Kat Baloun & Jonne Kulluvaara duo (US/FIN) @ Roots-risteily, Hämeenlinna 13.7.2013

kuva-6Jos heinäkuinen lauantai saavuttaa hellerajan ja kutsu vie hyvässä seurassa risteilylle m/s Silver Moonilla pitkin Vanajaveden selkiä, lähtökohdat ovat kohdillaan. Vielä kun laivalla soittaa orkesteri joka kannella, niin sekin tekee risteilystä erityisen. Laivaan ahtautui musiikkidiggareita jo perinteiselle Roots-risteilylle, joka on osa Hämeenlinnan Linnajazz-tapahtumaa. Välillä risteilyt kantavat Blues-titteliä, mutta tuskin meno kovasti toisistaan poikkeaa. Yleisö on pääosin keski-iän ylittänyttä, varttuneempaa jengiä, mutta mahtuu mukaan jokunen nuorempikin. Sen verran ahdasta laivalla oli, että täytyi keskittyä yhteen artistiin.

Focus osui tällä kertaa Kat Balounin ja Jonne Kulluvaaran muodostamaan duoon, joka soitti ulkokannella. Sään puolesta kansi oli paras paikka, sillä sisätiloissa lämpötila veti paidan nihkeäksi. Lisäksi kannella pääsin aivan eturiviin kuuntelemaan Texasissa syntyneen, mutta Cincinnatissa varttuneen Kat Balounin juurevaa tulkintaa. Baloun on asunut jo miltei kaksikymmentä vuotta Berliinissä ja keikkailee ahkerasti Euroopassa. Jututettuani hetken tauolla artistia, paljastui, että pitkään musiikki oli 57-vuotiaan leidin harrastus, mutta viime vuodet juurihoito on ollut Balounin henki ja elämä.

Kat Baloun lauloi ansiokkaasti, mutta monipuolisuutta lisäsi se, että samalla artisti vispasi kompin virvelirummulla ja hoiti huuliharpun soiton, joka on itse asiassa hänen tavaramerkkinsä. Baloun on eräänlainen nykyajan Calamity Jane, jonka lanteilla lepää revolverin sijaan asevyö täynnä huuliharppuja. Laskin vyötäröä kiertävän peräti yhdeksän huulilla laukeavaa, joista useampaa Baloun soitti antaumuksella kaksiosaisen keikkansa aikana.

Kat Balounin rinnalla istui Jonne Kulluvaara, joka on itselle ennalta tuntematon, mutta etevän eleettömästi instrumenttiaan kosketteleva blues-kitaristi. Pienen tutkinnan jälkeen selvisi, että pitkän linjan tekijästä on kuitenkin kyse. Kulluvaara on soittanut muun muassa Pepe Ahlqvistin kanssa. Keikka tarjosi mukavan roots-setin, jossa sekä omat biisit että coveroidut blues- ja soul-klassikot vuorottelivat mietitysti. Ensimmäisessä setissä Kat Baloun tulkitsi hienon version Bonnie Raittin Give It Up Or Let Me Gon ja uutta tulkintaa löytyi myös Sam Cooken Bring It On Home To Me -klassikossa. Eläväisesti yleisöä viihdyttänyt Kat omasi ilmeikkäät silmät, joilla esityksiin tuli roimasti komiikkaa. Omista biiseistä jäi mieleen mehukas Blues for Mary Lou

Risteily kesti kolme tuntia, josta puolet matkaa seilattiin kapeita salmia Lepaalle saakka, sitten u-käännös ja takaisin sama mokoma. Laivalla soitti myös Helge Tallqvist band feat. Ina Forsman laivan pohjakerroksessa. Tallqvist on pitkän linjan bluesjamppa, joka veteli svengaavaa bluesia kolmihenksen bändinsä kanssa. Tosin kuulin pumppua valitettavasti vain pari-kolme biiisä. Laulamassa vieraillut Ina Forsman on Idols-taustainen ja kuulemani perusteella ihan lahjakkaan oloinen mimmi. Kakkoskerroksen kulmassa itsekseen soitellut M. Wathen on vieras entuudestaan, mutta hoiti homman niin kuin roots-hemmon pitää.

Paluumatkalla maisemat näyttivät yhtä komeilta, vaikka aurinko alkoikin kadota metsikköjen taakse. Artistit vetivät toisen settinsä pienen tauon jälkeen. Kat Baloun asettui jakkaralleen ja veti yhtä tymäkän setin kuin ekassa setissä. Baloun intoutui yleisöstä ja veisti myös vitsin tynkää. Aikoinaan The Driftersin julkaisema Some Kind of Wonderful sai penkeissään istuvan yleisön hötkyilemään ja väkevä versio Hound Dogista ja Nat King Colen aikapäiviä sitten levyttämä (Get Your Kicks On) Route 66 vasta soikin raikkaana versiona.

Yleisö oli silmin nähden haltioissaan ja jokunen intoutui Balounin edessä tanssimaankin. Meininki oli kuin sää eli morsian ja Balounkin veivasi encorea aivan siihen asti kun botski rantautui Hämeenlinnan laivasatamaan. Mainio kolmetuntinen. Jos seilaamassa olisi ollut vähän vähemmän väkeä, olisi ollut mahdollista keskittyä myös muihin artisteihin. Tällä kertaa täpötäydessä sisävesilaivassa kaiken huomion sai Kat Baloun ja sen verran hyvät vibat heilui puntissa, että samanmoisen risteilyn voisi navigoida toistekin.

Neon Leon’s Electric Freak Show (US) featuring Stevie Klasson (Swe), Kärtsy (Fin), Moon Cakes (Fin) @ Club Liberté Helsinki 17.11.2012

Ennalta katsottuna mielenkiintoinen tarjonta Club Libertéssä, joka sijaintinsa puolesta on vähän syrjäinen siellä Kallion laella Kolmannella linjalla. Tästä syystä harvemmin tulee käytyä, vaikka kiitettävän vilkas keikkaohjelmisto kuppilalla on. Muistaisi vierailla useimmin klubin nettisaitilla. Lauantai-illan ohjelmiston takana oli piskuinen levy-yhtiö Delirium Music Works. Aino Roivaisen liidaama label oli tuonut yhteen niin Amerikan asukin Neon Leonin, ruotsalaisen Stevie Klassonin sekä Waltarin entisen nokkamiehen Kärtsyn että Roivaisen oman Moon Cakes -orkesterin

Moon Cakes on toiminut reilut kaksikymmentä vuotta ja tahkonut omaa indie-tietänsä verkkaisen varmasti tehden kaikkiaan kuusi albumia. Tuorein on oman lafkan julkaisema Xtra Xcellent viime vuoden keväältä. Bändin riveissä soittaa Kolmannesta naisesta paremmin tunnettu Sakari Pesola ja kuulostaa kitaran varressa niin itseltään, vaikka eri lajityypin paattia kyyditseekin. Bassossa mainio Kirka Sainio (ent. Lab ja Airdash) ja rummuissa jytky Mikko Simo. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta osoitti olevansa vireässä kunnossa. Aino Roivaisen ääni on heleän persoonallinen, vaikka jakkupukuisessa olemuksessaan leidi muistuttaa enemmän kiinteistövälittäjää kuin rock-laulajaa. Ulkonäkö siis voi pettää, viimeistään silloin, kun Aino pisti mossaten. Entuudestaan tuntemattomampi ryhmä ei synnyttänyt rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka hyvin homma kulki etenkin Fly in the Pieces ja Mind Like A Radio -biiseissä.

Kakkosena Liberten lavalle nousi Kärtsy, joka oli silmin nähden hermostunut, mutta kun veto starttasi pieni klubi muuttui areenaksi. Waltari sai isolla soundillaan aikanaan massat hetkeksi liikkeelle ja samaa meininkiä Kärtsy nyt tavoitteli seilatessaan lattialla yleisön seassa kännykkä taskussaan. Neljän hengen taustajoukko koostui hädin tuskin rippikoulun käyneistä nuorista, mutta hyvinhän se soitto pojilta kulki. Kärtsyltä on tulossa DMW:n julkaisema sooloalbumi ja siltä kuulimme maistiaisia.

Neon Leon & Stevie Klasson @ Club Liberté

Illan pääesiintyjä yhdysvaltalainen Neon Leon on tullut Suomeen miksaamaan levyään, mutta tarkempaa detaljeja en asiasta tiedä. Lienee miehellä muitakin paikkoja duunata pitkäsoittoja, sillä melkoisen kiinnostavissa rock-piireissä mies on kuokkinut niin New Yorkissa, Lontoossa kuin Tukholmassakin. Ei ihan jetset-elämää, mutta boheemia katu-uskottavaa. Varsinkin jos on asunut Tom Waitsin ja Rickie Lee Jonesin naapurina legendaarisessa The Chelsea Hotellissa. Neon Leon perusti myös aikanaan oman Big Deal Recordsin erään Mick Jaggerin kehotuksesta. No, enpä ole Neon Leonin historiaan kovin tarkasti perehtynyt, mutta pitkä ura takana, joka alkoi New York Dollsin lämppärinä ja jatkui mustan punkin pioneerihommissa CBGB-klubilla. Sittemmin myös vähän ikävimmissäkn yhteyksissä. Nimittäin Neon Leon aterioi Sid & Nancyn kanssa viimeisen ehtoollisen ennen Nancyn traagista kuolemaa The Chelseassa.

Neon Leon on hengaillut musabisneksessä miltei neljällä vuosikymmenellä, ei suurella menestyksellä, mutta pysynyt leivässä. Välillä kitaran sijaan Neon Leon on maalannut tauluja. Pakkohan miehen oltava miellyttävä jannu, kun kavereina on niin Rollareita kuin muita merkittäviä muusikoita ympäri maailmaa. Neon Leon on toisaalta myös kulkuri ja seilannut niin Yhdysvaltain kuin Euroopan väliä. Asui mies välillä Jamaikallakin. Nyt sitten Suomessa kiertueella ja bändissä vierailee ruotsalainen kitaristi Stevie Klasson, luottokaveri, jonka tiedetään piipahtaneen myös Hanoi Rocksin riveissä.

Neon Leonin keikka oli hyvin pitkälti blues-pohjaisen perusjammailun riemua. Sitä taattua Boom, boom, boom -osastoa. Punkista ei ollut tietoakaan, mutta hieman sentään reggaesta ja sielukkaampia hetkiä tavoiteltiin The Driftersin Some Kind Of Wonderful -cover-vedossa. Ei keksitty pyörää uudestaan, mutta vanhaa ajettiin vakaasti. Pitkän mustan rastan takaa vilkuili hymyilevä kuusikymppinen Neon Leon ja todisti, että on vielä mainiossa iskussa. Niin on myös Stevie Klasson, jonka viiden vuoden takainen Don’t Shoot the Messenger on mieheltä kelpo työnäyte.

Jännän illan se Liberté lopulta tarjosi. Harvoin tällaista satsia näkee samana iltana. Kiitos Roivaisen DMW:lle. Harmi vaan, että paikan päällä oli vaivautunut vain muutaman kymmenen hengen yleisö. Kuuden euron tiketillä eivät bändit pääse kovin ruhtinaallisiin keikkakorvauksiin. Se on valitettava fakta, mutta veikkaan, että näistä joka jamppa heitti keikan ihan vaan sydämestään.