulu, mutta kun bändi soitti vuonna 1989 julkaistulta Bare Bone Nest –albumin hitin Frankenstein, johan repesi. Eikä meno laantunut Stupid -biisin aikana. Ekan setin parhaimmistoa olivat myös I’m a Moon Around You, joka on tunnelmapala Rally of Love –albumilta. Reipas versio kuultiin myös Velvet Undergroundin harvinaisuudesta We’re Gonna Have a Real Good Time Together.

Breikki tuli tarpeeseen myös yleisön puolesta, sillä lämpötila salissa huiteli vähintään kolmessakymmenessä. Iltapäivän keikan tunkka ei ollut ehtinyt tuulettua ennen illan esitystä, eikä tilannetta auttanut uudelleen täyttynyt tupa ja varmaan ulkopuolen helteelläkin oli osuutensa asiaan. Tauolla oli hyvä käydä vetämässä keuhkoihin raikasta ilmaa.

Jos alkupuoliskolla oli paikoin ruostetta, oli toinen setti kokonaisuutena puhdasta terästä. Helppohan se oli riemuita kun Rumble City, Lala Land –klassikolta (1994) kuultu (Just) A Little Bit More ja Elevenilta (1998) vetäisty Onion Soup laittoivat yleisön hoilaamaan täysillä mukana. Kakkossetin parasta antia tarjosi kuitenkin melodiaässä Rally of Love, jonka lyömätön biitti sai lanteet heilumaan. Balladiosasto jäi vähiin, mutta Espe lauloi kohtalokkaan pelkistetysti Sky Girl –biisin albumilta (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008) vain PK:n kitaran säestyksellä. Toisen setin eroottisimman kappaleen tittelin nappasi cover Bo Diddleyn Mona –bluesklassikosta. En muista vastaavaa värinää kokeneeni pirkkojen keikoilla. Encore päätyi kappaleeseen I Knew, joka löytyy Drops & Kicks (2005) -albumilta ja jos se oikeasti päätti lopullisesti 22-Pistepirkon taipaleen, niin fiksumpaa valintaa en olisi keksinyt.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta ilta 22-Pistepirkkojen seurassa oli ikimuistoinen uran pakettiin käärivä kokemus. Tämä sattui olemaan 10 kerta kuin näin bändin elävänä. Jokainen kerta on ollut yllätyksellinen ja erilainen niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen kerta osui huhtikuulle 1991, jolloin läpimurtolevy Big Lupu (1992) oli vasta tuloillaan. Sitä ennen olin kuunnellut erityisesti The Kings of Hong Kong –albumia (1987), mutta tuskin osasin ennustaa kristallipallosta, että olisin heidän läksiäisissä vuonna 2015. Olen nähnyt kerran myös The Others -kokoonpanon, joka on 22-Pistepirkkojen jäbien mainio coverpumppu. Sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puhetta. Onneksi.

Ride (UK), The War On Drugs (US), Chic Featuring Nile Rodgers (US) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2015

15 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Joka vuosi jaksetaan vääntää onko Flow enemmän näyttäytymispaikka vai oikeasti musadiggareiden juhla? No, se on molempia. Suurimmalle osalle artistit ovat ventovieraita, mutta sitten on se pienempi tiedostava joukko, joka tuntee läpikotaisin vaihtoehtoisen pop-musiikin kiinnostavat nimet. Toki joukkoon mahtuu avarakatseisia musiikin satunnaiskuluttajia, jotka tulevat kuin kirpputorille tekemään uusia löytöjä. Monelle kuitenkin Flow on hyvä syy tavata kavereita ja kännätä.

Flow on kalliin festivaalin maineessa. Ostin yhden päivän lipun hintaan 89€. Se on kova hinta, mutta kun kalkuloi, niin eihän se artistia kohden ole paljon. Pakko-nähdä-listalla olivat Ride, The War On Drugs ja Chic. Olisin kustakin artistista maksanut erikseen 40€, joten ihan kohtuuhintaiseksi perjantai osoittautui. Muut artistit tulivat ikään kuin bonuksena. Rahaa kuluu kuitenkin sapuskaan ja juominkeihin. Flow tarjoaa street foodia omassa luokassaan, jos vertaa muihin festareihin. Niukka lohitartar annos irtosi 10€:lla. Juominkipuolesta sen verran vielä, että ihmettelen miksi hipsterifestivaali myy Lapin kultaa. Onneksi alueella toimii normaalistikin erinomainen Stadin olutpanimo, josta sai laatutavaraa, tosin festarikertoimella hinnoiteltuna: 0,4 litran tuoppi kustansi vaatimattomasti 9€. Järjestelyt Flow’ssa toimii muuten mutkattomasti. Jengi mahtuu mielenkiintoiselle alueelle, vessoihin ei ole jonoa ja tarjottavaakin riittää.

Lianne La Havas veti omaa osuuttaan Flow:n päälavalla, kun saavuin sisään aikamoisen jonotuksen jälkeen. Brittiläinen uusi soulääni ei sulattanut vielä täysin. Biisivalikoima on keskinkertaista. Sitten ryntäsinkin tsekkaamaan kouvolalaista nimihirviötä Have You Ever Seen Jane Fonda Aerobic VHS?, joka pikakatseltuna vaikutti lupaavalta, mutta matkaa on vielä tehtävä ollakseen uusi The Raveonettes. Perjantain mielenkiintoisin hahmo Space Lady jäi yhteen biisiin, joka ei tahtonut teknisistä ongelmista johtuen lähteä käyntiin. Born to Be Wild olisi varmasti ollut huvittava tai sitten täysin banaali esitys. San Franciscossa uraa tehnyt viikinkikypäräpäinen katumuusikko on noussut vanhoilla päivillään uudelle tasolle, kun kiertää jo festivaalien lavoja.

Nile Rodgers @ Flow Festival

Illan ensimmäinen odotettu esiintyjä oli Chic featuring Nile Rodgers, joka soitti päälavalla. Ihmettelen vaan miksi bändi esiintyy nimellä Chic. Bändissä ainoa alkuperäinen jäsen on Nile Rodgers, joten olisi ollut luontevaa esiintyä rohkeasti Nile Rodgers nimellä ja esittää siinä samalla ne kolme tajunnan räjäyttävää diskoklassikkoa. Muutenhan Chicin tuotanto oli keskinkertaista. Rodgers on merkittävä jamppa eritoten tuottajana. Sitä ei ole kieltämän, mutta sen hän toi itseriittoisesti esiin välispiikeissään. Settilistaan mahtui runsaasti niitä biisejä, joita Rodgers on ollut tuottamassa. Niistä kuultiin niin Diana Rossia, David Bowieta kuin Daft Punkia. Toki bändi soitti hittinsäkin Le Freak ja Good Times. Nile Rodgers on bongattu, mutta mieluummin sen olisin tehnyt Pori Jazzeilla, minne esitys olisi istunut täydellisesti.

The War On Drugs

Adam Granduciel

Ennen The War on Drugsin keikkaa kävin vilkaisemassa Lasten hautausmaata. Onko siinä uusi Notalinna Huraa! Sen aika näyttää. The War on Drugs teki yhden viime vuoden kovimmista albumeista Lost in the Dream, jolta bändi soitti peräti kuusi kappaletta. Bändi aloitti kuitenkin vanhemmalla tuotannollaan. Ensiksi Adam Granducielin johtama kokoonpano soitti biisin Arms Like Boulders esikoisalbumilta Wagonwheels Blues, toisena kuultiin Comin’ Through, joka on julkaistu EP:llä Future Weather. Kolmantena vyörysi vääjäämättömästi mestarillinen An Ocean Between the Waves, ja kas, koko sininen teltta oli yhtä merta. Baby Missiles kakkosalbumilta Slave Ambient ei jäähdytellyt vaan pohjusti Lost in The Dream –putkea, joka alkoi hitillä Red Eyes ja jatkui tunnelmoiden Eyes to the Wind biiseillä. Komea Under the Pressure olisi voinut päättää keikan, mutta viimeisenä bändi soittikin kappaleen Burning, joka tuo etäisesti mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin. Keikka oli juuri niin kova kuin odotinkin. Tähän olisi ollut mainio päättää festari, mutta piti mennä hetkeksi puhaltelemaan ennen illan toista odotettua koitosta.

Ride

Auringon laskettua öinen Flow näytti valaistuksessa parhaat puolensa. Päälavalla soitti tämän hetken kärkinimi Major Lazer, jonka visuaalinen tanssitykitys värjäsi tyylikkäästi pimeän perjantai-illan. Itse en ymmärrä Lean On –biisin megasuosiota, mutta eihän sitä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

Mark Gardener

Ride kutsui luokseen puolelta öin. Soitto alkoi sekunnilleen klo 24 ja hyvin alkoikin. Aloitusbiisi Leave Them All Behind oli hitaasti kasvavan massiivisen kitaravyörytyksen saattelemana loistovalinta. Heti perään huikea kaksikko Like A Daydream ja Polar Bear. Eikä Riden klassikkoalbumilta Nowhere kuultu Seagull lannistanut tunnelmaa. Mark Gardener hoiti pääosin laulut, mutta kitaristi Andy Bell lauloi myös pari biisiä. Ride palasi lähes kahdenkymmenen vuoden breikin jälkeen. Bell oli viettänyt vuosia Oasiksen basistina ja jatkoi myös Liam Gallagherin Beady Eyes –bändissä, jonka hajottua oli hyvä pistää vanha bändi kasaan. Ride oli 1990-luvun alkupuolen kiinnostavimpia brittibändejä. Ride on luokiteltu shoegazing-bändiksi, mutta yhtä lailla dreampopiksi. Ride palasi onnistuneesti ja heitti lähes yhtä timantin keikan kuin The War on Drugs. Settilista sisälsi kaikkiaan 11 biisiä, joiden seassa kuultiin Dreams Burn Down ja Chelsea Girl sekä tietenkin bändin suosituin veto Vapour Trail. Viimeisenä kappaleena Ride soitti biisin Drive Blind. Tunnin veto on itse asiassa erinomaisen kompakti kesto keikalle. Siitä festareille pisteet.

Ensimmäinen Flow päivä oli näin taputeltu ja omalta osaltani myös viimeinen. Lauantai ja sunnuntai Future Islandin ja Beckin äärikiinnostavasta läsnäolosta huolimatta jäävät väliin. Hyvän virtauksen saa päälle myös kotisohvalla, viinylilevyjä kuunnellen, eikä tarvitse näyttäytyä kenellekään.

The Orchestra (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 7.8.2015

11 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Yhtye nimeltä The Orchestra myi kaksi iltaa loppuun Kulttuuritalolla. Jos julisteessa olisi mainostettu vain bändiä ilman muuta täsmennystä, kulttuuritalo olisi ollut kovin tyhjä. Markkinoinnissa onnistuttiin kuitenkin laittamaan päähuomio siihen, että kokoonpano koostuu entisistä Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n jäsenistä, jotka soittavat kaikki heidän hittinsä, joten liput myytiin nopeasti loppuun.

Kovimmille Electric Light Orchestra -faneille The Orchestra on vain cover-bändi. Siitäkin huolimatta, että joka jampalla on yhteys ELO -yhtyeisiin. Täysiverinen Electric Light Orchestra ole mitään ilman Jeff Lynneä. Se on sama kuin The Wailers ilman Bob Marleyta tai mikä tahansa bändi ilman biisintekijäänsä ja dynamoaan. Jeff Lynne omistaa nykyään yksin ELO:n nimioikeudet ja esiintyy sillä harvakseltaan, mutta silloinkin ilman Kulttuuritalossa esiintyneen The Orchestran jäseniä. Lähtökohta originaliteettia arvostavalle oli siis kehno.

The Orchestrassa soittaa kuitenkin pari tyyppiä, jotka ovat olleet mukana myös alkuperäisessä Jeff Lynnen ja Roy Woodin perustamassa ELO:ssa, eivät ihan alusta asti, mutta melkein kuten Mik Kaminsk, joka soitti viulua vuodesta 1973 lähtien läpi kaikki bändin tärkeimmät menestyksen vuodet. Popmusiikkiin yhdistetyt jousisovitukset olivat nimenomaan ELO:n tunnusomainen piirre ja Mik Kaminskin veikeä lavakarisma oli silloisessa ELOssa kuten nyt myös The Orchestrassa keskeistä. Kosketinsoittaja Lou Clark oli tärkeä vierailija ELO:n läpimurtolevyllä Eldorado (1974), millä hän teki jousi- ja kuorosovitukset. Myöhemmin 1980-luvun alussa hän toimi myös vakituisena jäsenenä.

Jeff Lynne on hyvä laulaja ja hänellä on tunnistettava ääni, mutta laulut demokraattisesti jakanut eturivin trio hoiti vokaaliosuudet jopa monipuolisemmin. Kosketinsoittaja/kitaristi Eric Troyer lauloi vuoroin basisti Glen Burtnikin ja kitaristi Parthenon Huxleyn kanssa. He kaikki ovat ELO Part II:n entisiä jäseniä. Rumpujen takana Gordon Townsend hoiti hommansa hyvin ja hänen taustansa on myös ELO Part II:ssa. Rutinoitunut Bändi toimi kokonaisuudessaan moitteettomasti, vaikka hittibiisit pudotettiin aika yllätyksettömästi. Kappaleista ei kuultu rohkeita sovituksia vaan uskollisesti mentiin Lynnen hengessä. The Orchestran ongelma on se, että siltä puuttuu selkeä keulahahmo. Parthenon Huxley kiitteli muutaman kerran yleisöä ja kehui Helsinkiä, mutta eipä paljon kummempia jutustellut.

Kulttuuritalo on upea talo, mutta F-katsomon takalinjoille soundit kuulostivat kolkoilta. Koulun jumppasalivertaus ei ole siis kaukana. Alvar Aalto ei vaan konserttisalia suunnitellessaan tiennyt, että talossa tullaan soittamaan sähköisesti vahvistettua musiikkia. Onneksi soundeihin tottui, kun biisit veivät mukanaan.

The Orchestra soitti peräti 21 kappaletta. Keikka starttasi tunnustelevasti All Over The World ja Rock ‘n’ Roll is King –kappaleilla, mutta rouvakaksikko Sweet Talkin’ Woman ja Evil Woman aukaisivat purjeet, joiden voimalla mentiin paria suvantokohtaa lukuun ottamatta loppuun asti. Oma kestosuosikkini Showdown jäi muiden rinnalla vähän valjuksi, mutta muuten hittipotpuri ei jättänyt kylmäksi. Tulipa taas todistettua, että Jeff Lynne on säveltänyt liudan iskusävelmiä. Standing in the Rain nousi muiden ilmeisten kappaleiden seasta esiin progressiivisuudellaan. Ei kenelläkään yllätys, että loppupuolella Mr. Blue Sky ja Don’t Bring Me Down laulattivat eniten yleisöä.

John Lennon mainitsi joskus, että The Beatles olisi voinut kuulostaa jatkaessaan toimintaansa 1970-luvulla Electric Light Orchestralta. Ei huono vertaus, sillä Jeff Lynnen sävelissä on samankaltaisia melodiakulkuja. Eikä viittaus The Beach Boysiin stemmalaulujen osalta ole pahasti pielessä, varsinkaan jos siihen vielä lisää vielä inasen ABBAa. The Orchestra tarjosi viihdyttävän ELO-iltaman, jossa oli paikoin hurmoksellinen meininki. Keski-ikäiset mimmit nousivat penkeistään ja jorasivat hittien mukana käytävillä. Yleisö sai mitä halusi. Jeff Lynne tulee tuskin koskaan virallisen ELO:n kanssa Suomeen, joten ei siinä mitään pahaa, että The Orchestra tuuraa, jos tekee sen näin onnistuneesti. Muusikot tarvitsevat myös elantonsa, sillä heille ei kerry massia tekijänoikeuskorvauksista kuten kappaleiden säveltäneelle Jeff Lynnelle. Liput Kultsalle maksoivat suolaiset 46-69€ riippuen paikasta, onneksi itse sain tiketit nimikaima vakuutusyhtiö ELOn kilpailusta.

Lentomies Usva, Tuomas Peurakoski, m.a.i.s.k @ August Rock, Kuohijoki, 1.8.2015

8 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Pälkäneen perukoilla sijaitsee kylä nimeltä Kuohijoki ja sen henkinen sydän Kylä-Mukkulan kulttuurikeskus, missä järjestetään joka elokuun alussa festivaali nimeltä August Rock. Jo 16. kerran järjestettävä yhden päivän mittainen rokkijuhla tarjosi peräti yhdeksän artistia, jotka esiintyvät vanhaan tiilinavettaan tehdyllä kahdella lavalla. Alakertaan on rakennettu klubi baaritiskeineen ja yläkerrassa sijaitsee isompi stage katsomoineen. August Rockin taustavoimana toimii Aslak Christiansson ja hänen mukaan on nimetty koko Aslak & The Eskimos -klubi.

FullSizeRender-3

Tapahtuma on tärkeä Kuohijoen kylälle, mutta myös Taysin psykiat-
risen osaston lapsille, minne festivaalin lipputuotto toimitetaan lyhentämättömänä. 10€ lippu ei ole onneksi suuri kynnys kenellekään lähteä rokkaamaan. Suuria rahoja on turha odotella, mutta pyyteettömällä talkootyöllä hyväntekeväisyyssaldo on vuosien mittaan kasvanut mittavaksi.

Yhdeksästä bändistä tsekkasin vain kolme ensimmäistä, mutta hyvän kuvan se antoi tapahtumasta. Yleisöä oli kertynyt arviolta 150, mutta siinä vaiheessa kun lähdin oli vielä raitilla porukkaa jolkottelemassa kohti Kylä-Mukkulaa. Pihan kesäkeittiöstä sai ostaa alkoholijuomia ja pikkupurtavaa kohtuuhintaan. Eräs rapuhattuinen leidi osti edessäni fisun ja makkaran, joka onkin lyömätön pari.

August rock huokuu kylän yhteishenkeä ja musiikin ehdoilla menevää meininkiä, mutta mitä artisteihin tulee, niin ne olivat kaikki marginaalisia. Suuret nimet puuttuvat kokonaan, mutta silti komea saavutus kerätä yhdeksän artistia esiintymään hyväntekeväisyyden vuoksi. Hämeenlinnasta kotoisin oleva m.a.i.s.k aloitti illan funky-painotteisella setillä navetan vintillä. Salin porrastettu katsomo veti mukavasti jengiä kuuntelemaan versioita genren klassikoista. Bändi esitti mm. Stevie Wonderilta kappaleet I Wish että Superstition, jotka soivat ihan letkeästi. Kun yhtyeen laulajatar kehotti ihmisiä tanssimaan, kävi ensimmäisenä mielessä, josko laulajakin pökkelön seisoskelun sijaan hytkyisi myös, niin olisi helpompi lähteä itsekin joraamaan.
T. Peurakoski Festivaalin juontajana toiminut Arimo Haltsonen kutsui särmikkäästi huuliharppua soittaen helsinkiläisen Tuomas Peurakosken seuraavaksi klubin pienelle lavalle. Ensemble –yhtyeensä kanssa kiertänyt ja yhden pitkäsoitonkin julkaissut Peurakoski esiintyi tällä kertaa yksin koskettimia soitten. Yritystä oli kiitettävästi, mutta Peurakosken laulut eivät osuneet ja upottaneet allekirjoittaneen laivaa.

Stagella jatkoi omalta kohdalta illan piristävimmäksi jäänyt Lentomies Usva. Bändi on sarjakuvataiteilijana paremmin tunnetun Jukka Tilsan ja kitaristi Timmer Jokisen ja lyömäsoittaja Antti Seppäsen projekti. Kolmikko soitti hassut kikkaraperuukit päässään. Bändin naivistiseksi kuvailtava musiikki oli varsin viihdyttävää. Sanoitukset olivat äkkivääriä lyhyitä absurdeja toteamia. Lisäksi Timmer ja bassoa soittanut Tilsa jutustelivat mukavia välispiikeissään. Olin nähnyt parikymmentä vuotta sitten Tilsan edellisen bändin Kivettyneen mämmin keikan Tampereen YO-talolla ja etäisesti muistikammiossa välähti samankaltaisia absurdeja hetkiä.

August rock jatkui yli puolen yön ja voisin olettaa, että fisun ja makkaran voimin tunnelma yltyi niin, että navetan ylisille kattoparrutkin narisivat. Monta artistia jäi näkemättä ja etenkin illan isäntien Passion –yhtye olisi ollut mielekästä nähdä. August rock on harvinainen lajissaan ja hyväntekeväisyys ei ole ainoa syy käydä siellä.

AC/DC (AU), Vintage Trouble (US) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

23 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Vihdoin oli aika nähdä AC/DC elävänä. Pikkupojasta diggaillut, kukapa ei olisi, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain bändin live-vetoja eri tallenteilta, vaikka Australian ihmeet ovat ravanneet Suomessa useasti. Kerran näin laadukkaan tribuuttibändin ja aloin uskoa, että sen lähemmäksi en AC/DC:tä pääse. https://keikkakeppi.com/2013/05/06/back-in-black-house-of-blues-anaheim-us-26-4-2013/

Kun ostin talvella liput konserttiin pidin ajatusta nähdä AC/DC Hämeenlinnassa raikkaana ideana. Mikä mukavampaa kuin ajella mökiltä rokkaamaan. Kesä koitti ja saapuessani Hämeenlinnaan näin jo Aulangon raitilla ensimmäiset välkkyvät sarvipäät hoipertelemassa kohti Kantolan tapahtumapuistoa. Ennakkotietojen mukaan lippuja olisi myyty liki 55.000. Se on sata kertaa enemmän kuin AC/DC:n ensimmäiselllä Suomen vierailulla Kulttuuritalolla vuonna 1977. Kävellessä 2km matkaa kohti tapahtumapuistoa heräsi kysymys, että miksi ihmeessä konsertti pitää järjestää Hämeenlinnassa. Okei, kaupunki sijaitsee kätevästi Tampereen ja Helsingin puolivälissä ja virkistää kivasti kaupungin elinkeinoelämää, mutta siihen ne hyvät puolet päättyivätkin.

Kävelymatkan aikana valkeni nopeasti, että nyt ollaan junttien paraatissa. Onko AC/DC punaniskojen musaa? Olen siis itsekin juntti. Nimittäin sellaista tupaurpojen ja puskaankusijoiden määrää en ole aikaisemmin nähnyt. Alueelle olisi päässyt jo klo 15, mutta kysyn vaan kuka haluaa hengailla kuusi tuntia keksitehtaan kentällä. Lopulta alueelle päästyäni, sain ilokseni havaita, että ensimmäinen sammunut raahattiin ulos. Nurmikenttä oli sateen jälkeen kohtuuhyvässä kunnossa, mutta hiekka-alueet lätäköitä täynnä ja järjettömän kaljatölkkimeren peitossa. En muista milloin olisin ollut viimeksi konsertissa tai festivaaleilla, missä ei olisi ollut ympäristökysymysten päälle ymmärtävälle sivistysmaalle ominaista panttijärjestelmää. Mutaisten bajamaja-alueiden jonot olivat kohtuuttomat ja tönimiseltä ei voinut välttyä. Missä olivat pisuaarit? Nyt äijät ruikkivat aitojen raoista Koff-eritteensä. Kantolan puiston infrastruktuuri ei ollut mieleeni, alkoi tulla ikävä Olympiastadionia, vaikkei sekään ole mikään pyhättö. Aloin myös kadehtia kaveriani joka oli hoitanut AC/DC:n tyylikkäästi Wembleyllä.

Lämmittelijä Vintage Trouble alkoi soittaa saavuttuani alueelle ja mikä siinä kuunnellessa kelvollista blues rockia samalla kun jonotti baariin. Vintage Trouble on tuttu Honda Civic mainoksessa pyörineestä Today Is Pretty Great –biisistä. Muuten en ollut paremmin tutustunut orkesteriin. Ei ole koskaan helppo rooli soittaa jättiläisen edessä, sillä paikalle oltiin saavuttu katsomaan vain yhtä asiaa.

AC/DC:n show ilmoitettiin alkavaksi 21.00, mutta meni puolisen tuntia yli ennen kuin meteoriitti törmäsi Kantolan kentälle. Videotykityksen jälkeen ämyreistä alkoi raikaa Rock or Bust, joka on AC/DC:n tuoreimman albumin ja koko kiertueen otsake. Kyllä käy rock ’n’ roll kuusikymppisiltä äijiltä ja parin naukun jälkeen alkoi roskainen puisto näyttää silmissä siedettävämmältä.

Settilistan sisälsi uudelta albumilta vain kolme kappaletta, joista Play Ball istuu oikein mukavasti klassikoiden sekaan. 2000-luvun tuotannosta näiden lisäksi kuultiin vain Rock ’n’ Roll Train edelliseltä Black Ice (2008) albumilta. Thunderstruck on tykki vuodelta 1990, mutta muut 15 biisiä olivat poimintoja 1970 ja 80 –luvuilta. Onneksi sekaan mahtui muutama virkistävä valinta kuten Shot Down in Flames, Sin City ja Have a Drink on Me – tai mistä minä tiedän vaikka olisivat peruskauraa aikaisemmillakin kiertueilla. Yhtä biisiä jäin kaipaamaan, sitä bändin parasta kappaletta, jossa säkkipillit muistuttavat mistä aussijäbien juuret ovat kotoisin. It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll) jäi kuulematta.

Kun kuulin AC/DC:n kiertueesta, ajattelin että nyt on viimeinen tilaisuus nähdä bändi. Eilisen vedon jälkeen perun puheeni, sillä niin elinvoimaisessa kunnossa ukot ovat. Etenkin 67 –vuotias Brian Johnson tulkitsee samalla vimmalla kuin siirtyessään Geordiesta AC/DC:n riveihin vuonna 1980. Hän astui isoihin saappaisiin, sillä rock-kukko Bon Scott oli kuitenkin se alkuperäinen the rock ’n’ roll singer. Ei alkanut Brian Johnsonin ura heikosti, sillä heti samana vuonna bändi julkaisi ehkä suurimman klassikkoalbuminsa Back in Black. Kantolassa albumilta kuultiin peräti viisi kappaletta. Tosin sen jälkeen AC/DC on onnistunut äänittämään uusia hyviä kappaleita vain muutaman.

Eikä ollut 60-vuotias koulupukuinen Angus Young vähentänyt lavariehuntaansa. Chuck Berryltä pöllitty ankkakävely käy edelleen notkeasti. Tosin varsinaisen setin viimeisen biisin Let There Be Rockin päätteeksi hän veti turhan puuduttavan kitarasoolon. Mielenkiintoista oli nähdä miten Stevie Young pärjää setänsä paikalla. Nimittäin maailman parhaaksi rytmikitaristiksi kehuttu Malcolm Young sairastui dementiaan ja joutui jäämään bändistä pois. Samoin rumpali Phil Rudd töpeksi itsensä bändistä ulos ja hänen tilalleen palasi aikaisemminkin yhtyeessä soittanut Chris Slade.

AC/DC päätti komean keikan ilotulitukseen. Riffirock-nälkä oli tyydytetty ja huomattavasti parempi fiilis oli kävellä Kantolasta pois. Eikä mennyt kauan kuin poliisien saattama mustien autojen ketju viiletti kävelijöiden edestä ja vei rokkitähdet kauaksi pois. Siinä tallustellessa totesin, ettei tarvitse tulla toista kertaa Kantolan tapahtumapuistoon ellei nyt sitten joku sellainen bändi satu paikalle, jota ei voi missata.

Settilista:

1 Rock or Bust

2 Shoot to Thrill

3 Hell Ain’t a Bad Place to Be

4 Back in Black

5 Play Ball

6 Dirty Deeds Done Dirt Cheap

7 Thunderstruck

8 High Voltage

9 Rock ’n’ Roll Train

10 Hell’s Bells

11 Babtism by Fire

12 You Shook Me All Night Long

13 Sin City

14 Shot Down in Flames

15 Have a Drink on Me

16 T.N.T

17 Whole Lotta Rosie

18 Let There Be Rock

encore

19 Highway to Hell

20 For Those About to Rock ( We Salute You)

Lee Fields & The Expressions (US), Robert Plant and the Sensational Space Shifters (UK), Kool & The Gang (US), Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer (Jam/Nor), Ed Motta (Bra) Orquestra Buena Vista Social Club (Cub) @ Pori Jazz 18.7.2015

22 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Kirjurinluodon pääkonserttien päätöspäivä alkoi päälavalla esiintyneen Buena Vista Social Club seurassa. Legendaarinen kuubalaiskombo esiintyi osana jäähyväiskiertuettaan. Bändi on menettänyt taivasorkesteriin jo useita mestareitaan, mutta onneksi heidän läsnäolonsa taustakankaalla toi lisää tunnetta esitykseen. Vaikka bändi on nykyisin kooste konkareita ja nuorempaa polvea, soi yhtyeen käsissä havanalaisrytmit vääjäämättömästi. Nuorten hartioiden päällä seisoo kuitenkin kokeneet päät. Laulujen tulkinnoista vastasivat bändin tukipylväät 84-vuotias grand old lady Omara Portuondo ja kitaristi Eliades Ochoa. Buena Vista Social Club heitti adios tour -esityksellään ilmaan haikean fiilikset. Mikään ei ole lopullista, mutta onneksi musiikki elää sukupolvesta toiseen äänilevyillä ja tämäkin esitys vähintäänkin muistoissa. Enkä ihan kuitenkaan usko, että tässä olisi jätetty lopulliset jäähyväiset.

Tedin teltassa oli samaan aikaan aloittanut brasilialainen Ed Motta, jonka esityksen lopun riensin seuraamaan. Tedin teltta on pystytetty trumpetisti Ted Cursonin muistolle. Porin kunniakansalaisuuden saanut Curson esiintyi jatseilla vuosittain alusta asti aina kuolemaansa 2012 saakka. Tedin teltta osoittautui parhaaksi esiintymislavaksi Kirjurinluodolla. Ed Motta oli uusi tuttavuus. Hän on julkaissut vastikään AOR –albumin, jolla mies on irrottautunut jazzin ja funkin maailmasta pehmeimpiin loungesoundeihin. Motta soitti yhtyeineen laiskanletkeän keikan, jota seurasin teltan mutaisilta reunamilta. Motta tulkitsi tuuhean partansa takaa vuoroin portugaliksi ja vuoroin englanniksi. Viihdyttävin hetki kuultiin, kun Ed Motta näytti taitonsa beatboxaajana. Potpurissa hän veteli tuttuja melodioita ja kikkaili laajan skaalan eri instrumenttien ääniä poskilihaksillaan.

Seuraavaksi Tedin teltassa esiintyi mielenkiintoinen kokoonpano Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer. Sly & Robbie on reggae ja dub-soundien parissa erittäin arvostettu rytmiryhmä ja tuottajakaksikko. He ovat soittaneet ties kenen kanssa aina Peter Toshista ja Black Uhurusta lähtien. Norjalainen Petter Molvaer on taas kovan luokan jazz-trumpetisti. Näiden jamppojen yhteistyöstä muodostui mielenkiintoinen synteesi, jossa reggae ja jazz –soundit tarjosivat niin Robbie Shakespearen matalia bassolinjoja kuin kypäräpäisen Sly Dunbarin tymäkkää dub-pulssia Nils Petter Molvaerin trumpetin maalatessa melodikulkuja.

Samaan aikaan päälavalla aloitti Kool & The Gang, joten Tedin teltta oli jätettävä hetkeksi taakse. New Jerseyn souldiskoryhmän valinnassa Pori Jazz ohjelmistoon oli sitä kaivattua juhlavuoden otetta. Bändi on soittanut jo vuodesta 1964, mutta Kool & The gang nimellä 1968 lähtien. Viisikymmenvuotisesta urasta huolimatta yhtye on nuorekkaassa kunnossa. Alkuperäiset veljekset Ronald ja Robert ”Kool” Bell ovat edelleen bändin keulahahmot, vaikka muut ympärillä ovat nuorempaa kollia. Jätin tarkoituksella Kool & The Gangin vedon viimeisten biisien varaan, sillä hittikavalkadi oli odotettavissa keikan lopuksi. Kävellessä alueelle ilmassa raikui jo iskevä Jungle Boogie. Parin biisin jälkeen Kool & the Gang räväytti ilmaan kolme suurinta hittiään: Ladies’ Night, Get Down On It ja torstaina Kylie Minoguen loppuunkuluttama Celebration. Bändin vertailukohdaksi oli helppo nostaa parin vuoden takainen Earth, Wind and Fire –keikka, joka nappaso värikkyydessään ja spektaakkelimaisuudessaan pidemmän korren. Tästä huolimatta Kool & the Gang täytti päälavan juuri niillä mitoilla kuin pitikin.

Lauantain pääesiintyjäksi oli buukattu Robert Plant ja hänen vastuulleen jäi kantaa koko festivaalin pääesiintyjän viittaa. Led Zeppelin on rockin suurimpia dinosauruksia ja sen jälleennäkeminen olisi tietysti ollut juhlavuoden arvoista, mutta minkä teet, kun Jimmy Page on keskittynyt hautomaan bändiä vain naftaliinissa. Robert Plant sen sijaan on pitänyt itsensä aktiivisena niin soolona kuin duettona. Viime vuodet hänellä on ollut kasassa bändi nimeltä The Sensational Space Shifters, joka onkin laaja-alaiseen soitantaan kykenevä kokoonpano. Robert Plant esiintyi 12 vuotta sitten jatseilla, mutta silloin en ollut paikalla, mutta näin hänet Puisto Bluesissa 15 vuotta sitten folk-rock –orkesterinsa Priory of Brionin kanssa. Tästä johtuen legendaarisen ensikohtaamisen jännitystä ei ollut ilmassa.

Robert Plant, 66-vuotias rock-kukko, on edelleen fyysisesti voimissaan ja hänen sädekehänsä riittää komeasti valaisemaan koko Kirjurinluodon. Plant aloitti Led Zeppelin kappaleella Trampled Under Foot, jonkä vänkä groove asetti kovat odotukset keikalle. Tuoreimman soololevyn Turn It Up istui komeasti perään. Kolmantena kuultu Black Dog osoitti, ettei Plantin tunnistettava äänirajoilla leikittely ei enää luonnistu nuoruusvuosien tapaan. Plant vuorotteli tasaisesti Led Zeppelin kappaleiden ja soolotuotannon välillä. Ei siinä mitään, hienoja rootsmusiikin hetkiä keikka tarjosikin. Yleisö riemastui erityisesti Led Zeppelinin vedoista, mutta soolotuotannossa ja fiksusti valituissa blues-covereissa Robert Plant todisti mistä hänen musiikilliset juurensa ovat kotoisin: bluesista ja lopunperin se bluesin siemen on istutettu tietenkin Afrikassa. Keskeinen tekijä Sensational shape Shiftersin soundissa on Juldeh Camara, joka tuo vahvan läsnäolon afrikkalaisella kolongo -kielisoittimellaan. Robert Plant ei pyri kopioimaan Led Zeppelin -klassikkoja vaan synnyttää niistä mielenkiintoisia uusia sovituksia ja tulkintoja afrikkalaisessa tai sitten vain akustisessa hengessä. Viimeisessä numerossaan Plant bändeineen yhdisteli säkenöivästi bluesklassikoita I Just Want to Make Love to You ja Mona armottomaan Zeppelin tykitykseen Whole Lotta Love.

Robert Plant soitti reilun tunnin setissään 13 kappaletta, jonka encorena kuultiin Kirjurinluodon taivaalla leijailleet wc-pallot viimeistään räjäyttänyt Rock and Roll. Loppuun festivaalin sankari kohteliaasti kuittasi rakastavansa jatsia. Robert Plant and the Sensational Space Shifters tarjosivat musiikillisesti tiukan keikan, joka ajoittaisesta heppoisuudestaan huolimatta istui juhlavuoden ohjelmaan komeasti.

25.000 yleisö vaikutti kylläiseltä, mutta Robert Plant ei ollut se vihonviimeisenä soittanut artisti, sillä Tedin Teltassa alkoi vielä puolen yön jälkeen kuitenkin se festivaalin ”pääartistin” tittelin napannut Lee Fields & & The Expressions. Alkuperäisen 1960-luvun soulin viimeinen oikea lähettiläs. Lee Fields esitti jo kaksi vuotta sitten LP-teltassa ikimuistoisen keikan. Eikä mies ollut parissa vuodessa laimentunut, vaan uusien biisien ohella rikastanut settilistaansa. Lee Fields on valitettavan vähälle huomiolle jäänyt soulprinssi. Onneksi hän on saanut uran ehtoopuolella ansaittua nostetta huikeasti groovaavan The Expressions bändinsä kanssa ja levyttänyt useita komeita albumeja kuten My World (2009), jolta kuultiin häikäisevä soulklassikko Ladies sekä yhtä hienolta Faithful Man (2012) pitkäsoitolta kuultu nimikkokappale vetää sanattomaksi, eikä uusin albumi Emma Jean (2014), jolta Lee esitti tunnelmalliset Just Can’t Win ja Standing By Your Side –kappaleet jää paljoa heikommaksi.

Lee Fieldsin soittoaika oli haasteellisen myöhään, kun Kirjurinluodosta piti jo rientää asfalttikiitäjänä toisaalle. Silti kukkuminen kannatti ja jälleen kerran Lee Fields & The Expressions palkitsi. Hyvä Pori Jazz, tehkää Lee Fieldsistä uusi Ted Curson ja kutsukaa hänet esiintymään niin kauan kuin se vaan on mahdollista.

Emeli Sandé (UK), Viitasen Piia (FIN), Paloma Faith (UK), Jessie J (UK) @ Pori Jazz 17.7.2015

22 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Toinen pääkonserttipäivä perjantai oli ennakolta laimein. Päälava tarjosi laadukasta ladysoulpoppia Brittein saarilta, mutta 50-vuotispäiviään viettävän festivaalin ohjelmiston vaatimaa juhlavuutta se ei täysin tavoittanut. Silti Kirjurinluodolle oli saapunut paljon enemmän väkeä kuin perjantaina – peräti 20.000 jatsaajaa.

Jessie J oli aloittanut ennen kuin saavuin paikalle, joten hänestä en saanut otetta. Selvisi kuitenkin, että yleisö oli tämän hetken kuumasta pop-tähdestä kovasti innoissaan. Ennestään tuntematon Jessie J on maailmalla kovassa huudossa ja varsinkin viimeisenä soitettu hittibiisi Bang Bang sai yleisön bailaamaan. Pitää antaa seuraavalla kerralla mahdollisuus Jessie J:lle, joka saattaa hyvinkin napata pääesiintyjän paikan tämän päivän brittinaiskolmikosta.

Kakkosena esiintynyt Paloma Faith on jollakin tavalla tuttu ja olen luokitellut sinne Amy Winehousen, Adelen ja Duffyn välimaastoon. Tätä nykyä Paloma on vakiinnuttanut paikkansa kestoartistina, joka ei taida vaieta Duffyn tavoin. Hän oli viime vuonna myydyin ja palkituin naisartisti Brittein saarilla. Palomalla on plakkarissa jo kolme pitkä soittoa.

Paloma Faithin taustalle oli rakennettu tämän vuoden komein lavaste. Hohtavan valkoinen porrastettu rakennelma oli yksityiskohtiaan myöten tarkoin mietitty. Taustan lisäksi soittimet, vahvistimet ja mikkiständit olivat myös valkoisia. Näyttävälle stagelle istui komeasti suuri orkesteri, joka oli täysin mustiin puettu. Lavarakennelma muistutti vanhoja musiikkiohjelmien studiorakennelmia, joita nähtiin 1960-luvulla Top of the Pops ja Ed Sullivan Show –musiikkiohjelmissa.

Paloma Faithin retrohenkinen musiikki toimi erinomaisesti ja hänen karismansa riitti täydentämään hienon stagen. Laajan ääniskaalan omaava Paloma eläytyi vahvasti ja biisitarjonta oli mukiin menevää. Uusin albumi A Perfect Contradiction (2014) oli hyvin esillä ja sieltä toimivat erityisesti Other Woman ja The Sisters Love –tyttöbändin 1960-luvulla tunnetuksi tekemä The Bigger You Love (The Harder You Fall). Keikan loppupuolella kuultiin Picking Up the Pieces, joka on upea biisi Paloman edelliseltä levyltä Fall to Grace (2012). Ei ollut huono myöskään Can’t Rely on You ja viimeistään jättihitti Only Love Can Hurt Like This sai jatsikansan laulamaan. Paloma Faith perui keikkansa kolme vuotta sitten, mutta nyt hän ei pettänyt.

Viitasen Piia tarjosi täpötäydellä ja tunnelmallisella teatterilavalla minimalistisen vastaiskun perjantain aloittaneille isoille soundeille. Viitasen Piia on nimestään huolimatta yhtye, mutta keulapaikalla herkän laulun hoitaa solisti ja lauluntekijä Piia Viitanen. Bändin oman soundin keskeinen tekijä on tyylikäs steel-kitarointi., joka pukee hienosti artistin melankolisia tarinoita. Näin yhtyeen ensi kertaa ja bändin tuotantoon en ollut aiemmin perehtynyt, vaikka yhtye oli viimevuotisella Uni onnesta albumilla nousseet aina Emma-ehdokkaiksi. Intiimi esitys pakottaa pyöräyttämään materiaalia myös yhtyeen albumeilta. Keikalta jäi mieleen erityisesti koskettava Tuntemattomalle Ainolle.

Perjantain pääesiintyjä Emeli Sandé oli rankattu Jessie J:n ja Paloma Faithin yläpuolelle ja järjettömän suosittu soul-artisti hän onkin Briteissä. Emeli Sandén päälava oli koruttomampi Palomaan verrattuna, mutta soul-laulajana hän veti kyllä pitemmän korren, jos taas monipuolisemman Paloman biisivalikoima on monta pykälää laadukkaampaa. Keikka alkoi Emeli Sandé esikoisen ja toistaiseksi ainokaisen Our Version of Events –albumin (2012) avauskappaleella Heaven. Muutenkin ilta painottui albumin materiaalin joka vuorotteli balladien ja menevimpien soul-palojen välillä. Emeli Sandé on briteissä supersuosittu, mutta tämän esityksen osalta en vakuuttunut muuten kuin että hän on erinomainen tulkitsija. Lopussa kuullut hitit Read All About it pt. III ja Next to Me antavat ymmärrystä Sandén suosiosta, mutta illan komein veto oli siitä huolimatta Nina Simonen tunnetuksi tekemä souljazz-klassikko I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free.

Kahden pääkonsertin jälkeen Pori Jazzien 50-vuotisjuhlaodotukset eivät vielä täyttyneet, joten viimeiset panokset oli ladattava lauantain varaan.

Kylie Minogue (AU), John Hiatt and the Combo (US) @ Pori Jazz 16.7.2015

21 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Suomen Pori voi olla ylpeä juhliessaan puolivuosisataisen historiansa vuosipäivää jatsin ja laajalti muun populaarin rytmimusiikin näyttämönä. 50-vuotisjulaansa viettänyt ansiokas festivaali tarjosi tapojensa mukaisesti runsaan kattauksen elävää musiikkia. Musiikkitarjonta oli aikaisempaakin laajempi, mutta siitä huolimatta juhlavuoden ansaitsemat kovat nimet jäivät puuttumaan ja yleisömäärä ei tavoittanut ennätyslukemia. Torstaina Kirjurinluodolle myytiin 14.000 lippua. Jos festivaalin ohjelma alkaa jo alkuiltapäivästä puoli kahdelta ja kestää yli yhteen, on selvää ettei kaikkeen riitä virtaa. Pitää poimia rusinat pullasta, mutta silloin jää monta uutta artistia löytämättä. Pori Jazz muutti vuosi sitten muotonsa muiden festivaalien kaltaiseksi yhdeksi alueeksi, joka tarjoaa Kirjurinluodolla kaikki keskeiset konserttinsa. Toki Jazz-katu voi hyvin ja laadukkaita ilmaiskonsertteja on edelleen tarjolla Kokemäenjoen rannalla. Suomi-areenan asetettua tukevammin Poriin, on myös maan eliitti muuttanut heinäkuisen Porin hetkeksi koko valtakunnan pääkaupungiksi. Kirjuriluodon pääkonserttien trilogia alkoi torstaina ja omalta osaltani suurimmat ennakko-odotukseni osuivat John Hiatt and the Combo kokoonpanoon, jonka oli viimeksi nähnyt vajaa viisi vuotta sitten. Silloinen Tavastian iltapäiväkonsertin letkeä veto jätti mieluisan muiston, jonka toivoin toteutuvan myös Kirjuriluodon päälavalla. Ihan samaan ei päästy, vaikka John Hiatt bändeineen esitti pääosin tunnetuimpia kappaleitaan. Hiatt ei ole suuri mies, mutta hänestä jos kenestä lohkeaa poikkeuksellisen syvä ja rouheva lauluääni. Hän edustaa perinteistä amerikkalaista juurimusiikista ammentavaa singer-songwriter kulttuuria ja on ollut arvostettu jo neljä vuosikymmentä, vaikkei ei ole koskaan noussut stadionluokkaan. Nytkin Kirjurinluodon päälavan sijaan Hiattin olisi pitänyt esiintyä Tedin teltassa tai Lokkilavalla. John Hiatt aloitti napakasti klassisen Bring the Family –albumin biisillä Your Dad Did. Heti perään hän soitti viime vuonna julkaistulta albumilta Terms of My Surrender kappaleet Detroit Made ja Marlene, jotka valitettavasti kalpenivat vanhemman tuotannon rinnalla. Yksi miehen satiirisimmista iskukappaleista Perfectly Good Guitar jäi vähän lepsuksi vedoksi kuten myös vanhat suosikit Drive South ja Real Fine Love. Sen sijaan Grossing Muddy Waters soi mandolinin säestämänä kerkeästi. Toiseksi viimeisenä kuultu biisi Long Time Comin’ kulki rennosti ja varsinaisen setin päättänyt Memphis In Meantime ei sekään pettänyt. Hiatt soitti vielä pari encorea, joista Have a Little Faith in Me on miehen kauneimpia biisejä, kun taas jälkimmäisenä kuultu Riding with the King nosti hattua edesmenneelle bluesin kuninkaalle. Hiatt bändeineen saikin rokkibluesin yltymään komeaan grooveen. Biisi on Hiattin omaa tuotantoa, jonka myös B.B King sattui levyttämän erään Eric Claptonin kanssa.

Torstain pääesiintyjä Kylie Minogue vyörytti odotetusti tämän vuoden jatsien värikkäimmän pataljoonan lavalle isoine bändeineen ja tanssijoineen. Minogue oli vaatinut ison taustascreenin ja aiheesta, sillä huolella suunniteltu visuaalinen show tykitti tyylikkäästi pimenevässä illassa. Entinen lapsinäyttelijätähti ja nykyään 47-vuotias maailmantähti Kylie Minogue on ladypopin pioneereja, niitä harvoja jonka kaikki tuntevat pelkästään etunimestä. Hän on kuitenkin pitänyt jalat maassa kaikki menestyksen vuodet. Muistan Minoquen ensihitin coverin Locomotionista, joka kuultiin myös kirjurinluodolla. Muistan myös selvästi ensimmäisen Stock-Aitken-Waterman hittitehtaan kanssa tehdyn massiviisen hitin I Should Be So Luckyn 1980-luvun lopulta, josta taas Kylie esitti version täysin acapellana. Tunnistan sieltä täältä muitakin Kylien hittejä, mutta sen tarkemmin en ole hänen uraansa seurannut. Silti Kylli-tädin näkeminen oli iloinen asia. Kylie jaksoi hymyillä katkeamattomasti samalla kun pudotteli hittejä toisen perään. Kirjuriluoto hytkyi elektropopin tahdissa noin parinkymmenen kappaleen ajan. Sekaan mahtuu useita miellyttäviä hetkiä, mutta diskopoljento alkoi toistaa aika pian itseään. Keikan alkupäässä kuultu In My Arms oli illan raikkaimpia vetoja kuten myöskin Spinning Around, Your Disco Needs You ja On a Night Like This ovat diskopoppia parhaimmillaan. Can’t Get You Out of My Gead lienee Kylien suurin hitti ja nyt se kuulosti kuluneelta vaikkakin pakolliselta. Madonnamaisesti huokaileva Slow esitteli flirttailevamman Kylien. Kylie Kylien settiin mahtui useita covereita, joista Kim Carnesin Bette Davis Eyes oli oiva valinta, mutta siinä Kylie jäi alkuperäisen jalkoihin. Kim Carnesin käheän tulkinnan rinnalla Kylie tuntui jälleen naapurin tytöltä. Diana Krallin Peel Me a Grape versio muistutti että sujuu se jatsi myös diskokuningattarelta. Robbie Williamsin kanssa duetoitu Kids olisi voinut jäädä pois settilistasta, kun taas Nick Caven kanssa tehtyä Where the Wild Roses Grow jäi kaipaamaan. No, ilman väkivahvaa Caven tulkintaa se ei olisi tietenkään ollut mitään. Keikan loppupuolella kuultu hitti Celebration oli myös hassu valinta, sillä kappale oli tiedossa lauantain ohjelmassakin itse Kool & The Gang bändin esittämänä. Kylie oli vaatinut lavan kattoon rekvisiitaksi myös diskopallon. Sen alla hän osoittikin olevansa yksi diskon kestävimmistä kuningattarista etenkin kappaleellaan Get Outta My Way. Hieman ylipitkän festivaalikeikan päätteeksi Kylie saapui esittämään vielä viime vuonna julkaistun albuminsa Kiss Me Once albumin hitin Into the Blue. Siitä olikin hyvä haahuilla öiseen sineen ja valmistautua uuteen Pori Jazz –päivään.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Aihearkisto: Uncategorized