Kannatti mainita kaihoisaan ääneen, että Eva Dahlgren tulee Suomeen konsertoimaan, sillä sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Dahlgrenia en ollut aikaisemmin nähnyt, vaikka siihen olisi ollut vuosien saatossa mahdollisuus. Omistan pari pitkäsoittoa, mutta mikään artistin repertuaarin läpikotaisin tunteva fani en ole koskaan ollut. Arvostusta kuitenkin löytyy. Eva Dahgren julkaisi tuoreeltaan albumin yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Jag Sjunger Ljuset tuli kuunneltua kertaalleen ja ihan kelvollisen vaikutuksen uutukainen teki.
Ruotsissa mittaamattoman suositulla Eva Dahlgrenilla on Suomessakin vankkumaton kannattajakunta. The Circuksen hulinassa kuulin enemmän ruotsia kuin suomea, joten kielivähemmistön suosikista on enemmän kyse. Itsekin ruotsin kielen käytön hylänneenä tajusin, että pakkoruotsi on hyvä juttu. Ymmärsin sentään sanan sieltä täältä.
Lippuja oli The Circukseen myynnissä vielä ennen konserttia, vaikka en kyllä käsitä mihin jengi olisi tungettu, sillä klubi oli ääriä myöten täynnä. The Circus on vakiinnuttanut viime vuosien aikana paikkansa kaupungin livemusaskenessä. Yökerhomaisena siinä ei ole Tavastian rock-uskottavuutta, mutta tilavampana ja siistimpänä se vetää puoleensa paremmin softin aikuispopin ystäviä, johon Eva Dahlgren on laskettava. Hänelle Helsingissä paras paikka olisi kuitenkin Kulttuuritalo, mutta mielellään hänet näkee klubiympäristössä.
Väentungoksesta johtuen kärkyin takalinjoilta keikan alkupuoliskon. Tulkitsijana Eva Dahlgren on viehättävän laiskasti huokaileva, mutta laulutyyli luo kuitenkin vahvan omintakeisen tunnelman. Biisintekijänä hän on taidokas ja erityisesti balladien kirjoittajana Pohjoismaiden kärkitasoa. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin uuden albumin parhaimmistoa oleva Hela världen står i blom. Tämän perään soitetut uudet kappaleet hakivat vielä vähän paikkaansa, kunnes hittialbumilta En blekt blondins hjarta (1991) kuultiin jengin nytkähtelemään saaneet Jag är Gud ja Kom och håll om mej. Eva soitti tasokkaan viisihenkisen bändinsä kanssa uutta ja vanhaa tuotantoa lähes vuoron perään. Uusista biiseistä Säg mitt namn nousee helposti klassikon asemaan.
Baaritiskiltä palatessani huomasin, että paikalle oli saapunut väkeä myös viettämään helatorstain aattoa. Heille riitti, että Eva Dahlgren soittaa suurimman hittinsä Vem tänder stjärnorna, mutta muuten voi vetää drinksua takalinjoilla. Keikan loppusuoran lähestyessä pääsin paremmille paikoille salin vasemmalle laidalle. Siinä samassa se kaikkien odottama suosikki pamahtikin illan viimeisenä. Yleisö läpsytti käsiään tyytyväisenä ja Eva Dahlgren yhtyeineen kumarsi kiitokset poistuen backstagelle palatakseen soittamaan encoreksi vielä yhden kappaleen. Varhaisempaan tuotantoon kuuluva En plats på Jorden päätti tyylikkäästi hienon ja välittömän konsertin. Eva Dahlgrenille on todellakin paikka maan päällä.
Ei keikka pelkkää gospelia ollut, vaikka We Shall Overcome -tyyliset viisut jäivät päällimmäisenä mieleen. Illan aikana kuultiin myös Boney M –diskokombon hitiksi coveroima rastafariklassikko Rivers of Babylon, mutta Nina Hagenin käsittelyssä sekin muuttui gospeliksi. Settilista sisälsi myös aimo annoksen kabaree-hengessä Bertolt Brechtiä, jota Nina Hagen ylisti niin teatterin kuin historiankin suurimpana oppi-isänään.
Eipä ole helppoa olla Nina Hagenin bändissä, sillä settilista näytti tulevan Hagenin päästä mielen mukaan. Useaan otteeseen kakkosriviltä katsottuna niin kosketinsoittaja, basisti kuin kitaristikin näytti olevan pihalla, että mihin kappaleeseen pitäisi päästä kiinni. Nina soitti itse akustista kitaraa ja istui baarijakkarallaan suurimman osan keikasta. Silloin tällöin hän nousi seisaalleen kuten David Bowien poismenoa kunnioittavalla tulkinnallaan Better Future. Sääli vain, että esitys oli fiasko, kun Hagen ei tahtonut muistaa sanoja. Lukulasit taisivat jäädä backstagelle, sillä lattialla olevasta lunttilapusta hän ei saanut selvää. Onneksi kitaristi kannatteli apulaulullaan häntä ja biisi saatiin vaivoin loppuun.
Vasta reilu puoli vuotta sitten löysin Golden Classics Cafe & Barin, joka sijaitsee Jätkäsaaressa Lars Sonckin suunnittelemassa L3-makasiinissa Länsiterminaalin vieressä. Historiaa huokuva rakennus seisoo uudisrakennusten välissä kuin viimeinen mohikaani. Onneksi rakennus on suojeltu ja pitkää ikää toivon myös Golden Classics -baarille. Vintage-toiminta pitää kuppilan vireessä, mutta mestassa on tarjolla elävää musiikkia aina silloin tällöin. Enpä muista nähneeni rokkiklubia, missä olisi baaritiskillä kulho täynnä ilmaisia sipsejä juomien kyytipojaksi.
Illan pääesiintyjä Creek Road Eleven ei sekään ole konkari, vaikka muusikoilla on maileja takana. Bändi on napannut nimensä treenikämppänsä osoitteesta ja hyvin se ilmentää koko yhtyeen tuotantoa. Creek Road Eleven ei ole lähtenyt keksimään moottoripyörää uudestaan, mutta ajelee uskottavasti Mississippin rantaviivaa pitkin. Bändi soittaa americanaa, jossa kuuluu vaikutukset niin countrysta, southern rockista kuin bluesista.
Creek Road Eleven soittaa omaa tuotantoa. Debyyttialbumi julkaistaan vielä tänä vuonna, mutta esimakua siitä on jo tarjolla Youtubessa. Keikan aloitti väkevästi Long Straight Higway ja kakkosena kuultiin The Rolling Stones klassikko Dead Flowers, jossa Jyrki Levä jäljitteli Mick Taylorin kitarointia mainiosti. Toni Ruuskan murea lauluääni on varsin uskottava americanaan. Omaksi suosikiksi illan vedoista nousi Rain Keeps Falling Down, jossa meininki ei kalpene The Jayhawksille. Bändin kannattaa satsata jatkossakin moniääniseen laulantaan. Illan toisena lainakappaleena kuultu Steve Earlen Hillbilly Highway soi letkeästi ja muistutti että homman voi ottaa rennosti pilke silmäkulmassa. Omasta repertuaarista löytyvä Homesick Girl olisi helposti radiosoittokamaa Appalakkien tuolla puolen. Bändin omat biisit ovat tyylilajissaan erittäin kelvollisia. Sanoitukset edustavat tuttua ehkä vähän kliseistä idoliensa kuvastoa, mutta onko sillä väliä, jos ne kuulostavat hyvältä.
The Posies aloitti setin We R Power -kappaleella, mutta ytyä ei vielä siinä vaiheessa vedosta löytynyt. Uusista biiseistä Auerin laulama Unlikely Places osui ja upposi kuten myös em. Squirrel vs Snake. Sen jälkeen kuultu hitti Dream All Day nosti tunnelmaa, mutta ei lähtenyt ihan ansaitsemaansa liitoon. Uusien biisien jälkeen tuli pari piristystä, kun yhtye soitti edelliseltä mestarilliselta Blood/Candy (2010) albumilta hienon Licenses to Hide –kappaleen, jossa viime Suomen vierailuilla naislauluosuudet hoiti Jonna Tervomaa. Tällä kertaa hän ei päässyt flunssan vuoksi paikalle ja duetto-osuudet lauloi Jon Auer. The Glitter Prize soi hienosti myös Auerin ja Stringfellow’n harmonisena yhteislauluna, joka on bändin tavaramerkki. Sitten seurasi liuta uusia biisejä, joista osa vaikutti lupaavilta. Yleisössä alkoi taas väristä kun Amazing Disgrace (1996) -klassikkoalbumin Throwaway ja Please Return It kajahtivat eetteriin.
Auer ja Stringfellow intoutuivat pelleilemään vauhtiin päästyään ja keikan lomaan kuultiin niin Peter Cetera –parodiaa kuin Europe Final Countdownia kuten myös lukemattoman pitkiä potpureita ties mistä viisuista. Loppupuolella kuultiin bändin läpimurtoalbumilta Frosting On the Beater (1993) kappaleet Burn & Shine ja Solar Sister naulasivat keikan vakuuttavasti pakettiin. Encore antoi jo merkkejä, että jatkaako kundit keikkaansa kadulla kuin joskus taannoin. Nimittäin kuuntelin kuusi biisiä ennen kuin oli lähdettävä kotikonnuille. Stringfellow haki backstagelta lisää viiniä ja vähät välitti sunnuntaista. Everybody Is A Fucking Liar melkein tuuppasi pelon maanantaista yleisöltäkin syrjään. Toivebiisi Grant Hart todisti ilman mikrofoneja hoilattuna kundien olevan laulun ylivoimaa. Oma kestosuosikki Ontario sai mustat linnut lentämään myös Oulun, Vaasan, Jyväskylän ja Turun päällä. Hienosti kundit muistivat suomalaisia kaupunkeja nimeltä. Siitäpä saattoi keikka vasta päästä vauhtiin, mutta itse suunnistin narikkaan ja jätin viimeiset ylimääräiset kappaleet kuulematta.
The Independent ei ole The Filmoren maineen arvoinen, mutta vasta reilu kymmenen vuoden ikäisenä se on noussut nopeasti kaupungin tärkeimmäksi indierokin näyttämöksi, jossa sekä kuumat uudet tulokkaat että kokeneemmat bändit vierailevat tiuhaan. Klubi vetää 374 henkeä, mutta punaisten seinien sisällä on isomman venuen tuntu. Takaseinää koristaa baaritiski, jonka nurkasta pääsee myös ylös parvelle. Puuterointitilat on hauskasti lavan takana. Lipun sai kohtuulliseen 15$ (+ verot) hintaan. Näin kynnys keikoille pidetään Kaliforniassa matalana, mutta siitä huolimatta sali oli vain sopivasti täynnä.
Illan aloitti Cross Record, joka on pariskunnan Emily Cross ja Dan Duszynski muodostama indieyhtye Austinista, Texasista. He ovat julkaisseet pari pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen vastikään helmikuussa. Wabi-Sabi sai mm. Pitchforkissa hyvän arvion. Emily laulaa ja välillä soittaa sähkökitaraa, vaikka San Franciscon illassa hän valitti väsynyttä kättään ja keräsi yleisöltä empatiapisteitä. Dan vastaa kitaroista ja lyömäsoittimista sekä taustalaulusta. Duettobändin esiintyminen on eleetöntä, musiikki melankolisen laiskaa kenkiintuijottelua, mutta Emilyn äänessä ja Danin kitaroinnissa on jotain vangitsevaa. Ennestään tuntemattoman bändin biisit eivät auenneet täysin, mutta niitä kuunteli pakottamatta sen puolisen tuntia minkä keikka kesti.
ettei The Filmoreen ole mahdollisuutta ehtiä, varsinkaan, kun Shearwaterin keikka venyi lähes keskiyölle. Jonathan Meiburgin johtama yhtye on myös kotoisin Austinista. Meiburgin ura alkoi Okkervil Riverissä kosketinsoittajana, mutta vuonna 1999 rinnalle perustettu Shearwater vei Meiburgin kokonaan vasta 2008. Jonathan Meiburg on multi-instrumentalisti, mutta The Independentissä hän pärjäsi vuorottelemalla kahta kitaraa. Miehen taustalla soittanut kyvykäs bändi koostui rumpalista nimeltä Josh Halpern, bassoa soitti Sadie Powers, koskettimia Emily Lee ja kitaraa Lucas Harrison Oswald. Shearwaterilla on Euroopan kiertue takana ja se näkyi hallitussa soitannassa, toisaalta suoraan Sveitsistä San Franciscoon lentänyt bändi oli jetlageissaan hieman nuutuneen oloinen. Bändi soitti kappaleita pääosin uudelta tammikuussa Subpopin nimissä julkaistulta albumilta Jet Plane and Oxpow ja sehän kelpasi, sillä Meiburgin protestialbumiksi nimetty pitkäsoitto on alkuvuoden parhaimmistoa. Etenkin Quiet Americans, Wildlife in America, Filaments ja Pale Kings ovat komeita lauluja. Harmitti, ettei albumin paras kappale Only Child soinut San Franciscon illassa.
Shearwater on Jonathan Meiburgin bändi eikä hänkään ole sädekehällä varustettu pyhimys, varsinkaan kun virittää kitaraa lähes joka biisin välissä. Meiburg on lavalla kuin kuka tahansa naapurin heppu, mutta välillä hän päästää puuman irti ja ottaa stagen haltuun kuin Peter Gabriel. Erityisesti hänen jylhä lauluäänensä on iso osa Shearwaterin lavakarismaa. Meiburg säveltää pätevää musiikkia ja nostaa Shearwaterin yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista indiebändeistä.
Dead Kennedys olisi keikkabongauslistalla ollut kova juttu, mutta bändi ilman Jello Biafraa on kuin Sex Pistols ilman Johnny Rottenia. Siten harmitus ei ollut niin suuri. Shearwater tarjosi kuitenkin ensikosketuksen tuoreeseen tämän hetken musiikkiin, mutta tuskin sillä on kuitenkaan samaa klassista asemaa 35 vuoden päästä kuin Dead Kennedysin biiseillä.
The Catalyst sijaitsee kaupungin pääkadulla Pacific Avenuelle. Ulospäin klubi näyttää komealta ja amerikkalaiseen tyyliin pelkistetty valotaulu loisti kutsuvana. Kolmen bändin setistä parrakas kaveri pyysi lippuluukulla 10$ ja sujautti leiman ranteeseen. Illan konsertti ei ollut 800 hengen pääsalissa, vaan alakerran Atriumissa, joka sekin vetää varmasti pari kolme sataa nuppia. Tämä ilta oli kuitenkin yllättävän tyhjä. Itseni lisäksi paikalla oli ehkä kymmenen lipun ostanutta tyyppiä ja toiset kymmenen oli muiden bändien jäseniä, jotka solidaarisuuttaan kannustivat toisiaan. Heräsi kysymys, että mikä saa bändit kiertämään, jos palkka on sidottu lipputuloihin. Tai mikä pitää klubit pystyssä, kun ylipäätään tiketit jenkkilässä ovat varsin huokeita. Olisiko rakkaus musiikkiin?
Illan aloitti tasan yhdeksältä Montereysta kotoisin oleva The Beholder Band, joka on seitsenhenkinen progressiivista indie folkrockia soittava kokoonpano. Bändiä johtaa Vincent Randazzo ja kuusi muuta persoonallista soittajaa ovat kukin lupaavia muusikoita. Kolmen vartin setti sisälsi omia biisejä, covereita ja potpureita. Lähes jokainen heistä lauloi ja bändin vahvuus olikin sointuva stemmalaulu. Kuten myös kulmikkuus ja yllätyksellisyys, josta esimerkkinä heittäytyminen leikittelystä emotionaalisesti herkkään tai räiskyvään tunnelmaan. Väkevä versio The Beatles ikivihreästä Happiness Is a Warm Gun jäi luonnollisesti parhaiten mieleen, mutta nuorten miesten into laittoi toivomaan, että portit levytysstudioon avautuisivat pian.
Viistokattoisessa tilassa oli kohtalainen akustiikka. Lavan reunoilla pyöreät ikkunat tekivät tilasta ilmeikkään. Stage oli pitkällä seinällä ja täydellä yleisöllä olisi joka puolelta kelvollinen näkyvyys. Katossa killui vanha puuvene, mutta muuten tila oli pelkistetty ja ajan patinoima. Bändien välissä ehti käydä varsin siisteissä saniteettitiloissa ja baaritiskillä, missä baarimikko mutkattomalla palvelulla valutti laajasta valikoimasta olutta tuoppeihin.
Maailmassa ei ole monta yhtä merkittävää rokkiklubia kuin Troubadour. Santa Monica Avenuella sijaitseva pyhättö omaa historian, josta pelkästä mestasta voisi raportoida näkemättä ainuttakaan bändiä. Ajan patinoima Troubadour on pitkälti samassa kunnossa kuin se oli Jim Morrison hengatessa siellä 1960-luvulla. Paikan virstanpylväitä on muun muassa se, kun Elton John löi itsensä läpi vuonna 1970 myymällä kuutena iltana talon täyteen. Samaisessa paikassa ovat uraansa aloittaneet ties ketkä. Los Angelsin omista bändeistä Guns N’ Roses veti ensimmäisen keikkansa Troubadourissa 1985. Nimilista klubille on pohjaton, joten ei siitä sen enempää. Rolling Stone -lehtikin on nostanut Troubadourin”Venues that Rock” -listalle numero kaksi.
ilainen Sean McConnell soitti ensimmäistä biisiään. Yhden miehen singer-songwriter tarjonta kaatuu maailmanlaajuisesti jopa ylitarjonnan puolelle, mutta tällä kertaa osui eteen jotain varsin kiinnostavaa. McConnellilla on reilun kymmenen vuoden ura takanaan ja hän on ehtinyt julkaista muutaman pitkäsoiton. Herran seuraan oli poikkeuksellisen helppo heittäytyä ja esitys vakuutti, että hyviä lauluntekijöitä ei ole liikaa. Sean soitti 45 minuuttia sellaisella intensiteetillä, ettei ole hetkeen tullut nähtyä. McConnel esitti folk-tarinansa pelkistetysti, mutta yksinkertainen on kaunista varsinkin kun lauluääni on poikkeuksellisen vahva. Biisejä kuultiin matkan varrelta kuten bluesballadi Closing Time, joka löytyy albumilta Saints, Thieves & Liars (2009) mutta myös pari kappaletta vielä julkaisemattomalta uudelta albumilta, joista esiin nousivat Ghost Town ja erityisen vaikuttava Queen of St. Mary’s Choir.
Mustapartainen Drew Holcomb tekee mutkatonta ja hyvällä tavalla konservatiivista musiikkia: kantrahtavaa folkrokkia, jota on helppo kuunnella, mutta mukana on kuitenkin sen verran persoonallisia melodiakulkuja ja koukkuja, että se nousee keskivertoa paremmaksi tavaraksi. Tuorein materiaali Medicine –albumilta oli vahvasti esillä, mutta myös edellinen mainio Good Light (2013) sai ison osan settilistassa. Drew Holcombin puolison Ellien soolotuotanto on gospelia, mutta Drew Holcomb vetää maallisemmissa vesissä, tosin puhtautensa vuoksi ei jäädä kauaksi kristillisestä sanomasta. Välispiikeissä Drew mainosti World Visionin kummilapsitoimintaa.
Alkuilta alkoi dinnerillä legendaarisessa Rainbow Bar & Grill –ravintolassa Sunset Stripillä. Ravintola tunnetaan Lemmyn kantakapakkana, mutta myös ravintolana, missä John Belushi söi viimeisen ehtoollisensa. Raflassa ei voi välttyä näkemästä julkkiksia. Tällä kertaa naapuripöydässä istui Ron Jeremy.
metriä itään päin, niin ohittaa ensiksi The Roxyn ja sitten onkin Whisky a Go Go:n kohdalla. Tänään sinne veti sisään suomalaisen rokin suurlähettiläs Michael Monroe, jonka näkeminen klassisella klubilla on tietenkin erityistä, mutta itse paikan vuoksi olisin mennyt katsomaan melkein mitä vaan. Whiskey a Go Go on nostettu Rock and Roll Hall of Fameen eikä suotta. Jos klubissa on soittanut housebändinä The Doors ja usein on nähty myös The Byrds ja Buffalo Springfield, niin silloin puhutaan jo rokkitemppelistä. Lisäksi lauteilla uransa alkuvaiheilla ovat soittaneet mm. Van Halen, Metallica, Mötley Crüe. Klubi käy tosin kovin nopeasti pieneksi megasuosioon nouseville bändeille, sillä yleisökapasiteetti on vain 250, mutta sekös paikasta tekeekin ainutlaatuisen.
Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.
Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.
