Kööpenhaminan reissuun osui kiinnostava jenkkibändi Vundabar. Edellisestä vierailustani Loppenilla oli vierähtänyt vajaa pari vuotta: https://keikkakeppi.com/2016/05/28/steve-gunn-us-loppen-copenhagen-denmark-22-5-2016/ Arvelin tunnelmallisen klubin imaisevan paikan helpostikin täyteen, varsinkin kun esiintyjä on saanut hiljattain Pitchforkissa hyvät arviot ja myynyt rapakon takana keikat loppuun. Lipusta pulitin maltilliset 75 kruunua, joka ei ole paha hinta, jos siihen sisäältyy bonuksena yksi olut, ja mikä vielä mukavampaa, toinenkin kova bändi.
Olen nähnyt ulkomailla vain kerran kotimaisen artistin ja silloin Michael Monroe kiipeili pitkin Whisky a go go -klubia Suomen lippu korkealla. Loppenin lauteita lämmitteli Ursus Factory ja jälleen sai olla ylpeä maanmiehistä. Yhtye on kitaristi-laulaja Jussi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin muodostama duo, jonka kaverukset perustivat katusoittorundilla. Nimen he nappasivat hylätyltä puolalaiselta traktoritehtaalta.
Ursus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.
Keikka alkoi sähäkästi kun kundit juoksivat lavalle olut läiskyen ja täräytti ilmaan kappaleen Virhe. Paikalle oli kerääntynyt perjantai-illasta huolimatta yleisöä niukasti, joitakin kymmeniä. Väkevä startti lopahti tekniseen viritykseen, jonka aikana rumpali rupatteli yleisön kanssa kertoen hauskoja Matt Damon -vitsejään. Ursus Factory soittaa nimestään huolimatta suomirokkia, joskin viljelee englannin kielisiä fraaseja sanoituksissaan. Loppenissa yhtye käänsi lennosta kappaleita englanniksi, mikä oli toisaalta turhaa, mutta toisaalta ne taipuivat improvisoidussa ja humoristisessa ilmapiirissä mainiosti kuten kappaleessa Oot pomo – You’re the Boss. Yhtye ehti räimeeltään myös herkistyä, kun lähtivät kotopuoleen Kallioon Itkemään. Loppuun on helppo todeta, että suomalaisella rokilla menee hyvin myös Juutinrauman tuolla puolen.
Illan pääesiintyjä Vundabar on kotoisin Bostonista, alun perin duo, joka toisin kuin lämmittelijänsä, on varustettu basistilla. Bändin johtohahmo Brandon Hagen ja rumpali Drew McDonald ovat lapsuuden naapureita ja soittaneet kimpassa pitkään. Kiertueella mukana kulkee basisti Grayson Kirtland. Vähän yli kaksikymppiset nuoret miehet elävät luovinta aikaansa ja kolmen albumin jälkeen näyttää, että homma ei jää tähän. Onhan heillä aikaa, sillä luovuus alkaa väljähtymään vasta kolmekymppisenä. Tuore Smell Smoke on erittäin tasokas levy ja ennakkokuuntelun perusteella odotukset keikasta olivat melkoisen korkealla.
Vundabar on kitaravetoinen hybridi, jossa pop, garage, punk nyökkäävät toisilleen nätisti. Biisit eivät ole suoraviivaisia, vaan taiderokin tapaan saattavat nyrjähtää suuntaan jos toiseen. Alle tunnin keikka sisälsi kymmenkunta biisiä. Keikan alkuun yhtye latasi uuden albumin parhaat kappaleet Acetone ja Tonight I’m Wearing Silk, jotka molemmat voisivat olla The Strokesin klassikoita. Edellisen Gawk (2015) -albumin Chop ja Oulala ovat laatustygejä, mutta loppua kohden keikka uuvahti dramaturgisesti. Big Funny toimi vielä kohtalaisesti ja sekoiluksi yltyvä $$$ tarjosi särmää jamittelua, mutta kokonaiskuva keikasta ei tavoittanut odotuksia. Yhtye esitteli itsensä amerikkalaiseksi pohjasakaksi, mutta siitä se on kaukana. Pikemminkin jätkien asenteessa oli epävarmuudesta kumpuavaa lievää pöyhkeyttä. Bändi tarjoaa kuluvan vuoden toistaiseksi kiinnostavinta uutta musiikkia ja onneksi se on vielä myös tulevaisuuden lupaus. Monta hyvää biisiä jäi keikalla soittamatta ja pitkä rundi on saattanut tylsyttää nuorista miehistä parhaan terän. Vai oliko syy avonaisesta ikkunasta leijuneissa Christianian tuoksuissa, jotka eivät tulleet Wunderbaumista.
Pari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.
Harmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.
Guns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.
Alkuilta alkoi dinnerillä legendaarisessa Rainbow Bar & Grill –ravintolassa Sunset Stripillä. Ravintola tunnetaan Lemmyn kantakapakkana, mutta myös ravintolana, missä John Belushi söi viimeisen ehtoollisensa. Raflassa ei voi välttyä näkemästä julkkiksia. Tällä kertaa naapuripöydässä istui Ron Jeremy.
metriä itään päin, niin ohittaa ensiksi The Roxyn ja sitten onkin Whisky a Go Go:n kohdalla. Tänään sinne veti sisään suomalaisen rokin suurlähettiläs Michael Monroe, jonka näkeminen klassisella klubilla on tietenkin erityistä, mutta itse paikan vuoksi olisin mennyt katsomaan melkein mitä vaan. Whiskey a Go Go on nostettu Rock and Roll Hall of Fameen eikä suotta. Jos klubissa on soittanut housebändinä The Doors ja usein on nähty myös The Byrds ja Buffalo Springfield, niin silloin puhutaan jo rokkitemppelistä. Lisäksi lauteilla uransa alkuvaiheilla ovat soittaneet mm. Van Halen, Metallica, Mötley Crüe. Klubi käy tosin kovin nopeasti pieneksi megasuosioon nouseville bändeille, sillä yleisökapasiteetti on vain 250, mutta sekös paikasta tekeekin ainutlaatuisen.
Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.
Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.
Pääesiintyjä The Boys on yksi brittipunkin alkuräjähdyksessä syntyneistä yhtyeistä, jonka merkitys on suuri, vaikka se jäikin suurempien jalkoihin. Bändiä on kehuttu Punkin Beatlesiksi, mutta ei suosionsa vaan melodisuutensa vuoksi. Bändin 1977 julkaistu nimikkoalbumi The Boys on edelleen yksi parhaista punk-debyyttilevyistä. The Boys julkaisi aktiiviaikoinaan kaikkiaan neljä albumia, kunnes hajosi samalla tavalla kuin moni muukin aikalaisensa 1980-luvun alussa. The Boys teki paluun 1999, mutta uutta materiaalia julkaistiin vasta viime vuonna, kun itseironisesti nimetty albumi Punk Rock Menopause näki päivänvalon.
Keikkakeppi 