Bobby Womack (US) @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz, 19.7.2013

23 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Pori Jazz järjestetään 48. kertaa, mikä on minkä tahansa maan festivaalikartassa huikea määrä. Porin jatsijuhlien otsikko on alkuaikojen tiukkapipoisempien vuosien jälkeen muuttunut musiikin yleisfestivaaliksi. Jazzia tarjotaan edelleen, mutta massat saadaan liikkeelle valtavirtaan uppoavalla materiaalilla. Ilman yleisöä Pori Jazzin taival olisi varmasti ollut lyhyempi, vaikka takana toimiikin yleishyödyllinen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Itse kuulun tähän massaan, joka saapuu Poriin kun paikalle on saatu haalittua esiintyjiä, joita ei muualla Suomessa näe. Jazzien maine on kiirinyt varmasti maailmalle hyvänä festarina, koska joka vuosi anti tarjoaa kattavasti uutta artistiverta, mutta kaivaa myös naftaliinista vanhoja mielenkiintoisia herkkuja. Ohjelmistossa on usein yleisöä houkuttelevia isoja supertähtiä, jolla Kirjurinluodon areena saadaan natisemaan liitoksistaan. Tämän vuoden kattaus ei sisältänyt megastaroja, mutta yleistasoltaan anti oli poikkeuksellisen laadukas.

Pori Jazz kestää reilun viikon ja se myy konserttikohtaisia lippuja. Hinnat ovat asiallisia. Ei halpoja, mutta maltillisia, joihin muillakin kuin yrityksillä on varaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse maksaa kuin niistä esiintyjistä, jotka kiinnostavat. Jazzia kuulee festareilla edelleen, mutta eniten huomiota keräävät popin, rockin, soulin, funkin ja hip-hopin edustajat. Konserttipaikkoja on ympäri Kokemäenjoen vartta. Pääpaikka Kirjunrinluoto arena on puistomainen pääalttari, jonka suomalaisesta valvontakulttuurista poikkeava harvinainen erityispiirre on se, että alueelle saa viedä omat eväät. Näinä aikoina, kun keskiolut halutaan taas pois kaupoista, on omien murkinoiden ja viinipöniköiden tuominen hippimäisen vapaamielistä. Ristiriita on hauska, koska konservatiivisuutta vastustaneita hippejä yleisössä ei pahemmin näy. Yleisö on leimallisesti keski-ikäistä hyvätuloista keskiluokkaa, mutta oikeasti jazzväki on kirjava läpileikkaus hyvän musiikin ystävistä niin nuorista kuin vanhoista.

Bobby Womack @ Pori Jazz

Saavuin sen verran myöhään Kirjurinluodolle, etten ehtinyt nähdä kuin pääesiintyjä Bobby Womackin. Odotin näkeväni miehen jo viime kesänä Flow-festivaaleilla, minne hän ei saapunut keuhkokuumeen vuoksi. Womackia on lyöty vakavamillakin sairauksilla kuten syövällä ja alzheimerilla. Siksi on miltei ihme, että soul-legendan näkee Porissa vuonna 2013. Bobby Womack on 69-vuotias veteraani, joka aloitti musikaalisten veljiensä kanssa The Valentinos nimisessä -yhtyeessä, jonka Sam Cooke oli ottanut SAR -levy-yhtiönsä suojiin. Bobby soitti myös samoihin aikoihin Cooken taustabändissä rytmikitaraa. Bobbyn Womackin sooloura ei tahtonut lähteä käyntiin, koska taustalla painoi skandaali. Bobby oli päräyttänyt naimisiin Sam Cooken lesken kanssa, kun Cooken kuolemaan aiheuttanutta ampumistapausta vielä tutkittiin. Sam Cookella oli vetovoimaa muutenkin Womackien suuntaan, sillä Bobbyn veli Cecil Womack taas nappasi kumppanikseen Lindan, joka on Sam Cooken tytär.

No niin, palataanpas aiheeseen. Bobby Womack nousi lavalle aikataulun mukaisesti kello 19. Katsoin konserttia etäältä, vaikka lähemmäksikin olisi päässyt. Se oli virhe. Kokemus ei noussut ihan odotusteni tasolle. Bobby oli kyllä ulkoisesti pirteässä kunnossa. Ääni oli vuosien marinoimana edelleen murea, mutta välillä tulkinta heitteli välttävän puolelle. Taustalla oli iso 14-henkinen bändi, jossa etenkin vahvat taustalaulajatteret antoivat tarvittavaa tukea maestrolle. Jossain vaiheessa Bobby kävi huilaamassa penkillä ja silloin liidasivat taustalaulajat Coulter Lisa Kai, Grayson Alltrinna ja Womack Ginare.

Soul-perinteisiin kuuluu, että illan tähti ei seiso lavalla ensimmäisenä, vaan saapuu bändijammauksen ja spiikkausten saattelemana. Olihan siinä momenttinsa kun Bobby Womack valtavissa pyöreissä aurinkolaseissaan astui lauteille. Mies on monen mielestä yksi merkittävimpiä elossa olevia soul-legendoja. Itse nostan kuitenkin ykköseksi Al Greenin, jonka esiintymisen voi Suomessa toteuttaa todennäköisesti vain Pori Jazz. Rohkea veto Womackilta oli heittää yksi isoimmista hiteistääm Accross the 110th Street heti toisena kappaleena. Jengi saatiin nytkähtelemään, mutta ei keikan dramaturgia sen jälkeen ollut enää kovin nousujohteinen. Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuva toi Accross the 110th Streetin uudestaan suuren yleisön tietoisuuteen ja on siksi saavuttanut yhden kaikkien aikojen kovimman soul-klassikon aseman. Sen jälkeen moni kelpo viisukin tuntuu vaan väljähteneeltä. Toki setissä tuli vielä hienoja hetkiä niin uusimman The Bravest Man in the Universum -albumin annista kuin vanhemmista helmistä. Omat suosikit olivat Woman’s Gotta Have It ja The Valentinosin originaali It’s All Over Now, jonka The Rolling Stones coveroi ensimmäiseksi ykköshitikseen vuonna 1964. Konsertin kalkkiviikoille saavuttiin Lookin’ For Love -hitin tanssittamana.

Bobby Womackin näkeminen oli pitkään päiväuni tai kaikki soul-legendat ovat sitä. Bongaustyydytys täyttyi, mutta silti esitykestä jäi hitusen väljähtänyt maku. Kuuntelukokemus ei noussut ihan sille tasolle kun havittelin. Siitä syytän pääosin itseäni, koska katselin vetoa liian kaukaa. Taas tuli todistettua, että musiikkikokemus on aivan eri luokkaa kun konserttia kuuntelee oikeasta paikasta. Porissa jengi istuu pääosin retkipeitoillaan ja puupenkeillä, mutta eturvissä on tilaa, ellei siellä esiinny Stingin kaltainen suurnimi. Eteen siis kannattaa mennä hakemaan elämystä varsinkin, jos haluaa heilua rytmimusiikin tahdissa. Bobby ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan ajoittain tulkinta ja meininki oli selkäpiitä raapiva niin kuin sen pitikin.

Kat Baloun & Jonne Kulluvaara duo (US/FIN) @ Roots-risteily, Hämeenlinna 13.7.2013

16 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Jos heinäkuinen lauantai saavuttaa hellerajan ja kutsu vie hyvässä seurassa risteilylle m/s Silver Moonilla pitkin Vanajaveden selkiä, lähtökohdat ovat kohdillaan. Vielä kun laivalla soittaa orkesteri joka kannella, niin sekin tekee risteilystä erityisen. Laivaan ahtautui musiikkidiggareita jo perinteiselle Roots-risteilylle, joka on osa Hämeenlinnan Linnajazz-tapahtumaa. Välillä risteilyt kantavat Blues-titteliä, mutta tuskin meno kovasti toisistaan poikkeaa. Yleisö on pääosin keski-iän ylittänyttä, varttuneempaa jengiä, mutta mahtuu mukaan jokunen nuorempikin. Sen verran ahdasta laivalla oli, että täytyi keskittyä yhteen artistiin.

Focus osui tällä kertaa Kat Balounin ja Jonne Kulluvaaran muodostamaan duoon, joka soitti ulkokannella. Sään puolesta kansi oli paras paikka, sillä sisätiloissa lämpötila veti paidan nihkeäksi. Lisäksi kannella pääsin aivan eturiviin kuuntelemaan Texasissa syntyneen, mutta Cincinnatissa varttuneen Kat Balounin juurevaa tulkintaa. Baloun on asunut jo miltei kaksikymmentä vuotta Berliinissä ja keikkailee ahkerasti Euroopassa. Jututettuani hetken tauolla artistia, paljastui, että pitkään musiikki oli 57-vuotiaan leidin harrastus, mutta viime vuodet juurihoito on ollut Balounin henki ja elämä.

Kat Baloun lauloi ansiokkaasti, mutta monipuolisuutta lisäsi se, että samalla artisti vispasi kompin virvelirummulla ja hoiti huuliharpun soiton, joka on itse asiassa hänen tavaramerkkinsä. Baloun on eräänlainen nykyajan Calamity Jane, jonka lanteilla lepää revolverin sijaan asevyö täynnä huuliharppuja. Laskin vyötäröä kiertävän peräti yhdeksän huulilla laukeavaa, joista useampaa Baloun soitti antaumuksella kaksiosaisen keikkansa aikana.

Kat Balounin rinnalla istui Jonne Kulluvaara, joka on itselle ennalta tuntematon, mutta etevän eleettömästi instrumenttiaan kosketteleva blues-kitaristi. Pienen tutkinnan jälkeen selvisi, että pitkän linjan tekijästä on kuitenkin kyse. Kulluvaara on soittanut muun muassa Pepe Ahlqvistin kanssa. Keikka tarjosi mukavan roots-setin, jossa sekä omat biisit että coveroidut blues- ja soul-klassikot vuorottelivat mietitysti. Ensimmäisessä setissä Kat Baloun tulkitsi hienon version Bonnie Raittin Give It Up Or Let Me Gon ja uutta tulkintaa löytyi myös Sam Cooken Bring It On Home To Me -klassikossa. Eläväisesti yleisöä viihdyttänyt Kat omasi ilmeikkäät silmät, joilla esityksiin tuli roimasti komiikkaa. Omista biiseistä jäi mieleen mehukas Blues for Mary Lou.

Risteily kesti kolme tuntia, josta puolet matkaa seilattiin kapeita salmia Lepaalle saakka, sitten u-käännös ja takaisin sama mokoma. Laivalla soitti myös Helge Tallqvist band feat. Ina Forsman laivan pohjakerroksessa. Tallqvist on pitkän linjan bluesjamppa, joka veteli svengaavaa bluesia kolmihenksen bändinsä kanssa. Tosin kuulin pumppua valitettavasti vain pari-kolme biiisä. Laulamassa vieraillut Ina Forsman on Idols-taustainen ja kuulemani perusteella ihan lahjakkaan oloinen mimmi. Kakkoskerroksen kulmassa itsekseen soitellut M. Wathen on vieras entuudestaan, mutta hoiti homman niin kuin roots-hemmon pitää.

Paluumatkalla maisemat näyttivät yhtä komeilta, vaikka aurinko alkoikin kadota metsikköjen taakse. Artistit vetivät toisen settinsä pienen tauon jälkeen. Kat Baloun asettui jakkaralleen ja veti yhtä tymäkän setin kuin ekassa setissä. Baloun intoutui yleisöstä ja veisti myös vitsin tynkää. Aikoinaan The Driftersin julkaisema Some Kind of Wonderful sai penkeissään istuvan yleisön hötkyilemään ja väkevä versio Hound Dogista ja Nat King Colen aikapäiviä sitten levyttämä (Get Your Kicks On) Route 66 vasta soikin raikkaana versiona.

Yleisö oli silmin nähden haltioissaan ja jokunen intoutui Balounin edessä tanssimaankin. Meininki oli kuin sää eli morsian ja Balounkin veivasi encorea aivan siihen asti kun botski rantautui Hämeenlinnan laivasatamaan. Mainio kolmetuntinen. Jos seilaamassa olisi ollut vähän vähemmän väkeä, olisi ollut mahdollista keskittyä myös muihin artisteihin. Tällä kertaa täpötäydessä sisävesilaivassa kaiken huomion sai Kat Baloun ja sen verran hyvät vibat heilui puntissa, että samanmoisen risteilyn voisi navigoida toistekin.

Patti Smith and Her Band @ Tampere-Talo, Tampere 8.7.2013

9 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Patti Smith on yhtä kuin New York City. Hänen olemuksestaan, musiikistaan, sanoituksistaan muotoutuu se maailman kulttuuripääkaupunki, se henki ja elämä, mitä iso omena ylipäätään voi tarjota. Patti ei ole ainoa New Yorkissa vaikuttanut nero. Niitä on satapäin, joista samaa statusta tavoittelevat vaikkapa Ramones ja Blue Öyster Cult.

New Jerseyssä syntynyt Patti muutti New Yorkiin 1969. Ensimmäiset vuodet Patti haki paikkaansa runoilijana ja eleli vuosikausia legendaarisen valokuvaaja Robert Maplethornin kanssa poikkeuksellisessa ystävyyssuhteessa. Näistä ajoista Patti on kirjoittanut pettämättömän muistelman Ihan kakaroita – Just Kids (2010). Suosittelen. Patti Smithistä voisi kirjoittaa monesta kulmasta niin runoilijana, kirjailijana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajana, mutta annetaan nyt musiikille vuoro.

Patti pörräsi aktiivisesti kulttuuripiireissä, asui Hotel Chelseassa ja alkoi jossain vaiheessa seurustella Blue Öyster Cultin Allen Lanierin kanssa, jonka kanssa alkoi syntyä biisejä, jopa BÖCin albumeille. Pattin ensimmäinen oma single Piss Factory julkaistiin 1974, jossa viesti oli heti vihainen. Patti Smithiä on rinnastettu protopunkin pioneereihin, mutta paremminkin Patti edustaa perinteisempää rockia tosin punk-asenteella, kun kultaisella 1970-luvulla se oli vielä enemmän äijäosaston hommia. Pattin debyyttialbumi Horses (1975) on klassikko jo Maplethorpin kuvaaman kantensa vuoksi, mutta myös sisällön. Pattin versio Gloria -biisistä on niitä harvoja, jotka nousevat esikuvansa edelle. Ei ole Van Morrisonin omalle Them -orkesterilleen säveltämä originaali huono, mutta Patti Smith tuottaa tulkinnassaan kappaleeseen messiaanisen tunnelman.

Tampere-talon illan varsinainen setti päättyi juuri mainittuun Gloriaan. Siihen monumentaaliseen hetkeen olisi pitänyt loppua koko keikka ja todellakin ilman encoreita. Glorian kaltaisia huipennuksia ei kovin usein pääse kokemaan. Mielessä kävi, että Jim Morrison olisi johdattanut The Doorsin aikanaan samoihin sfäärein, ja mihin olisi Patti Smith Groupin päässyt legendaarisella, mutta edesmenneellä CBGB-klubilla New Yorkissa. Jos oli Patti keskeinen artisti 1970-luvulla CBGB:n lauteilla, niin hän oli myös se joka esiintyi klubin hautajaisissa 2006. CBGB-klubista on tänä vuonna julkaistu muuten samanniminen draamaelokuva, jonka tyyli on vähän hakusessa, mutta välittää kuitenkin autenttisia hetkiä menneistä ajoista.

Turha ehkä lähteä jankkaamaan vääryydestä, jolle ei voi enää mitään. Se, että Patti Smith yhtyeineen kiertää Suomea konserttisaleissa Tampere-talossa ja kahdesti Helsingin Musiikkitalossa on virhe. Pattia pitää kuunnella seisaaltaan ja valmiudessa heittäytyä mukaan kurottaviin kädennostoihin ja tanssiliikkeisiin, joita Patti vielä 66-vuotiaana vetää kaikkein kiehtovimmin. Aikaisemmat kokemukset ovat valitettavasti audiovisuaalisilta tallenteilta, sillä tämä Tampere-talon ilta oli neitsytkeikka. Huvilateltta ja Provinssirock muutamien vuosien takaa jäivät selittämättömästä syystä väliin. Kulttuuritalon keikkaa vuonna 1976 olisi ollut ilo olla todistamassa, jos se olisi ollut mahdollista. Nyt keskellä kesää Patti Smith olisi voinut soittaa vaikka puistossa, joka sekin olisi voittanut konserttisalin kolkkouden. Näillä leveyspiireillä pöpelikköä nimittäin riittää, kun muutaman tuhannen vetävää klubia ei maasta tahdo löytyä vieläkään.

Patti Smith @ Tampere-Talo

Kaikesta huolimatta Tampere-Talon keikka oli järisyttävä kokemus. Viimeiset viisi biisiä kansa uskalsi jo heilua seisaaltaan, muutamaa varttuneempaa jästipäätä lukuunottamatta. Dancing Barefoot oli aloitteen tekevä, Pissing In A River piti pystyssä ja tajunnan räjäyttävä Because the Night muutti salin raikuvaksi massalauluksi. Bruce Springsteenin kanssa yhdessä kynäilty biisi on maailman luokkaa ja melkein väitän Pattin version olevan voimakkaampi. Se on kova väite Springsteen-diggarilta. Jo aiemmin hehkutettu Gloria vei keikan lopun spirituaalisiin fiiliksiin ja sen encoren aloittanut koiraulvontaan yllyttänyt Banga ja aikamme hippigospel People Have the Power laskivat hitusen jälkilämpöä. Hienoja biisejä molemmat, mutta dramaturgisesti olisin kuullut mieluummin keikan alkupuolella.

Tästä onkin hyvä siirtyä keikan alkupuoleen, jota kuunneltiin vielä pakarat penkeissä. Keikka alkoi svengaavasti letkeällä Redondo Beachilla ja viime vuonna ilmestyneen Banga -albumin tarttuvimmalla raidalla April Fool. Juhlava tunnelma jatkui Privilege (Set Me Free) ja Frederick -biiseillä. Kohokohtia olivat myös hypnoottinen Ghost Dance ja This is the Girl, joka on omistettu edesmenneelle Amy Winehouselle. Poliittinen ajankohtaisuus oli myös tapetilla, kun Edward Snowden sai huomion Pattilta lauluin ja riimein. Tiukasti soittanut nelihenkinen taustaorkesteri sai myös oman hetkensä kun Lenny Kaye, joka on muuten alusta asti soittanut musiikkia Pattin taustalla, johdatti pienen medleyn, jolloin päätähti sai huilata. Ei Patti tietenkään lähtenyt takahuoneeseen, vaan jäi palloilemaan yleisön sekaan välillä istuen eturiviin kuulemaan poikain soitantaa. Patti Smithin laulu toimi tunnistettavan komeasti ja ikä oli vain tehnyt äänihuulille hyvää.

Patti Smithin näkeminen oli kauan odotettu ja Tampere-talon kaakelivessan kolkkoutta hohkaava tunnelma ei pilannut iltamia. Lipusta sai maksaa 64€ plus toimituskulut. Hinta on kova, mutta normaalia tasoa konserttisalikeikkoihin. Koreat seinät nostavat heti hintaa, mutta jos kohde on jouluakin odotetumpaa, kustannushuolet ei haittaa. Klubissa Patti olisi ollut oikeassa ympäristössä ja varmasti säädyllisemmällä hinnalla. Eilinen oli kuitenkin väärti ja hetken Tampere tuntui kuin New Yorkilta, mutta siltä tuntuu mikä tahansa maailman kolkka, jos paikalle leijailee harmaatukkainen menninkäiskaunotar nimeltä Patti Smith.

Band of Horses (US), Hurts (UK), Editors (UK), Michael Monroe (FIN) Ruisrock, Turku 5.7.2013

8 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi. Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010) on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria. Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris 29.6.2013

3 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Valtava yleisön kohina laittoi tennareihin vauhtia, kun Badlands alkoi soida astuessani Pariisin alkuillassa Stade de France -stadionille. Tuoreessa muistissa olleet toukokuiset Turun konsertit alkoivat 20 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen ja samalla taimauksella olisin ollut nytkin kuunteluasemissa. Pariisiin keikka alkoi vain vartin yli ilmoitetusta ja eka biisi tuli kuunneltua kevyessä hölkässä. Turussa kuuntelin molemmat keikat katsomosta, mutta nyt tein paluun kentälle, missä oli pakko jäädä taka-alalle, kun seuralaiseni oli vielä keskenkasvuinen. Mitä kauempaa katsot, sitä paremmin ainakin screen näkyy. Stade de Francen mammuttistadion vetää 80.000 katsojaa. Ihan varma en ole lauantai-illan yleisömäärästä, mutta paljon jengiä oli. Enemmän kuin Turussa ja Helsingissä yhteensä.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris

Bruce Springsteen & The E Street Band on kiertänyt Wrecking Ball -albumin puitteissa jo lähes puolitoista vuotta. Yli kuusikymppisten konkareiden virta ei näytä ehtyvän koskaan. Jos Turussa oli havaittavissa pientä keikkaväsymystä, oli nyt Pomo kumppaneineen pirteässä vedossa. Stadion tekee tietyt rajoitteet esiintymisakrobatialle, mutta nyt Bruce ei ollut läheskään yhtä riehakas kuin Turussa, missä mies uiskenteli yleisön käsien päällä ja ravasi fanikatsomon ympärillä tiuhaan. Pariisissa Bruce pysyi lavalla, mitä nyt tapansa mukaan kurotteli yleisön sekaan ja Tenth Avenue Freeze Outin aikana teki tutut takanojataivutukset. Vähäisempi fyysisyys ei kuitenkaan latistanut esiintymisen voimaa ja intensiteettiä. Bruce oli iloisempi kuin aikaisemmin. Ehkä se vuoden takainen Olympiastadionin keikka vetää hurmoksellisuudessaan kuitenkin pitemmän korren.

Keikka starttasi Badlandsilla ja perään kuultiin tiukka Out in the Street. Pariislaisyleisö oli heti täysillä mukana ja kentällä myydyt reppuhanakaljat tekivät kauppaansa. Varsinkin kun muovituoppi oli Brucen kiertueen ainutkertaista mainostavaraa. Se piti itsellekin saada. Kolmantena biisinä raikasi Little Richardin klassinen Lucille, jota ei oltu kuultu kiertueella aikaisemmin ja biisi soitettiinkiin yleisön kylttitoiveesta. Tämän perään pari tuoreen albumin raitaa Wrecking Ball ja tannerta tömisyttävä Death to My Hometown. Rempseä Cadillac Ranch laittoi ranskalaiset lahkeet lepattamaan ja Spirit in the Night kohotti fiiliksen taas sfääreihin, joista on vaikea laskeutua. Sitten tapahtuikin käänne, sillä Bruce hieman kankealla ranskalla ilmoitti, että tänään soitetaan Born in the USA -albumi kokonaisuudessaan. Siitäpä allekirjoittanut riemastui, sillä sehän se on albumi, joka lopulta rakastutti nuoren pojan aikanaan New Jerseyn mestariin. Olin silloin saman ikäinen kuin nyt keikalla ollut seuralaiseni ja iloitsin siitä, että synkemmän Darkness on the Edge of Townin sijaan tusina seuraavia biisejä on maailmanlaajuisen läpilyönnin tehneeltä hittialbumilta. Istuu varmasti helpommin nuoren rookien musiikkimakuun. Niin tekikin. Bruce veti jo Tukholmassa albumikokonaisuuksia ja Keski-Euroopassa sama meno on jatkanut, mutta ei niin säännöllisesti. Born in the USA -albumilta on kuultu konserteissa aikaisemminkin liuta biisejä, mutta nyt mieltä lämmitti erityisesti Downbound Train ja I’m Going Down. Tunnelmapala My Hometownin soidessa kaveljeerini ihmetteli miksi Bruce on niin surullinen. Melankolia vaihtui taas riemuksi, kun Dancing in the Darkin aikana Bruce kutsui peräti kolme tanssijaa lavalle. Pari mimmiä, mutta myös kundin, joka kyltillä kerjäsi tanssimahdollisuutta viulisti Soozie Tyrelin kanssa. Miehen toive toteutui.

Born in the USA -ilotulituksen jälkeen ei jääty huilaamaan. Pay Me My Money Down sai New Orleans-henkiset pakkanaalit takuuvarmasti aikaan. Varsinaisen keikan loppu meni tutun kaavan mukaan. Waiting on A Sunny Day, jonka aikana Bruce kutsui nippa nappa kymmen vuotiaan tyttölapsen lavalle sai myös seuralaiseni innostumaan ja kameran laulamaan. The Rising yllytti yhteislauluun ja eeppinen Land of Hope and Dreams ratsasti nätisti auringonlaskuun. Encore käynnistyi We Are Alive -biisillä, joka oli illan yllättäjä. Toimi paremmin kuin albumilla. Born to Run rullasi tutun varmasti, mutta lisäarvoa toi Elliott Murphy, joka piipahti vieraana lavalla. Murphy on amerikkalainen, mutta Ranskassa asuva tutustumisen arvoinen singer-songwriter. Rapea Ramrod rokkasi Steven Van Zandtin tuella komeasti. Pariisin keikalla Stevie sai poikkeuksellisen paljon huomiota ja aiheesta, sillä vireessä liinapää olikin. Keikka huipentui Clarence Clemonsin ja Danny Federicin muistoksi soitetun Tenth Avenue Freeze Out -juhlavaan finaaliin. Irkkuralli American Land päätti ensimmäisen encoren. Toista encorea kuunneltiin jo kävellessä kohti metroa. Nimittäin Bruce nousi vielä yksin lavalle ja veti akustisen version Thunder Roadista. Kaikkiaan 30 biisiä ja aika tasan kolme tuntia oli illan setti. Jos oli Turun keikkojen jälkeen ilmassa lievää haikeutta ja merkkejä siitä, ettei tämäkään jengi loputtomasti jaksa kiertää, niin Pariisin ilta antoi taas toivoa. Nämä veijarit soittavat hautaan saakka. Samaan aikaan sainkin jo lukea uutisen, että Brucella on jo uusi albumi suunnitteilla. Heartland rockin ilosanoma on kuin olympiatuli. Se ei sammu koskaan.

Suurkaupungin melskeessä pyöriessä en nähnyt yhtään mainosta Brucen keikasta. Eipä miljoonkaupungissa tarvitse olla huolissaan, etteikö megastadion täyttyisi. Toista se on Varsinais-Suomessa, missä viime hetkeen asti sai lippuja. Pientä epävarmuutta oli maaliin saakka tuleeko tupa täyteen. Turun areenakeikalla oli toki arvonsa. Se oli poikkeuksellisen intiimi ja saundeiltaan paljon parempi kuin stadionin kaaria nuollut hieman tunkkaiselta kuulunut jytä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Springsteenin ulkomailla. Kokemus oli kaikin puolin miellyttävä. Kentälle sai kätevästi ostettua liput ennalta ja hintalappu oli huokea 57€, vaikka muuten kaupunki käy kukkarolle. Viisain veto oli lähteä hieman ennen väenpaljouden ulospaisumusta. Metroon ehdittiin ajoissa ja istumapaikat tekivät kolmen tunnin seisannan jälkeen nannaa. Hotellin kupeessa nautitun iltapalan aikana näkyi ravintolan TV-ruudussa paikallinen uutislähetys, ja ajettiin sieltä vakavampien otsikoiden jälkeen myös raportti illan konsertista. Bruce Springsteen ylitti sentään Pariisin uutiskynnyksen ja ansiosta.

Lucinda Williams (US) @ Finlandia-talo, Helsinki, 28.5.2013

30 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Lucinda Williams ei edusta countrymusiikin stereotypioita, vaan on jollakin tapaa genren lainsuojaton ja enkä lokeroisi häntä vain puhtaaksi countryksi. Williams seilaa americanan, heartlandrockin ja bluesin maastossa ja miltei voisi luokitella naispuoliseksi Tom Pettyksi. Vahva musta kajaali silmissä ja hallitusti sekainen tukka tekee Lucindasta ulkoisesti katurockarin, mutta sisältä hän on aito singer-songwriter. Williamsin henkilökohtaisissa lauluissa heijastuu elämänkokemukset sen kaikkine puolineen, mutta melankolia tuntuu olevan monessa laulussa pääosassa. Lucindan olemus kertoo, että vuodet on vedetty täysillä, mutta nyt 60-vuotiaana artisti vaikuttaa tasapainoiselta, joka on löytänyt henkilökohtaisen status quon.

Lucindan taival alkoi Lousianan vetisiltä seuduilta Lake Charlesista. Sieltä sorainen tie on vienyt Texasin ja Los Angelesin kautta ja melko pitkän kaavan sai viedäkin ennen kuin paikka Pohjois-Amerikan naisartistien eturivistä löytyi. Lucindasta kuultiin isommin vasta, kun Mary Chapin Carpenter teki jättikantrihitin Williamsin sävellyksestä Passionate Kisses vuonna 1992 ja toi säveltäjälleen Grammyn parhaasta countrylaulusta. Henkilökohtaisen läpimurron Lucinda Williams teki vasta 1998, kun albumi Car Wheels on the Gravel Road ilmestyi. Matka oli pitkä, sillä hänen debyyttialbuminsa Ramblin’ ilmestyi jo 1979. Läpimurron lumo tavoitti meikäläisenkin ja seuraavat pitkäsoitot Essence (2001) ja World Without Tears (2003) olivat tanakassa kulutuksessa, mutta sitten Lucinda Williams jäi unholaan.

Lucinda Williams @ Finlandia-Talo

Lucinda Williams on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana aktiivinen ja levyttänyt säännöllisesti kehuttuja albumikokonaisuuksia. Jostain syystä en vaan enää seurannut Williamsin uraa, kunnes kuulin talvella uutisen, että Lucinda saapuu ensi kertaa Suomeen loppukeväästä. En ostanut välittömästi lippua, koska hintapyyntö oli minusta kohtuuttoman kova ja pian ilmeni, että seuraavana päivänä samoilla lauteilla soittaisi duo Emmylou Harris & Rodney Crowell. Molemmat kuulostivat lähtökohtaisesti houkuttelevalta, mutta olin aikeissa jättää kummatkin väliin ja boikotoidakseni korkeita lipunhintoja. Mielestäni 69€ on kolmen hengen keikasta ja koruttomasta lavailmeestä liikaa, vaikka lauteilla olisi pyhempi kolminaisuus. Sama linja tuntuu olevan Finlandian kaikissa konserteissa. Musiikkitalon avajaisten jälkeen Finlandia-talo on avautunut entistä useammin stageksi monelle kiinnostavalle kevyen musiikin artistille, mutta jos liput ovat suolaisia näinä ylitarjonnan aikoina, joita en kuitenkaan musiikinharrastajana vastusta, niin salit eivät tule täyteen. Eilenkin Lucinda Williamsin keikalla parvi ammotti tyhjyyttään.

Finlandia-talon huono akustiikka on muodostunut yleiskäsitteeksi ja samaa mainetta kantaa Kulttuuritalo. Molemmat talot suunnitellut Alvar Aalto ei kantanut huolta talojen käyttötarkoituksesta ja paremman akustiikan eteen on jouduttu tekemään myöhemmin isoja remontteja. Eilen Lucinda Williams varsinkin kutosriviltä fiilisteltynä kuulosti kuitenkin hyvältä. Lucindan intiimissä illassa soitti hänen lisäkseen kitaristi Doug Pettibone ja basisti David Sutton. Sähköinen keikka ilman rumpalia vierastutti alkuun, mutta kannuttomuuteen tottui nopeasti ja etenkin jämäkän bassotyöskentelyn myötä. Lucinda komppasi pääosin akustisella, mutta aina välillä tarttui myös sähköiseen keppiin. Silti toivoisin rumpuja matkaan ensi kerralla.

Lucinda aloitti settinsä klo 20.20 ja soitti tunnin ja kolmen vartin mittaisen keikan. Ennen Lucindaa esiintyi kotimainen Irma Agiashvili, jota en ehtinyt kuuntelemaan. Lucinda otti yleisön haltuun heti parilla takuuvarmalla Gravel Road -albumin biisillä. Can’t Let Go ja Car Wheels on the Gravel Road saivat tanakat aplodit. Artisti oli hyvällä tuulella ja jutusteli biisien välissä letkeitä. Nuottiteline oli myös kovassa käytössä, mutta epäilemättä siksi, että Lucindan olisi helpompi päättää mitä seuraavaksi soittaisi. Nimittäin settilistan valinta vaikutti improvisoidulta. Biisejä Lucindalla riittää, vaikka läpimurto tapahtuikin vasta nelikymppisenä. Hänen tuorein albuminsa Blessed on parin vuoden takaa. Keikalla kuultiin pari uutta laulua, joista I Look at the World näkee varmasti päivänvalon Williamsin lupailemalla uudella albumilla.

Keikan parasta antia olivat Essence-albumilta löytyvä Blue, jonka tunnelmoi herkemmin kuin Fazerin sininen hetki. Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings -biisin rouheista riffeistä voisi olla kateellinen monikin kitaravelho. Drunken Angel omistettiin Townes Van Zandtin ja Kurt Cobainin kaltaisille kohtalonsa nähneille kaiffareille. Tuoreimmalta Blessed–platalta kuultu Copenhagenia siivitti koskettava syntytarina. Lucinda oli taannoin Kööpenhaminassa keikalla, kun kuuli pitkäaikaisen ystävänsä ja managerin menehtyneen. Siitä syntyi tämä kaunis laulu. Biisintekijänä Lucinda on arvostettu ja Time-lehti nosti hänet vuonna 2002 parhaaksi amerikkalaisksi laulunkirjoittajaksi. Keikan kärkivetoja oli myös Change the locks, joka on konkreettinen erotilitys, ja jonka muuten Tom Petty coveroi onnistuneesti She’s the One -soundtrackille. Vuodet ovat karhentaneet Lucindan ääntä. Mieslaulajan raspia kehuttaisiin viskin rouhentamaksi, mutta enpä usko, että Williamskaan on lasiin sylkenyt. Silti ääni irtoaa välillä nuorekkaan kuulaasti. Encoressa Lucinda soitti viisi biisiä, joista suurin osa covereita. Nick Draken River Man toimi hienosti kuten myös Robert Johnsonin Stop Breakin’ Down Blues. Konsertin sinetöi Memphis Minnien Nothing Rambling.

Lucinda Williams on noussut Amerikan arvostettujempien naisartistien joukkoon ja sitä statusta tukee maailmanlaajuisesti myös jatkuvat vierailut usean artistin levyllä. Meille suomalaisille tuorein visiitti sijoituu Michael Monroen Sensory Overdrive -albumille, missä hänen taustalaulunsa tuovat Gone, Baby Gone –biisiin henkeä. Lucinda ei voinut tietenkään olla suitsuttamatta Monroeta ja amerikkalaiseen linjaan kuului kehua Helsinki cooliksi kaupungiksi. Ilta Finlandia-talossa oli palkitseva, vaikka hetken penkissäni jouduinkin taistelemaan nuokkumista vastaan. Syy ei ollut Lucinda Williamsin, vaan itse kullekin on varmasti tuttua kun istuu työlään päivän jälkeen salin hämärään lämpöön. Siksipä keikat pitääkin kuunnella seisaaltaan.

Tuomari Nurmio @ Revanssi, Kerava 24.5.2013

26 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Perjantai-illasta tuli pienimuotoinen festari. Nimittäin Dave Lindholmin perään oli pakko hoitaa vielä yksi keikka. Puhelinsoitto Keravan aseman kupeessa sijaitsevaan juottolaan kertoi, että toinen suomalaisen rockin pääkäskyttäjä Tuomari Nurmio aloittaa keikkansa vasta puolen yön jälkeen. Alkuperäinen idea oli pidättäytyä vain Daven ja Puppa J:n keikassa, mutta kun aikaisen showtimen vuoksi soitto lakkasi LeBonkissa jo klo 23, niin ei siinä kauan nokkaa tuhissut. Reilu tunti aikaa junailla itsensä Keravalle, joten matkaan.

Mitja Tuurala ja Tuomari Nurmio @ Revanssi, Kerava

Ei kuulu tapoihin käydä Keravalla ylipäätään ja varsinkaan perjantai-iltana. Tuomari Nurmio antoi kuitenkin kutsun seikkailuun. Juna puksutti näppärästi 25 minuutissa määränpäähän ja matka sujui jutustellessa sutjakkaasti. Revanssi on kapakka Keravan asemanaukiolla, jonka toinen puoli toimii sporttibaarina, toinen ravintolana ja ajoittain klubina. Matalan salin seinustalle on kyhätty pieni lava, johon juuri ja juuri mahtui Tuomari Nurmio kanisterikitaransa ja Mitja Tuurala läskibassonsa kanssa. Dumari veti tuvan täyteen pääasiallisesti kulman kolleja ja seudun siskoja. Sekaan mahtui muutama muukin pitemmältä tullut matkalainen. Tunnelma Revanssissa oli humalaisen hötkyilevä. Litkua oli imetty ohi suupielien ja sen sai tuntea kengänpohjissaan, jotka liimautuivat tukevasti lattiaan. Lasinsirujakin oli parketissa keikan päätyttyä sen verran, että ymmärtää miksi Suomi on muovituoppien luvattu maa.

Tuomari Nurmio julkaisi kuukausi takaperin Dumari ja Spuget -albumin, joka on kunnianosoitus Stadin slangille. Nurmio jos kuka taitaa paljasjalkaisena stadin kundina slangin ja jossain Harjutorin saunassa jengi saattaisi ymmärtää biisien joka ainoan merkityksen. Eipä Keravakaan kovin kaukana ole murteen päämajasta, joten kielikylpy otettiin vastaan innostuneesti. Dumarin setti koostui pääosin uudesta platasta, mutta sekaan mahtui myös muutama tutumpi viisu kuten henkilökohtainen iki-inhokki Ramona, rytmiklassikko Lasten mehuhetki ja läpimurron kansan tietoisuuteen 1970-luvun lopussa tehnyt iskusävelmä Valo yössä. Yllättävämpiä valintoja illan ohjemistossa oli Lihava rakkaus, joka on pala Tuomari Nurmio & Korkein Oikeus (2002) levyltä. Settilistasta erottui myös Luuta ja Nahkaa (1997) -albumilta noukittu Kova luu. Slangilinjan kärkinimi on tietenkin kieliklassikoksi noussut Tonnin stiflat, jonka Nurmio levytti uudelleen Dumari ja Spuget -levylle. Skulaa tai delaa toimi myös mainiosti. Vanhan materiaalin ykkösstyge oli Aavaa preeriaa, joka on poiminta mestarilliselta debyyttialbumilta Kohdusta hautaan (1979). Keravalaisyleisöön taisi osua parhaiten tappavan väkevä Dumari. Itse jäin kaipaamaan Punaista planeettaa.

Tunnelma oli täyteen pakatussa salissa välillä tönivä ja piti vieraspaikkakuntalaisen varuillaan. Keikan loputtua reilun tunnin soiton jälkeen ei tehnyt mieli jäädä viettämään loppuiltaa Revanssiin. Iltamat olisivat jatkuneet kolmeen saakka. Sen sijaan piti karauttaa taksilla takaisin Stadiin. Dumarin lipun hinta olisi ollut ennakkoon 10€, mutta ovelta lipusta perittiin 15€. Siihen päälle juna- ja taksimaksut, niin voisihan sitä edullisemminkin Tuomari Nurmion nähdä. Joskus pitää vaan ottaa rohkeita irtiottoja ja laittaa niin sanotusti menemään, vaikka hilloa kuluisi enemmänkin. Dumari tarjosi Mitja Tuuralan ryhdikkään bassottelun lomassa rouhean keikan. Tehtävä Keravalla suoritettu.

Dave Lindholm, Puppa J Folkstep Quartet @ LeBonk, Helsinki 24.5.2013

26 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.

Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.

Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.

Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.

Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 8.5.2013

9 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Bruce Springsteen & E Street Band HK Areena, Turku 8.5.2013

Bruce Springsteen & E Street Band ehti palautua edellispäivän hikisestä vedosta vain 21 tuntia, kun pomo orkestereineen palasi HK Areenan lauteille. Olisiko bändin jätkiä auttanut toipumaan legendaarisen Dennis-pizzerian antimet, missä yhtye oli Brucea lukuunottamatta käynyt syömässä. Huhujen mukaan pomo oli havaittu jäähdyttelemässä Marina Palacen baarissa oluella. Meikäläiselle ensimmäinen kerta, kun näen peräkkäisinä päivinä saman artistin keikan. Monen muun kohdalla jäisi toinen setti näkemättä, sillä yleensä vaihtelua on vähän. Brucen suhteen ei ole riskiä, että näkisi saman shown toistamiseen. Statistiikkaa sen verran, että molemmat keikat tarjosivat 27 biisiä, mutta vain yhdeksän niistä oli samoja tiistaina ja keskiviikkona. Variaatiota siis riitti ja keikat olivat luonteeltaankin erilaiset. Jos Springsteen väsytti tiistaina itsensä yleisöä kosiskellessa, niin keskiviikkona rooli oli enemmän olla osa bändiä. Kyllä Bruce keskiviikkonakin riuhtoi paitansa märäksi, mutta muuten esitys ei ollut niin fyysinen kuin edellisenä päivänä.

Keikka alkoi tiistain tapaan 19.20 ja varsinaisen setin loputtua näytti keskiviikko jäävän lyhyemmäksi vedoksi, mutta pitempi encore venytti keikan samaan 2h 50min kestoon. Kellontarkkaa duunia ammattimiehiltä. Bruce nousi lauteille yksin akustisen kitaran kanssa ja starttasi illan I’ll Work For Your Love -biisillä. E Street Band liittyi seuraan, kun Magic (2007) -albumilta poimittu raita Long Walk Home veivattiin rutiininomaisesti. Siinä saattoi havaita pitkään reissanneesa muusikkoretkueessa koti-ikävää. Toisaalta jampat ovat karaistuneet viettämällä 40 vuotta matkalaukkuelämää. Pieniä taukoja puolitoista vuotta kestävällä kiertueella on, mutta kyllä vähän hengästyttää, kun bändin on jaksettava heinäkuun loppuun saakka. Syyskuullakin on vielä yksi saman kiertueen pistokeikka. Reippaita veteraaneja New Jerseystä ja siitä todisti seuraavaksi kuultu kova trio, kun The Ties That Bind, Out in the Street ja muhkeana sovituksena soitettu Atlantic City päästettiin irti. Silloin saattoi todeta tunnelman karanneen kattoon ja sulattaneen helposti Nummelinin jäädytetyn paidan. Keikka alkoi siis mielenkiintoisesti ja äänentoistokin kuulosti paremmalta kuin tiistaina.

Kiertue kantaa Wreckin’ Ball -albumin nimeä, mutta levyltä ei soitettu kuin kolme kappaletta. Onneksi, sillä muutamaa hienoa hetkeä lukuunottamatta albumi on heikko Springsteenin katalogissa. Jonkun muun artistin albumina, se kantaisi helposti klassikon leimaa. Minkäs teet kun herra on suoltanut sadoittain mestarillisia viisuja pöytälaatikkoon ja jakanut karkkeja runsaasti myös muille artesteille. Hyvä esimerkki on vasta postuumisti Darkness on the Edge of Townin jäämistöstä kasattu Promise (2010) -albumi, jolta eilen soitettiin ilopilleri Ain’t Good Enough for You. Vastapainoksi Bruce tarjosi synkempää materiaalia ja ensimmäistä kertaa koskaan elävänä: Wages of Sin löytyy ennenjulkaisemattomista lauluista kasatulta Tracks (1998) -boksilta. The Riverin loppuun Bruce pisti sellaiset ujellukset, että vaikea uskoa, että miehestä lähtee niin kirjava arsenaali ääntä. Ennen junnaavaa Shackled and Drawnia kultiin miellyttävä viisukvartetti, jonka aloitti yhdeksi illan kohokohdaksi noussut eeppinen Youngstown, missä Nils Lofgren laittoi hyrrän pyörimään, kuten myös päällekäyvä Murder Incorporated, missä taas liinapäinen pomon adjutantti Little Steven kepitti mukiinmenevät soolot. Tiistaina kaipailin biisejä Nebraska -albumilta ja keskiviikkona toive toteutui kun Johnny 99 rokkasi isosti ja Open All Night soitettiin svengaavana sovituksena. Sign request -osuus oli tiistaita niukempi ja ensimmäisenä Bruce valitsi kylteistä esikoisalbuminsa aloitusraidan Blinded by the Light, missä rumpali Max Weinberg ja perkussionisti Everett Bradley ottivat mittaa toisistaan. Ykkösalbumin harvoin veivattu letkeä Does This Bus Stop at 82nd Street? teki diehard-faneille eetvarttia.

Encoren aloitti elokuvallinen Racing in the Street, jonka kuulin ensimmäistä kertaa livenä ja kappas se oli viiltävä kymmenminuuttinen veto. Syntymäduo Born in the U.S.A ja Born to Run laittoivat kädet heilumaan ja pakollinen Dancing in the Dark tanssitti kansaa. Tosin vieressäni istuneeseen varttuneempaan rouvaan ei kipinät iskeneet, sillä kasvot olivat kivettyneet koko keikan ajan. Pientä hymyä nousi huulille, kun Bruce daivasi faniyleisön käsien päällä ja kutsui taas pikkukundin jeesaamaan lavalle Waitin’ On A Sunny Dayn aikana. Yleisön ikähaitari oli tuo lapsista eläkeläisiin, jotta ikään kuin koko kansan pertin roolia työväenluokan miljonääri kantaa. Kiertueen pakollinen finaaliveto Tenth Avenue Freeze-Out nostatti kädet lippaan, kun Clarence Clemons ja Danny Federici ilmestyivät tiistain tapaan screenille. Heput muistuttavat tosiasiasta, että mikään ei ole ikuista, mutta toisaalta elämän on jatkuttava. Koko show päättyi kuitenkin railakkaissa irkkutunnelmissa American Landin tahtiin. Keskiviikon settilistassa erosi aikaisempiin vetoihin nähden sillä, että ainuttakaan coveria ei kuultu, ei edes Springsteenin muille lahjoittamistaa lauluista.

Tiistain konsertti oli hitusen hittipitoisempi ja Brucen aktiivisempi vehkeily yleisön kanssa nosti sen rankingissa korkealle, mutta überfaneille keskiviikko oli monipuolisemman settilistan vuoksi palkitsevampi. Itse istuin molemmat keikat samassa katsomossa, mutta keskiviikkona lähempänä parven eturivissä, mistä lavalle näkyi erinomaisesti. Jos tiistain keikalla oli joitakin tyhjiä paikkoja ja kentälläkin väljempää, oli keskiviikkona areena miltei täynnä – permannolla oli enemmän tungosta ja hc-fanien osastokin pullisteli. On se kumma, kun ei tule ähky, vaikka kuuntelee pari päivää tuutin täydeltä Brucea. Pomon keikkojen lisäksi molempina iltoina vielä Springsteen jatkot tribuuttiorkesteri Ghost of Bruce Springsteen & E Street Bandin seurassa. Laskin, että kuulin yhdeksän tuntia pomon musiikkia livenä kahden päivän aikana. Kissanpäivät Bruce-narkkarille. Näitä elämyksiä ei kuitenkaan riitä loputtomasti. Bruce painaa varmasti tappiin, mutta näin massiivista bändikiertuetta tuskin enää montaa nähdään. E Street Bandilla on yhtä suuri merkitys allekirjoittaneelle kuin itse nokkamiehellä. Bruce pärjää yksinkin, mutta on parhaimmillaan E Street Bandin soittaessa taustalla. Haluanko, että Turun keikat jäävät viimeiseksi kerraksi nähdä kokoonpano estraadeilla. Mitäpä jos hankkisin vielä liput yhdelle keikalle ja vilkuttelisi kännykän valoja vaikka Pariisin hämärtyvässä illassa.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 7.5.2013

8 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Vajaa kolme tuntia iltaan Bruce Springsteeniä pitäisi riittää kerta-annoksena, mutta jos on altis vetämään överit, niin lopputulema on iisisti positiivinen Bruce-pöhnä. Turun visiitti pakotti jäämään yöksi hotelliin ja jos 50 metriä hotellia vastapäätä on klubi, missä järjestetään epäviralliset Bruce Springsteen -jatkot, niin tilaisuutta ei apostoli voi jättää väliin. Kuuden euron panosta vastaan oli luvassa tribuuttibändi, joka kulkee nimellä The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band @ Klubi, Turku

Kahteen tarjoilijaan varatutunut Klubi yllättyi väenpaljoudesta. Baaritiskille sai jonottaa 20 minuuttia alakerrasta saakka saadakseen oluen, mutta mikäpä siinä jonotellessa ultrafanien joukossa. Klubi keräsi pääosin This Hard Land -fanikerhon jäseniä. Oli mielenkiintoista kuunnella juuri päättyneeltä Bruce Springsteen -keikalta kokemuksia. Viereen pamahti myös tyttö, joka pääsi tanssimaan Dancing in the Dark– vedon aikana. Moovit Brucen kanssa oli ollut mimmille mykistyttävä once-in-a-lifetime -kokemus. Biisikylttejä kirjoitelleet fanit onnittelivat kollegoita, joiden toive oli päässyt Brucen käsittelyyn. Saman tien alkoi monilla mietintä, että mitä toivovat seuraavana iltana.

Baaritiskille päästyäni nousi lauteille illan kokoonpano. Omatoimisen Bruce Springsteen-opiston käyneet tamperalaisjampat ovat valmistautuneet hyvin arvosanoin ja perustaneet luvatun maan jumalalle kunnioitusta julistavan bändin The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band. Elvis Presleytä on vielä helppo lähteä plagioimaan, mutta Bruce onkin toista maata. Etenkin pomon monisäikeinen tulkitseminen ja lavaesiintyminen on haastavaa, eivätkä ne biisitkään ole mitään kolmen soinnun ralleja. Saku ”Bruce” Virtaselle näyttää pomon rooli olevan yllättävän helppoa. Mies saa apuja ulkonäöstä. Hän ei ole kaukana 30-vuotiaan Brucen olemuksesta. Virtanen on opetellut maneereita, eleitä ja tapaa tulkita tarkasti. Hän on paikoin todellakin kuin peilikuva esikuvastaan. Ainoa ero on se, että mies on vasenkätinen. Ja Virtasen laulusoundi ei häpeä myöskään Brucelle, vaan se on pitkälti koko bändin uskottavuuden kasassa pitävä voima.

Muulla bändin jäsenistöllä ei olekaan sitten ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä, mutta soittotaidossa he eivät ole jääneet kauaksi. Epäilemättä jätkät ovat ammattimiehiä. Ainakin koskettimia naputtelee Okke Komulainen, joka tunnetaan maineikkaasta Liekki-orkesterista. Nostan hattua seitsenhenkiselle kokoonpanolle ja toivon, että tämä sivuprojekti jaksaisi elää muulloinkin kuin Bruce on maisemissa. Bändin setti oli fiksusti valittu. Samoja biisejä ei kuultu kovinkaan monta mitä hetki aiemmin Brucen HK Areenan keikalla. Suuressa roolissa oli Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of town (1978) -platta, jolta Ghostit heittivät erityisen väkevänä version Adam Raised A Cain -biisistä. Samoin Streets of Fire ja Prove It All Night herättivät toiveita kuulla ne myös mestarin omana tulkintana.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band soitti puolitoista tuntia. Bruce on meikäläisen arvoasteikolla tapissa ja vaikeasti imitoitavissa. Siksi epäilin keikan olevan vain kömpelö yritys leikkiä Springsteeniä. Onneksi olin väärässä. Mailien päähän häiskät jäävät vielä esikuvastaan, mutta pääsevät kuitenkin niin lähelle, että saavat luvan tarttua melkein mihin Brucen biisin tahansa. Äärimmäisen rohkeaa versioida Jungleland, joka on Springsteenin tuotannon Bohemian Rhapsody. Erikseen mainittava, että saksofonisti Pekka Koivisto selviytyi fonisoolosta kunnialla. Laimeahan se oli Clarence Clemonsiin verrattuna, mutta mikäpä ei olisi. Juuri Pohjois-Amerikassa käydessäni näin mainion AC/DC -tribuuttivedon Back in Black-matkintaorkesterilta ja kehuttuani aikaisemmassa blogissani amerikkalaista tahtoa tehdä plagiaatio pieteetillä, voin jakaa samat sanat Tampereen pikkupomoille. Kiitos kun leikitte Brucea, sillä terveet ne leikkivät. Älkää sairastuko.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Keikka