Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eivätkä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift ja klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

Guns N’ Roses (US), The Darkness (UK) @ Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna 1.7.2017

Saiko Guns N’ Roses kunnian soittaa Kantolan tapahtumapuiston jäähyväisissä? Päättyikö massatapahtumien elinkaari Hämeenlinnassa tähän? Kantolan entinen keksitehtaan alue veti kolmena peräkkäisenä kesänä väkeä tuplasti enemmän kuin kaupungissa on asukkaita. Hämeenlinna, tuo viehättävä järvien ympäröimä kaupunki, täynnä kiehtovaa historiaa, kivoja ihmisiä ja HPK, ja jonka sijainti on logistisesti optimaalinen isojen kaupunkien keskellä. Kaikki oli lähtökohtaisesti kunnossa. Onko nyt kuitenkin aika hakata viimeinen naula arkkuun.

KantolaPari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.

Järjestelyt sössittiin huolella. Pahimmillaan sisään jonotettiin tunti. Itse tosin luikahdin ilman suurempaa jonoa juuri kun The Darkness oli loppusuoralla. Michael Monroeta en nähnyt lainkaan, vaikka pieni toive oli, että Makkonen olisi noussut pääesiintyjän vieraaksi. Baarista sain juomaa 45 minuutin venaamisen jälkeen, kun moni oli odottanut pitempään. Kiitos Gunnareiden, että aloittivat keikan tunnin myöhässä. Iltapäivälehdet välittivät uutista ihmisten kaljaraivosta, kun olut oli loppunut kesken. No, jotain hyvää siitä seurasi – vessoihin pääsi jonottamatta. Suomi on festivaalien suhteen takapajuinen kaljakarsinoiden maa ja asiaa ei auta konservatiiviset viranomaissäännöt. Helsingin olympiastadionia on ikävä. Lopu jo remontti. Stadion on sentään rakennettu massatapahtumia ajatellen vaikka samat karsinat sielläkin on.

AxlHarmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.

Kitaristi Slash on silinterihatussaan rock-historian tunnistettavampia karaktäärejä. Duff McKagan on oleellinen osa bändiä ja Smack-paidassaan keräsi faneilta sympatiapisteet. Duffin tulkinta The Damnedin New Rose -klassikosta raikasti iltaa kuin sadepisara nuutunutta tulppaania. Esikoisalbumin kappaleet toimivat kautta illan hyvin, mutta muusta tuotannosta nousivat esiin eeppinen Estranged ja Yesterdays. Axel Rosen henkilökohtainen pakkomielle Chinese Democrasy jäi ilmestyessään täysin paitsioon, vaikka automatkalla Hämeenlinnaan yritin saada albumista epätoivoisesti otetta. Levyltä kuulluista kolmesta kappaleesta vain Better menetteli illan settilistassa. Chris Cornellin hiljattain tapahtunut poismeno oli surullista, mutta kunnianosoituksesta huolimatta Soundgardenin Black Hole Sun oli sopassa ylimääräinen sattuma.

GNRGuns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.

Kiitän kuitenkin Kantolan tapahtumapuiston kolmea kesää. Ilman tapahtumapuistoa en olisi nähnyt näin kovaa kolmikkoa. Nyt Kantola voi puolestani levätä rauhassa. Vai oliko se sittenkään tässä? Tuskinpa, sillä nurmikentän vuokra on Live Nationille nappikauppaa Olympiastadionin kustannuksiin verrattuna.

Näyttökuva 2017-07-03 kello 21.13.56