The Posies on bändi, jota odottaa aina. Tervetuloa takaisin. Edellisestä keikasta on kulunut lähes kuusi vuotta. Parhaillaan yhtye kiertää klubeja huhtikuun lopulla julkaistavan Solid States –paluualbuminsa kunniaksi. Ensin on vuorossa Eurooppa ja sitten matka jatkuu Seattlelaisbändin kotimantereella. Ohjelmistossa kuullaan sekaisin uutta materiaalia ja vanhoja suosikkeja. Tavastian keikalla juhlistettiin myös bändin 20-vuotista konserttitaivalta Suomessa. Yhtye soitti nyt jo seitsemättä kertaa, ja kun sen päälle lasketaan vielä keulakaksikon Jon Auerin ja Ken Stringfellow’n soolokeikat, niin The Posies muodossa jos toisessa on varsin usein nähty vieras. Tätä selittää se, että bändi on suositumpi Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa.

The Posies on jokaisella keikallaan tehnyt vaikutuksen. Parhaimmillaan hurmoksellinen meininki, mutta aina mukana ripaus sähläystä joko teknistä tai muuten vaan sanoissa sekoilemista. Eikä ottanut pesäeroa tämä keikka aikaisemmista. Ihmettelen vaan miksei bändi julkaissut albumia heti kiertueen alla. Nyt ensi kertaa kuultuna bändin uusi materiaali ei täysin auennut. Monta biisiä olisi varmasti noussut eri tasolle, jos ne olisi ehtinyt pyöräyttää pari kertaa levylautasella. Uusista kappaleista ensimmäinen singlejulkaisu Squirrel vs Snake yltää keskivertoiseksi The Posies –asteikolla, mutta elävänä soitettuna kappale yllätti positiivisesti.

Bändi kiersi tällä kertaa ilman basistia triona. Multi-instrumentalisti Ken Stringfellow kaivoi kitaran ohessa syntikoista tarvittavat instrumentit ja suihkutti sylkeä lavalle tuttuun tapaansa. Jon Auer liidasi kitaraa ja lauloi vuoron perään Stringfellow’n kanssa. Rummuissa oli viime vuonna edesmenneen Darius Minwallan paikalla Frankie Siragusa. Basistin puute häiritsi enemmän lavadynamiikassa kuin soundissa. Alkuun nuutuneen oloinen bändi vaikutti siltä, että olisi ollut krapulassa ja veti keikkaa rutiinilla. Jon Auer varmisteli yleisöltä mikä päivä on ja kun selvisi, että sunnuntai-iltaa vietetään, hän jaksoi viitata siihen moneen otteeseen. Kundit virittelivät kitaroitaan alinomaa ja sekin sakkasi illan sujuvuutta. Yleisö ei tahtonut löytää uusien biisien parissa samaa intomielisyyttä kuin aikaisemmin, vaan odotti tuttuja iskusävelmiä.

The Posies aloitti setin We R Power -kappaleella, mutta ytyä ei vielä siinä vaiheessa vedosta löytynyt. Uusista biiseistä Auerin laulama Unlikely Places osui ja upposi kuten myös em. Squirrel vs Snake. Sen jälkeen kuultu hitti Dream All Day nosti tunnelmaa, mutta ei lähtenyt ihan ansaitsemaansa liitoon. Uusien biisien jälkeen tuli pari piristystä, kun yhtye soitti edelliseltä mestarilliselta Blood/Candy (2010) albumilta hienon Licenses to Hide –kappaleen, jossa viime Suomen vierailuilla naislauluosuudet hoiti Jonna Tervomaa. Tällä kertaa hän ei päässyt flunssan vuoksi paikalle ja duetto-osuudet lauloi Jon Auer. The Glitter Prize soi hienosti myös Auerin ja Stringfellow’n harmonisena yhteislauluna, joka on bändin tavaramerkki. Sitten seurasi liuta uusia biisejä, joista osa vaikutti lupaavilta. Yleisössä alkoi taas väristä kun Amazing Disgrace (1996) -klassikkoalbumin Throwaway ja Please Return It kajahtivat eetteriin.

Auer ja Stringfellow intoutuivat pelleilemään vauhtiin päästyään ja keikan lomaan kuultiin niin Peter Cetera –parodiaa kuin Europe Final Countdownia kuten myös lukemattoman pitkiä potpureita ties mistä viisuista. Loppupuolella kuultiin bändin läpimurtoalbumilta Frosting On the Beater (1993) kappaleet Burn & Shine ja Solar Sister naulasivat keikan vakuuttavasti pakettiin. Encore antoi jo merkkejä, että jatkaako kundit keikkaansa kadulla kuin joskus taannoin. Nimittäin kuuntelin kuusi biisiä ennen kuin oli lähdettävä kotikonnuille. Stringfellow haki backstagelta lisää viiniä ja vähät välitti sunnuntaista. Everybody Is A Fucking Liar melkein tuuppasi pelon maanantaista yleisöltäkin syrjään. Toivebiisi Grant Hart todisti ilman mikrofoneja hoilattuna kundien olevan laulun ylivoimaa. Oma kestosuosikki Ontario sai mustat linnut lentämään myös Oulun, Vaasan, Jyväskylän ja Turun päällä. Hienosti kundit muistivat suomalaisia kaupunkeja nimeltä. Siitäpä saattoi keikka vasta päästä vauhtiin, mutta itse suunnistin narikkaan ja jätin viimeiset ylimääräiset kappaleet kuulematta.

The Posies on vähän kuin urheilujoukkue, jota kannattan intohimoisesti. Pelatkoon huonon kauden tai vaikka keskinkertaisen, silti seison joukkueen takana. Paluu Tavastialle ei pettänyt, mutta vielä parempi se olisi ollut, jos olisivat tulleet vasta parin viikon päästä. Nyt pitää odotella hetki vielä uutta pitkäsoittoa ja sitten voikin taas toivoa, että bändin näkisi pian uudestaan.