Hot Chip (UK), Roger Eno (UK), Jaakko Eino Kalevi (Fin), Hot Snakes (US), Ismo Alanko (Fin), Vuoret (Fin), Olavi Uusivirta (Fin), Maustetytöt (Fin), Stephen Malkmus & The Jicks (US) @ Sideways, Helsinki, 8.6.2019

Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.

Stephen Malkmus

Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi. 

Maustetytöt

Olavi Uusivirta jatkaa suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten ValtakuntaLastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan. 

Olavi Uusivirta

Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.

Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.

Vuoret

Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.

Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle

Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.

Ismo Alanko

Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.

Hot Snakes

Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.  

Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.

Roger Eno

Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.

Hot Chip

Pertti Kurikan nimipäivät (Fin), The Crooked Fiddle Band (Aus), Haloo Helsinki (Fin), Michael Monroe (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 28.7.2012

Valkeakosken kakkospäivä starttasi Myllysaaren museon piha-alueella, missä Pertti Kurikan nimipäivät vetivät maineensa arvoisen keikan. Täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt tätä vetävää punk-pumppua aiemmin enkä myöskään vielä sitä heistä kertovaa Kovasikajuttu-leffaakaan. Ekan biisin jälkeen minusta tuli eittämättä fani. Jestas, mikä aito punk-ote bändillä onkaan. Ei mitään teennäistä, vaan kaikki on aitoa ja sydämestä lähtevää. Kun eetteriin pärähti Päättäjä on Pettäjä -biisi, tiesin, että anarkia elää ja voi hyvin. Sitten Mä vihaan maailmaa ja Ruokasalissa ei saa piereskellä jatkoivat samaaa linjaa. Pertin välispiikit olivat teräviä ja itseironisia. ”Meillä on isot mahat, koska me olemme moottoripyörämiehiä ja motskarimiehet syövät ja juovat paljon”. Tätä voin suositella kaikille niille, joille varhainen suomi-punk merkitsi jotain. Se on tullut takaisin.

On tullut tavaksi huomioda mitä mahtaa olut maksaa eri paikoissa ja Valkeakoskella se oli festarihinnaksi ihan maltillinen 6€. Sillä sai täyden puolilitraa Koffia. Pantista sai 0,5€, ja ehkä näinkin enemmän heitteille jätettyjä tölkkejä kuin Ruisrockissa, missä pantista sai pulittaa 2€. Mutta käykääpä alueen ulkopuolella valkeakoskelaisessa baarissa ja virvokkeiden hinnat ovat kaukana siitä mihin pääkaupunkiseudulla on totuttu. Itse alueella oli yksi erikoinen pointti: nimittäin tiskiltä sai vain yhden annoksen per asiakas. Mikä lie raittuisele tämä, mutta jonot olivat kohtuu pitkiä ja hölmöähän se on, jos ei voi viedä samalla tölkkiä kaverille, sillä silloin jonoissa tönöttää tuplasti väkeä.

Austarialian Sydneystä kotoisin oleva The Crooked Fiddle Band sai festariesitteestä hehkutuksen eräältä arvon Brian Enolta, joten tätä viuluvetoista pumppua ei voinut jättää väliin. Bändi kuvaa musiikkiaan moottorisahafolkiksi ja sitähän se hyvinkin on. Folkin, mustalaismusiikin ja punkin yhteenliittymä toimii paikoin aika väkevästi. Viime vuonna yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Overgrown Tales ja kyllä näkemäni pohjalta siihen on tutustuttava paremmin. Festareiden päälava oli vaan aivan väärä paikka tälle bändille. Intiimi folkpunk olisi ollut omiaan Myllysaaren pienellä lavalla.

Haloo Helsinkiä olen nähnyt pätkän joskus jossain messulavalla, mutta nyt ajattelin tsekata kuinka hyvin tämä jo kolmannen levyn tehnyt teini-ihme on kunnostautunut. Teini-ikä on taaksejäänyttä ja Elli on karismaattinen laulaja. Tämän lisäksi mimmi pitää bassolinjat tiukasti kurissa. Laidoilla kitaristit Jere ja Leo sekä taustalla rumpali Jukka tuovat kokonaisilmeellä jollain kumman tavalla Blondien mieleen. Kovin paljon yhteistä ei todellakaan ole, mutta ehkä tämä on merkki, että Haloo Helsingillä on tulevaisuutta. Ei muuta kuin lisää Maailman toisella puolella puolen -hittejä.

Lauantain päätti Michael Monroe, jonka 50-vuotiskeikasta jo kirjoitinkin Ruisrockin yhteydessä. Tästä Valkeakosken keikasta puuttui kaikki juhlapöhinä ja musiikkia häiritsevät seremoniat. Nyt Monroe bändeineen pääsi soittamaan ehjän keikan ja kyllä se musikiilisesti oli paljon parempi kuin muutaman viikon takainen. Nyt ei ollut liikutuksen hetkiä vain ehtaa rock’n rollia á la Michael Monroe. Malibu Beachin väliin Makke lainasi Aerosmithiä ja kiteytti meiningin Walk this way. Samoihin aikoihin painostavan päivän ensimmäiset pisarat virkistivät olotilaa. Eikä mennyt kauankaan kuin sai juosta kesän komeimmassa salamoinnissa ja rankkasateessa.

En tullut Valkeakoskelle musiikin vuoksi, mutta kun musiikkitapahtumasta on hyvät kokemukset, niin miksipä sitä jättäisi väliin. Tarjonta oli monipuolinen ja muutamia uusia nimiäkin tuli nähdyksi. Ensi vuonna tennis tuo taas paikkakunnalle ja miksei sitä joutaisi jälleen Tervasaareen fiilistelemään. Ja jos se puna-aate kiinnostaa, suosittelen tapahtuman yhteydessä järjestettävää työväen yhteislaulutilaisuutta Kirjasalammen tanssilavalla keskiyöllä. No, voi sinne mennä ilman punaisia vaatteitakin. Tunnelma on kuulemma poikkeuksellinen.