Helsingin taiteiden yö osuu torstaille joka vuosi. Häppeningin liepeet ulottuvat myös Espooseen, missä järjestetään myös kiinnostavaa pienimuotoisempaa ohjelmaa osana pääkaupungin tapahtumaa. En ole viime vuosina pahemmin evääni liikauttanut taiteiden yöhön. Uskon enemmän taiteiden vuodenkiertoon kuin yhteen täsmäpäivään. Toki yksi päivä vuodessa saa liikkeelle niitä, joita muulloin ei kulttuuririennot välttämättä kutsu.

Meinasin nuukahtaa torstai-iltana säkkituoliin, mutta onneksi jokin virta pakotti tsekkaan millaista ohjelmaa taiteiden yö tarjoaisi. Espon Tapiolassa sijaitseva näyttelykeskus WeeGee on pääkaupunkiseudun mielenkiintoisimpia näyttelykeskuksia. Ei WeeGeestä sen enempää, mutta osui silmään, että talo ilmoitti tarjoavansa teemaillan, missä perehdytään 1960-luvun kirjapainotalon meininkeihin. Kiinnostavaa sekin, mutta illan esiintyjäksi mainostettu Mike Bell & The Belltones oli se varsinainen vetovoima, joka sai liikkeelle. The Belltones soittaa itse asiassa 1950-luvun rockabillya ja rock’n rollia, mutta ei se niin tarkkaa ole, jos vuosikymmenet vähän menevät vierestä. Toista se olisi jos järjestettäisiin ysäribileet, missä soitetaan kasaripoppia.

Mike Bell & The Belltones istui meikäläisen mieleen ensimmäisen kerran kun luin Goofin Recordsin julkaiseman Paypback (2012) -albumin viiden tähden arvion Helsingin sanomista. Enpä silloin tarttunut aiheeseen sen lähemmin, mutta nimi ja kehut jäivät pääkoppaan. Ei perinteistä fiftarimusaa tule tuutista kuitenkaan ihan joka päivä, ja jos sellainen nostetaan kansakunnan pääaviisissa merkkiteokseksi, niin pakkohan orkesteriin on jossain vaiheessa perehdyttävä. Tänään oli aika lunastaa lukemiset kuuntelukokemukseksi.

Mike Bell & The Belltones @ WeeGee

Helsinkiläinen Mike Bell & The Belltones on perustettu vuonna 2008, mutta bändin jätkillä on soittokokemusta jo pidemmältä ajalta. Esikoisalbumi Scream & Holler julkaistiin 2010 ja se kuten Payback on äänitetty Berliinin vintage-studiossa. Levyillä saundi kuulostaa autenttiselta, mutta sama fiilis jäi myös live-vedosta. Bändi on kiertänyt viime vuosina ahkerasti pitkin Keski-Eurooppaa,  ja tämän nähtyäni en ihmettele lainkaan, vaikka kysyntää olisi rapakon taaksekin. Nykyään 1950-luvun musiikin harrastus on melko marginaalista ja siksi onkon hienoa, että ovet avautuvat globaalisti helposti. Kiitos lienee aktiivisen harrastajakunnan ja internetin.

Mike Bell & The Belltones heitti kaksi settiä, joista ensimmäisestä jäi käteen vain luu, mutta hyvä sellainen päätösbiisi: Lord, I’m In Trouble Again, bändin soitetuin kappale ainakin Spotifyssa. Ei jäänyt toinenkaan setti  huonoksi, sekin kesti 45min ja timmejä ralleja tuli liukuhihnalta pitkälti toistakymmentä. Suurin osa kappaleista on laulaja/kitaristi Miikka Siiran käsialaa, mutta jokunen coverikin kulkee bändin tuotannossa mukana. Siira osoitti olevansa genren eturiviä Suomessa. Miehen biisinnikkarointitaito on poikkeuksellista ja mikä tahansa kappaleista olisin voinut kuulla vaikka rockabilly-pioneeri Johnny Burnetten tulkitsemana. Setistä nousi esiin erityisesti Shake Some Action, jonka kannukset oli haettu suoraan legendaariselta Sun Recordsin studioilta. Läskibassoa pystyssä pidellyt Iikku Riepponen piti myös koko bändiä tukevassa asennossa tarkan ja jämptin rumpalin Japi Saarion kanssa. Perussoppaan oli  soolokitaristi Timo Kalijärven hyvä heittää omat hallitut mausteensa. Etenkin albumien nimikkobiisit Payback ja Scream & Holler jyskyttivät kuin viimeinen juna Memphisiin. Samoin Railroad Station Blues ja Cryin’ All Night saivat vähän pillimpienkin farkkujen puntit vipattamaan.

Tapahtumaa mainostettiin tehdastansseina ja kyllä vanhan kirjapainon aulaan olikin raivattu tila tanssijoille. Mooveja ei pistellyt satunnaiset espoolaiset, vaan varta vasten paikan päälle saapuneet diinaritanssin ystävät. Osa gimmoista oli tälläytynyt asianmukaisesti aikakauden tyyliin ja monen kundin tukka oli muotoiltu ducktailiksi. Samalla pieteetillä pukeutuivat bändin jäsenet, joka on iso osa koko homman viehätystä. The Bluetonesin jampat soittivat aidoissa 50-luvun tamineissa. Itse keikkapaikka näyttelytilan aulassa ei ollut akustiikan riemuvoitto, mutta kun hakeutui oikeille asemille, saattoi Siiran välispiikeistäkin saada jotain selvää. Ilmaistapahtumasta ei viitsi kauheasti marista, sillä bändin hankinta yllättävään mestaan on jo kulttuuriteko. Ja mikä parasta, tilaisuus houkutteli paikan päälle  mukavasti jengiä, vaikka lavan edustalle eivät uskaltautuneet kuin ne taitavat tanssijat.