Jo osui melkoinen punkpläjäys torstaille. Kolmen koplan illasta ensimmäinen artisti The Heartburns oli jätettävä väliin, sillä ihan festivaalimeininkiin ei arki-iltana ollut aikaa. Teemu Bergmanin liidaama helsinkiläinen The Heartburns kun on mahdollista varmasti nähdä vielä toistekin. Kakkosaktina soittanutta Pojat-orkesteria ei voinut missata. Edellisen kerran kotimaisen ramopunkin pioneerit tuli nähtyä vain 23 vuotta sitten. Pojat on yhä aktiivinen, mutta keikkailee harvakseltaan. Illan pääesiintyjä brittipunkpioneeri The Boys, jos mikä ansaitsee nimikaimansa lämmittelijäkseen.

Pojat on Ne Luumäkien ja Luonteri Surfin ohella nimekkäin bändi kotimaisessa ramopunk-scenessä. Bändi perustettiin reilu 25 vuotta sitten, jolloin nokkamies laulaja/kitaristi Miika Söderholm oli kitaristi Mikko Holmströmin kanssa jo punkin konkareita. Molemmat jampat soittivat legendaarisessa Ypö-Viis –punkbändissä. Poikien kokoonpano Tavastialla oli rumpalia lukuun ottamatta alkuperäinen. Basson ja taustalaulun hoiti Jussi Santalahti ja rummuissa soitti Kaide Haikonen, joka tunnetaan Ne Luumäkien rumpalina, mutta Pojissakin hän on vaikuttanut vuodesta 2004 lähtien.

Pojat soittivat napakan 45 minuutin keikan. Alussa oli hieman teknisiä ongelmia basson kanssa, vasta kolmas biisi Koko kesä lähti rullaamaan moitteettomasti. Pojat olivat varmassa tikissä, vaikka Tavastian isoilla lauteilla oli havaittavissa hieman alkututinaa. Miikan välispiikit olivat olemattomia, mutta focus oli rennossa punk-poljennossa. Illan repertuaari koostui alkupään tuotannosta, mutta sekaan mahtui pari tuoreempaakin raitaa. Ensimmäiseltä klassiselta nimikkoalbumilta Pojat (1990) kuultiin mm. rallit Missä olit viime yönä, Känni seis ja Itkupilli. Kakkosalbumiilta Irti (1992) kuultiin hieno Siipi Lonksuu niin, Mari on Förbi ja Leipätehtaan tyttö, jonka tulkitsi muista biiseistä poiketen Jussi Santalahti. Uudempaa materiaalia edustivat Ketä sä rakastat –albumin (2009) nimikkobiisi ja Mie en tunne mitään, joka on uusimmalta Toimintaa ja Sankareita –pitkäsoitolta (2013).

Pojat on sympaattinen bändi. Asenne on punkkareiksi aikuistunut, mutta edelleen täydellisen ramo. Käännösbiisien sanat ovat paikoin naiiveja, kömpelöitä, mutta humoristisia ja niin rehellisiä kuten genressä pitääkin. Varsinainen keikka päättyi Söderholmin oman klassikkosäveleen Veikkaat vaan ja kotimaiseen ramopunk-anthemiin Mä uskon meihin. Encoreksi saatiin vielä Ramonesia suomeksi kun Lemmikkihautuumaa päätti Poikien osuuden odotetusti. Pojat tekivät fiksun ratkaisun kun eivät soittaneet lainkaan The Boys –covereita eikä suurinta hittiään Pasi Virtanen, joka on hulppea Gary Holton & Casino Steel väännös.

Pääesiintyjä The Boys on yksi brittipunkin alkuräjähdyksessä syntyneistä yhtyeistä, jonka merkitys on suuri, vaikka se jäikin suurempien jalkoihin. Bändiä on kehuttu Punkin Beatlesiksi, mutta ei suosionsa vaan melodisuutensa vuoksi. Bändin 1977 julkaistu nimikkoalbumi The Boys on edelleen yksi parhaista punk-debyyttilevyistä. The Boys julkaisi aktiiviaikoinaan kaikkiaan neljä albumia, kunnes hajosi samalla tavalla kuin moni muukin aikalaisensa 1980-luvun alussa. The Boys teki paluun 1999, mutta uutta materiaalia julkaistiin vasta viime vuonna, kun itseironisesti nimetty albumi Punk Rock Menopause näki päivänvalon.

The Boys on siitä poikkeuksellinen seniorijoukkue, että sen alkuperäisistä jäsenistä kolme keskeisintä on edelleen mukana kokoonpanossa. Viime aikoina on tullut selväksi, että moni muu orkesteri ratsastaa legendan nimellä, mutta taustalla soittaa pahimmillaan vain alkuperäinen rumpali. The Boysien kosketinsoittaja Casino Steel, kitaristi/laulajat Matt Dangerfield ja Honest John Plain vaikuttavat edelleen motivoituneilta ja virtaa ukkoihin lisää ympärillä soittavat nuoret innokkaat ruotsalaistaustaiset rumpali Martin H-Son ja basisti Kent Nordberg, joka lavan keskellä heiluessaan tahtoi varastaa päähuomion.

The Boysien kolmipäiväinen minikiertue Suomessa alkoi Turusta jatkuen Helsingin kautta Tampereelle. Turussa lauteille oli noussut Michael Monroe, jolle The Boys on monella tapaa ollut esikuva. Tavastialla ei nähty vierailuja. Keikka pärähti käyntiin Alternative Chartbusters (1978) -kakkosalbumilta löytyvältä tiukalla T.C.P –rallilla. See you later ja Turning Grey jatkoivat taattua menoa. Uudelta albumilta kuultu 1976, I’m a Believer, Global Warming istuivat mukavasti vanhojen stygejen seuraan. Bändin kolmosalbumilta To Hell With The Boys (1979) kuultu You Can’t Hurt A Memory erottui voimaslovarina edukseen. Bändin debyyttisinglen b-puolelta löytyvä Soda Pressing on yksi bändin kultakimpaleista ja oli illan kaivatuin veto ja lunasti odotukset täysin. Keikan loppupuoli kiihtyi kohti bändin klassisimpia biisejä ja lopuksi kuultiin kova kolmikko I Don’t Care, Brickfield Nights ja First Time. Jengi oli tyytyväinen, mutta kakun päälle kirsikan koristeli encore, jossa kuultiin vielä huikea kolmikko esikoisalbumilta: Living In the City, Cop Cars ja Sick On You.

Mikä tärkeintä The Boys oli elinvoimaisessa kunnossa. Silloin tällöin näkee väsynyttä meininkiä kuuskymppisiltä, mutta The Boys ei ollut liikkeellä pelkän nostalgian voimin. Casino Steel hoiti pääosin välijuonnot, vaikka Kent Nordbergilla oli paljon sanottavaa kuten: olen saatanan hurri. Matt Dangerfield ja Honest John Plain jakoivat lauluosuudet demokraattisesti ja hyvin se heiltä luonnistuikin, vaikka hieman huvittaa, kun vaihdevuosien tuolla puolen olevat äijät sylkevät teinimaailman kokemuksia.  

Tavastia oli sopivan täynnä. Pääsi vaihtamaan paikkaa halutessaan eikä kukaan pogonnut niskassa. Liput kolmen orkesterin iltaan maksoi kohtuulliset 23€ ovelta. Narikkabisnes Tavastialla aina kirpaisee, vaikka palvelu on nopeaa ja ystävällistä. Baarissa Budvarista saa maksaa 8,5€, joten katteet ovat kohdillaan. Yleisö oli enimmäkseen seniorianarkistiosastoa ja ihmettelin, että nuorempaa punkin perikuntaa oli paikalla niukasti. The Boys on kuitenkin punkin ystäville se pakollinen oppimäärä, varsinkin jos bändi soittaa ensimmäistä kertaa Suomessa.