Hot Chip (UK), Roger Eno (UK), Jaakko Eino Kalevi (Fin), Hot Snakes (US), Ismo Alanko (Fin), Vuoret (Fin), Olavi Uusivirta (Fin), Maustetytöt (Fin), Stephen Malkmus & The Jicks (US) @ Sideways, Helsinki, 8.6.2019

Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.

Stephen Malkmus

Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi. 

Maustetytöt

Olavi Uusivirta jatkaa suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten ValtakuntaLastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan. 

Olavi Uusivirta

Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.

Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.

Vuoret

Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.

Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle

Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.

Ismo Alanko

Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.

Hot Snakes

Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.  

Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.

Roger Eno

Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.

Hot Chip

Michael Monroe (Fin), Huoratron (Fin), Chisu (Fin), PMMP (Fin), Santigold (US), The Cardigans (Swe) @ Ruisrock, Turku 7.7.2012

Toinen päivä Ruissalossa starttasi painostavassa säässä. Koko päivälle oli luvattu ukkoskuuroja, mutta ei alkanut sitten millään jyrähdellä. Sen sijaan päivä lähti muuten hitaan nihkeästi liikkeelle ja monta kelpo artistia jäi bongaamatta kuten Paleface, GG Caravan ja Regina. Ensimmäinen omin silmin nähty täky oli vasta The Cardigans, jonka kiertue oli kyhätty klassikkoalbumi Gran Turismon ympärille. Itse olisin valinnut klassikoksi kylläkin Long Gone Before Daylight -albumin, joka kantaa kokonaisuutena paremmin. Ehkäpä kiertävät kohta sen kanssa. Taisipa Daylightilta tulla bonuksena peräti neljä biisiä. The Cardigans on sitä eturivin ruotsalaista sakkia, joka on nähty Ruissalossa aiemminkin. Nyt Nina Persson ja pojat vetivät keikan samalla rantalavalla kuin viimeksi 2006. Meininki oli nyt jämäkämpi kuin kuusi vuotta sitten, jolloin bändi oli alkanut jumittaa paikallaan. Tämän jälkeinen Ninan A Camp -projekti ja breikki ylipäätään on tehnyt selvästi hyvää. Nina Personin äänessä oli havaittavissa säröä, joka tuskin vielä iän tuomaa, mutta onhan artisti jännässä tukkalaitteessaan edelleen aika monen pojan unelma.

Seuraavaksi painelin telttalavalle katsomaan Jamaikan rytmisen kilpavoimisteluryhmän harjoituksia. Siltä se näytti, kun katsoi artistin ympärillä esiintyneitä taustalaulajia sinivalkokeltaisissa asuissaan. Santigoldilla ei taida olla mitään Jamaika-yhteyttä ei juurien eikä pahemmin musiikinkaan puolesta. Ihan philadelphialainen jenkkilaulajatar, jonka musiikki on tanssittavaa soul-poppia yhdistettynä hetkittäin hyvinkin erikoisiin tyyleihin. Välillä soi nimittäin sellaisia sävyjä kuin oltaisiin tanssittu preerialla intiaanien kanssa sadetta. Ehkä vähän liioittelen, jos sanon Santigoldin äänessä olevan Aretha Franklinia, mutta ainakin se on laulajan selkeitä esikuvia. Ääni lähti nimittäin syvältä ja tuntui hyvältä ainakin biisissä L.E.S Artistes. Koko keikkaa en nähnyt, mutta kun ihmisillä täytetty kömpelö hevonen tallusteli kuin kesäteatterin lavalle, oli hyvä vaihtaa maisemaa hymyissä suin.

Sitten olikin PMMP:n vuoro. Bändi on villinnyt jo vajaat kymmenen vuotta kansaa ja miellyttänyt biiseillään paikoin minuakin. En vaan ole koskaan aiemmin nähnyt Paula Vesalan ja Mira Luodin tehobändiä livenä. Ruissalon rantalavan edusta pullisteli hiostavassa kesäkelissä. Piti mennä rantaveteen melkein Viking Linen kylkeen, jotta näki ja kuuli jotain. Paikka oli niin laidassa, että saundit olivat silkkaa ruispuuroa, mutta näköalana mesta menetteli. Mediassa Paula Vesala on vienyt enemmän huomiota bändin keulahahmoista vähän niin kuin aikoinaan ABBA:n Agnetha vei valokeilan Fridan edestä, mutta kyllä keikan nähtyäni sanon, että Mira Luoti on se järjettömän live-energian omaava dynamo. Ei Paulakaan huono karismaltaan ja liikkeeltään ole ja taitaa laulaa hitusen paremminkin, jos niin tykkää, mutta Miran luoti osui nyt napakymppiin. Keikka oli saundeja lukuunottamatta hieno ja olihan lavalle raahattu liuta muitakin taiteilijoita kuten Mariska ja itse PMMP:n taustataikuri Joni Sjöroos, jota ei ole suojattiensa takana taidettu kovin usein nähdä. Sjöroosin oma bändi Magenta Skycode on tosin hyvä muistutus, että Sjöroos on taitava artisti itsekin. Ehkä palkitsevin vierailu koettiin kun Päät soittaa –biisiin saatiin itse Päät-yhtyeen kippari Juhani Kansi mukaan heilumaan. PMMP on nyt korkattu ja tsekkaan varmasti vielä toisenkin kerran, vaikka kuinka olisikin koko kansan mainstreamia. Minkäs sille voivat, kun tiukkoja ovat.

Launtai-ilta jatkuikin kotimaisten hittiartistien seurassa. Chisu on nähty aiemminkin, mutta ei näin isolla lavalla. Onhan tämä laulaja-säveltäjä-sanoittaja-sovittaja-tuottaja aikamoinen velho. Ei tule toista samanlaista mieleen suomalaisella iskelmä-pop-rintamalla. Kuvitelkaa, että Katri-Helena tekisi kaiken itse. Chisulla alkaa olla jo kolmen albumin jäljiltä materiaalia  pitemmällekin keikalle, mutta festareiden tunnin setti on kyllä kompakti. Chisu on kuin Gwen Stefani, ehkä enemmänkin, käsittämättömän kirkas yksilö popin helminauhassa. Toki pitää muistaa, että lavalla Chisu ei ole yksin, vaan hänen ympärillänsä on bändi, joka on vuosien saatossa hitsautunut taidokkaaksi comboksi. Chisun ainoa pohjanoteeraus on Kohtalon oma -biisin sanoitus. Kepeästi vuodein komein pop-biisi, mutta kun olet saavuttanut koko perheen suosion, on aika mautonta katkaista sadistisesti sormia edes mielikuvatasolla. Tai sitten Chisu vain teroittaa imagoaan kohti tulevaa uraansa. Saa nähdä miten pitkään teräviä biisejä jaksaa leidiltä syntyä, kun se luovuutta rajoittava 30 vuoden ikäraja on saavutettu. Chisulla tuskin hätää.

Chisun jälkeen kurkistin lajityypin puolelle, joka ei ihan normisti osu meikäläisen pirtaan. Nimittäin yhden miehen Huoratronin kokeellinen elektrohouse on noussut jonkin sortin ilmiön asemaan omassa genressään. Se Ruissalossa on parasta, että samana päivänä voi kuunnella todellakin housea tai Nightwishiä, jos haluaa. Yleensä en kuuntele, mutta nyt annoin hetken mahdollisuuden Huoratronille, joka alkoikin järjettömän mahtipontisella introlla, ja kun heppu sitten saapui koneensa ääreen, ei mikään tuntunut oikein miltään. Siispä lähdin onnittelemaan erästä suomi-rockin dinosaurusta.

Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka-alttariksi oli valittu Ruissalon rantalava. Idean isä on kaiketi promoottori Juhani Merimaa, jolle  hattu nousee monesta muustakin asiasta. Keikkana Monroen esitys jäi vähän torsoksi, mutta tapahtumana ja vierailujen vilkkaana näyttämönä, se tatuoitui tukevasti historian kirjoihin. Michael Monroe päristelee nyt miltei suuremmassa suosiossa kuin Hanoi Rocksien comeback-vuosien aikaan. Viime uudenvuodenvaihteessa tuli todistettua miten jäntevässä kunnossa mies bändeineen on klubikeikalla. Samaa sävelkynää ei Monroella ole kuin Andy McCoylla, mutta paljon muuta: fyysinen kunto ja intohimo lajiin on aivan eri planeetalta. Eipä uskoisi, että Makke on sama 50-vuotias tolppa-apina, joka edelleen kapuaa trusseja pitkin, muuta kuin kasvojen uomista. Ensimmäinen lavalle noussut vieras oli Voice of Finlandista tuttu Mikko Herranen. Duetto Maken kanssa liki 30.000 katsojan edessä taisi olla Herraselle enemmän elämys kuin yleisölle. Hyvin Herranen kuitenkin selvisi. Lavalle ramppasi toden teolla monta vierailijaa ja motiivi oli kaikilla huikea – onnitella päivänsankaria. Ja todellakin kaikilla oli niin mukavaa, sai Apocalyptican jäbätkin olla sellojen kanssa mukana, sekä Paleface, Tommy Lindgren ja Redrama -räppitriona. Liikuttavimpia hetkiä toi Maken äidin vierailu lavalle ja duetto Jenni Vartiaisen kanssa. Monroe muuten mainitsi laulavansa ensimmäisen kerran suomeksi live-yleisön edessä ja sen kunniapaikan sai Jenni Vartiaisen oma sinkkubiisi Missä Muruseni on? Paikoin yllätysjuhlat tuntuivat olevan väärään aikaan väärässä paikassa, mutta kun näki miten liikuttunut Makke oli kaikesta, niin silloin ei voi muuta kuin todeta – onnistuneet synttärikemut. Suuren maailman tapaan lopuksi Monroelle lausuttiin onnentoivotuksia videotervehdyksinä rapakon takaa Little Steveniltä, Slayerilta, Alice Cooperilta ja Slashilta. Pienemmän rapakon takaa tervehdyksen lähettivät The Hivesin jätkät ja kotimaasta Paula Vesala ja Mira Luoti. Keikan varsinainen huipennus ja aito yllätys oli se, kun itse Nasty Suicide ponnahti lavalle vetämään skittaa Million Miles Away– päätösraidalle. Se tuntui sydämessä. Koko painostavan kuuma päivä selvisi ilman luvattuja ukkoskuuroja. Niskaan saimme ainostaan Michael Monroen keikan päätteeksi Ruissalon taivaalle lauotut komeat ilotulitteet. Asianmukainen päätös historialliselle keikalle.