Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 7.5.2013

8 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Bruce Springsteenin fanien kelpaa. Vajaa kymmenen kuukautta on kulunut legendaarisesta kaikkien aikojen pisimmästä Helsingin Olympiastadionin keikasta ja äijä yhtyeineen heiluttaa Suomi-neidon helmoja taas. Tällä kertaa Turussa, missä nakkihalliksi kutsuttu HK-Areena täyttyi varsinaissuomalaisista keltanokista ja valtakunnan hardcore-faneista. Bruce Springsteen & The E Street Band soitti eilen kuudennen keikkansa, kun ensimmäisestä vierailusta on tasan vuosikymmen aikaa. Springsteenin esikoisjulkaisu Greetings from Asbury Park, New Jersey (1973) viettää 40-vuotisjulkaisujuhlaa ja enpä voi muuta kuin haaveilla olleeni mukana niissä ensimmäisissä kolmessakymmenessä vuodessa. Onneksi menneisiin vuosiin pääsee kuuntelemalla Brucen kuolematonta musiikkia ja lukemalla kirjallisuutta, joista tuore Peter Ames Carlinin elämäkerta Bruce paljastaa taas jotain uutta myyttisestä miehestä ja raihnaisista Jersey Shoren ajoista.

Bruce soitti tiistai-illassa 2h 50min keikan. Se on Springsteenin viime kesän vetoon verrattuna tynkä. 27 biisillä katettu pöytä oli taas täynnä herkkullisia hittejä ja maittavia harvinaisuuksia. Paino oli 1980-90-2000-lukujen tuotannossa, sillä maestron parhaalta 1970-luvulta kuultiin vain viisi kappaletta ja niistäkin Thunder Road, Born to Run ja Tenth Avenue Freeze-Out encoressa, joka muuten vedettiin Areenan täydessä loisteputkivalaistuksessa. Kertoi ehkä jotain illan avoimesta tunnelmasta. Bruce oli hulppealla tuulella ja laittoi jälleen kerran itsensä likoon. Harva 63-vuotias vetelisi crowd surfingia eturivin fanien käsien päällä, mutta Bruce murtaa ennakkoluulot. Miehen antaumuksellisuus onkin hurmoksellisen messun avaintekijä.

The E Street Bandin jäsenistö on harventunut muutaman viime vuoden aikana. Enää Bruce ei näytä ovea, vaan poistumistie on luonnollinen. Ensin lähti urkumestari Danny ”Phantom” Federici melanooman viemänä ja sitten saksofonistisuuruus Clarens ”The Big Man” Clemons menehtyi aivoverenkiertohäiriön jälkiseurauksiin. Molempien jättämät aukot ovat valtavat, mutta onpa heille löytyneet kelpo tuuraajat. Charles Giordano paikkaa Federciä asianmukaisesti ja Clemonsin veljenpoika Jake Clemons on saanut lisää tilaa karismaattisen setänsä tontilla. Mutta eivät he kuitenkaan täytä täysin niitä saappaita, joissa mestarit tukevasti seisoivat. Jokin spiritti puuttuu.

Nykyisen E Street Bandin ainoa alkuperäisjäsen on basisti Garry Tallent. Hän veivasi jo Springsteenin Dr. Zoom and the Sonic Boom virityksessä. Eilisen keikan aikana seurasin tarkemmin siniseen kauluspaitaan ja tummanharmaaseen pukuun sonnustautunutta E Street bandin eleetöntä luottopakkia. Vielä Wild, Innocent & E Street Shuffle (1973) levyn aikaan mies näytti partoineen grunge-jeesukselta. Mitä kertoo miehestä lempinimi “The Foundation of the E-Street Nation”? Nykyään Tallent vaikuttaa virkamieheltä ja sellaista myös kamerat karttavat. Katsomosta tuli seurattua screeniä tiuhaan ja kertaakaan en nähnyt Tallentin kasvoja freimeissä, en edes yhteiskumarruksessa tai Pay Me My Money Down -letkajenkan aikana. Joko se oli monikameraohjaajan tarkoituksenmukaisuutta, sattumaa tai komento pomolta. Viulusti Soozie Tyrell ja pianisti Roy ”The Professor” Bittan kuten koko takarivin torvikopla näkyi usein screenillä. Kaikkiaan lauteilla heilui 17 muusikkoa eli eräänlaisesta sinfoniaorkesterista on kyse. Jos vielä 1970-luvulla yhtye esiintyi kirjavissa rantapummien garderoobeissa, niin nyt joukkue esiintyy yhtenäisissä tummissa asuissa.

Keikan kohokohtia olivat harvoin soitettu Brilliant Disguise, joka itse asiassa esitettiin Wrecking Ball -kiertueella ensimmäistä kertaa. Tunnel Of Love (1987) -albumin parisuhteen päättymistä puiva hymni sai nyt Max ”Mighty One” Weinbergilta tymäkän kannutuksen. Mukava pala oli myös This Hard Land, jonka Bruce omisti samaa nimeä kantavalle suomalaiselle faniklubille. Perinteeksi muodostunut sign request -osuus tarjosi väkevän version Pink Cadillacista, joka erottautui muista kylteistä sillä, että siinä oli vain auto vaaleanpunaisella pahvilla. Samoin aniharvoin veivattu From Small Things (Big Things One Day Come) oli raikas toive. Kipalehan löytyy levytettynä vain Dave Edmundsin mainiolta D.E. 7th -albumilta. Kylttipyynnöt tuleva hc-faneilta, jotka osaavat toivoa juuri biisejä, jota ei ilmeisimmin soiteta.

Muuten Brucen setti oli aika yllätyksetön. Darlington County ja Two Hearts nousivat esiin kuten Patti Smithille kyhätty Because the Night. Olisin toivonut enemmän rohkeampia valintoja vaikka Nebraska (1982) tai lähes hyljätyltä Human Touch (1992) -albumeilta. Waitin’ on a Sunny Dayn aikana Bruce nappasi lauteille hädin tuskin 10-vuotiaan pikkupojan, joka sai vetää kertosäkeet koko areenalle. Illan sympatiapisteet oli jaettu. Keikan perussetin päättänyt Land of Hope and Dreams on ottanut komeasti finaalipaikan ja vie E Street junan pienelle huilille ennen runsasta encorea. Jälkilöylyt tarjosivat viisi kappaletta, joista ensimmäisen Bruce esitti akustisesti soolona. Bruce kaivoi vielä yhden yleisökyltin esiin: Queen of the Supermarket on monen parjaama Bruce-viisu, mutta nyt siitä kuultiin riipaisevan kaunis versio. Bruce itsekin huikkasi ”A Masterpiece”.

Kiertueelta on kantautunut mutinaa, että Bruce ja kumppanit ovat heittäneet rutiininomaisia vetoja, mutta eilen Bruce oli vilpittömän hyvällä tuulella ja bändi hieman kauhtuneenakin trimmattu. Wrecking Ball -kiertue on kestänyt vuoden ja koko tellus on kierretty ympäri. Europpassakin ollaan jo toista kertaa. Ihme, että eläikää lähestyvä karavaani jaksaa kulkea. Ehkä eilisen pirteyden takana on uusi ympäristö. Bruce on rampannut pääosin stadioneilla, koska massaa riittää koko universumista kuulemaan rockin evankelistaa. Intiimi areenakeikka oli näin olen harvinaista herkkua. Turkuhalli osoittautui kelpo mestaksi ja asettui jopa Hartwall areenan edelle. Viime kesän stadionkeikan hinta 69€ oli kääntynyt toisin päin. Nyt G-katsomosta maksettu tiketti maksoi 96€, mutta väkeä oli vajaa neljäsosa vähemmän kuulemassa. Ihan kohtuullista. Eilinen ei nouse viime kesän klassikkokeikan edelle, mutta pätkii joitain aikasempia vetoja. Eipä Bruce ole vielä koskaan pettänyt eikä tule pettämään, koska mies on ahkera, tunnollinen ja itsekurin omaava ammattilainen. Epäilemättä mies poksuttaa niin kauan kuin veri virtaa suonissa. Turun ensimmäisen keikan arvoa nostaa edellä mainittu Bruce-kirja. Luepa miehen tarina ja loppuunkin kalutuista biiseistä löytyy uutta henkeä, kun tietää taustalta jonkun hauskan anekdootin.

Back in Black (US) @ House of Blues, Anaheim, California 26.4.2013

6 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Tunnustan heti kärkeen, että sivistyksessäni on reikä, joka on ammottanut avonaisena niin kauan kuin olen musiikkia harrastanut. AC/DC, tuo rockin kivajalka, on meikältä vieläkin näkemättä. Mahdollisuuksia olisi ollut, sillä Australian kukot ovat käyneet Härmässä useasti. Aina on vaan tilaisuus mennyt ohi. Nyt vieraillesani Anaheimissa huomasin kylän ykkösklubin, ja lähestulkoon ainoan, mainostavan tribuutti-iltaa AC/DC:n kunniaksi. Tahtipuikkoja heilutti Back in Black, joka lienee paras imitoimaan vaihtovirta/tasavirtaa koko Telluksella. Eipä ollut aito orkesteri, mutta enpä osaa kuvitella kenenkään pääsevän näin lähelle esikuvaansa.

Back in Black on vuonna 2000 Dallasissa perustettu apinaorkesteri. Bändi imitoi niin Bon Scottin kuin Brian Johnsonin aikaisen AC/DC:n. Laulaja Darren Caperna osaa maneereita myöten tulkita esikuviansa. Pieni vaatteiden vaihto välillä ja mies on kuin ilmetty. Keikka alkoi Brian Johnsonin aikakaudella ja sitten hattu narikkaan ja farkkulivi niskaan ja Bon Scott nähtiin elävänä lauteilla. Eipä ollut kitaristi Mike Mroz myöskään kaukana Angus Youngin olemuksesta. Tosin pitkän huiskea sälli oli liikkeissään kuin lyhtypylväs vaahtosammuttimen kokoiseen idoliinsa verrattuna. Samoin komppikitaristi Scott Lepage jäkitti paikallaan kuin Malcolm Young. Basisti Eric Sykes ja rumpali Ken Schiumo eivät niin esikuviltaan vaikuttaneet, mutta hoitivat rytmiryhmän tehtävät kuten asiaan kuuluu. Olen siis nähnyt AC/DC:n intiimillä klubikeikalla tai ainakin melkein.

Amerikan mantereella cover-pumput osaavat hommansa ja jos sen tekee oikein hyvin pääsee kiertämään maan parhaita venueita säännölliseesti. Back in Black on rutinoitunut hyvään kuosiin ja saundaa paremmalta. Esikuvaan en voi rinnastaa sen tarkemmin kuin ei ole vertailukohtaa, mutta mielikuvat täyttyivät täydellisesti. Cover-bändien ei tarvitse tuottaa levyjä, koska katalogia löytyy muutenkin. Riittää, että veivaa livenä ja saa jengin diggaamaan. House of Bluesissa oli hurmoksellinen meininki alusta loppuun.

Back in Black @ House of Blues, Anaheim

Biisilistan avaaminen tässä yhteydessä on hölmöä, sillä mitä muuta Back in Black olisi soittanut kuin taattua AC/DC:n hittikimaraa. Tuli Shoot to Thrill, You Shook Me All Night Long, T.N.T., It’s a Long Way to the Top ( If you Wanna Rock’n Roll), Highway to Hell, For Those About to Rock, Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja niin edelleen ja pois päin. Yllätyksiä ei tullut. Ehkä Whole Lotta Rosie edusti ei-niin-odotettua.

Tämä ilta oli jo toinen cover-orkesteri peräjälkeen, mutta mikäpäs siinä. Ehkä vielä jonain päivänä näen aidot rockin kengurut, mutta kyllä Angus Young-plagiaatio lavaliikehdintöineen ja esiintymisasuineen antoi armoa odotukselle. House of Blues Disneyland Downtownin sydämessä on oiva rock-luola, missä voi vetää hyvät sapuskat keikan alle ja siirtyä sitten salin puolelle katsomaan miten kirnu kulloinkin pyörii. Liput keikalle olisi maksanut 18$, mutta kerrankin kävi mahdotommalta kuulostava mäihä.

Vaikka kyseessä oli tribuutti-iltamat, kävi mielessä pelko, että loppuunhan se myydään. Olihan kuitenkin perjantai-ilta. Lähdin ennalta ostamaan neljää tikettiä ja kun pääsin luukulle, sain käteeni kuoren, jossa oli neljä lippua valmiiksi maksettuna. Mitä? Epäilin myyjän vitsailevan, mutta totta se oli, sain liput ilmaiseksi. Ehkäpä kuoressa ollut American Express -logo kertoi, että tiketit olivat jo kertaalleen maksettu. Enempää en alkanut asiaa selvittelemään, vaan lähdin hämmentyneen tyytyväisenä odottamaan illan konserttia. Se oli vähintäänkin hintansa väärti.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone, Äkäslompolo 10.4.2013

15 huhtikuun, 2013 by keikkakeppi

Muutama viikko sitten tarttui Stockmannin levyosaston poistokorista käteen Pave Maijasen Kaikki nämä vuodet – boxi. En tuntenut ihan samaa intoa kuin Kristoffer Kolumbus aikoinaan, mutta joka tapauksessa plattapaketti lähti matkaan tuopin hinnalla (6,95€). Ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Paven tuotantoon on Mistakes -yhtyeen hitti Pidä huolta, joka oli Maijasen ässäkortti punkin jälkeiseen uuden aallon pöytään 1980-luvun alussa. Hieman myöhemmin kukaan suomalainen ei voinut olla kuulematta Lähtisitkö -herkkishittiä eikä niitä muitakaan iskelmäpoppishittejä, joita mies on puskenut eetteriin vuosien varrella. Pave ei tehnyt silloin suurinta vaikutusta, ei vienyt mukanaan, mutta nyt levyboxi pakotti ottamaan selvää millaisen tien mies on matkannut. Jos levylöytö oli munkki, niin sain vielä sokerikuorrutuksen päälle, kun Äkäslompolon keikkakartta kertoi Paven saapuneen sattumoisin seuduille konsertoimaan.

Pave aloitti muusikon työt jo 1960-luvulla, joista maineikkain rooli oli toimia Pepe & Paradisen basistina. Sitten koittikin Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin (joka on kansalle paremmin tuttu Sielun veljien kannuttajana) kanssa lyhytaikainen supertrio Rock’n’Roll Band, jonka riveissä Pave tulkitsi yhden kaikkien aikojen komeimmasta kotimaisista rock-biiseistä I’m Gonna Roll. Seuraava remmi ei hävinnyt edelliselle, sillä Pave laittoi Albert Järvisen ja Ippe Kätkän kanssa hynttyyt yhteen, josta syntyi The Royals. Pave on armoitettu muusikko, mutta myös arvostettu tuottaja. Jos tuottaa mm. Wigwamin Nuclear Nightclubin, Hurriganesin Fortissimon ja kolme ensimmäistä merkittävää Dingo-albumia, niin sitä voi luokitella itsensä Suomen Steve Lillywhiteksi.

Ylläksen kaivohuoneen lauteet narahtivat, kun Pave Maijanen tasan puoli yhdeksän istui baarijakkaralleen. Pave innostui hehkuttamaan aikaista aloitusaikaa, sillä varttuneempana kaverina ei jaksa aloitella keikkoja enää puolen yön jälkeen. Pave kertoi hauskan anekdootin missä Juice Leskinen oli kuitannut aikoinaan keikkajärjeställe, joka oli pyytänyt aloittamaan 00.30, että tilasitteko minut 4. vai 5. päivä soittamaan. Siihen loppui neuvottelu ja Juice soitti edellisen vuorokauden puolella.

Pave Maijanen on Suomen pop-taivaan aatelinen, miehellä on hienostunut ilme niin viimeistellyssä habituksessaan kuin kuulaassa tulkinnassaan. Välispiikeissäkin hohkaa herrasmiehen kohteliaisuus. Hovi ympäriltä tosin puuttuu, sillä Pave esiintyi yksin ja hoiteli miksauspöydän ja osittain valotkin siinä samalla. Tilaisuus oli show & dinner -tapahtuma, mutta keittiön mennessä tukkoon, sai esitystä katsoa syömättäkin. Vajaa satapäinen yleisö oli esiintyjän ikäluokkaa ja yllättävän aktiivinen osallistumaan Paven laulatuksiin.

Pave Maijanen @ Ylläksen kaivohuone

Keikka alkoi Lilja, ruusu ja kirsikkapuu –suomennoksella englantilaisesta kansansävelmästä Scarborough Fair, jonka teki suurelle yleisölle tunnetuksi Simon & Garfunkel -duo. Heti kärkeen Pave osoitti olevansa sekä laulajana että akustisen kitaransa kanssa hyvässä kuosissa. Ohjelma jatkui Elämän nälkä -biisillä ja Paven ensimmäisellä omalla singellä Fever (1975), joka on cover Little Willie Johnin klassisesta alkuperäiskappaleesta. Maijasen edellisestä soololabumista on kulunut kolme vuotta ja Kaikessa rauhassa on nimensä mukaisesti jäänyt pimentoon. Levyltä kuultiin pari biisiä, joista Rikkinäinen villasukka jäi kepeänä mieleen.

Pave on ollut tuottelias lauluntekijänä, mutta tuottajuus ja kumppanuus muiden eturivin artistien kanssa oikeuttaa hänet myös heittämään versioita toisten biiseistä. Valinnat eivät olleet lainkaan hassumpia. Pääsääntöisesti illasta jäi fiilis, että Pave oli funtsinut huolella mitä yleisölleen soittaa. Keikalla oli selkeä dramaturgia ja se toimi hienosti. Hectorin Juodaan viinaa johdatti välihuikkaan, johon Pave humoristisesti kehotti yleisöä useampaankin otteeseen. Samaan laariin asettui oma hitti Jano. Dingon Levoton tuhkimo sai yleisön naiset ulvomaan, ei luonnostaan, vaan käskystä, mutta vuorovaikutteisuus toimi hyvin. Humoristin perikuva Pave ei koskaan ole ollut, mutta yllätti senkin suhteen, kun vetäisi Tuhkimosta Pietarinkatu Oilers-version vitsiksi väännetyillä sanoilla. Kunnian Pave soi sanoista Sakari Kuosmaselle, mutta täytyypä todeta Pavelle, että keikkakepillä on luotettavaa tietoa, sillä pelleilysanojen isä on oikeasti Jope Ruonansuu. Näin hän itse kertoi.

Keikka jatkui covereilla, joista Mercury Blues soi hitusen väkinäisenä Pakko saada BMW-versiona. Sen sijaan yllättävä stygevalinta oli Kari Peitsamon Kauppaopiston naiset, joka pisti kelaan mikä on Peitsmon ja Maijasen yhteys. Kaukana ovat toisistaan, mutta hilpeän version Pave kuitenkin soitti. Pidä huolta sai riisutun, mutta arvonsa mukaisen version. Sen perään uudempi biisi Ihme tuntui kesyltä. Sitten koitti illan kohokohta, kun I’m Gonna Roll pamahti. Pitäisi ehkä sanoa tussahti, sillä sen verran herkkä versio kuultiin jytästandardista. Keikan loppusuoralle lähdettiin oivilla cover-valinnoilla. Enpä olisi uskonut kuulevani Pave Maijaselta kelpo versioita Doors-klassikko Roadhouse Bluesista tai Little Featin Teenage Nervous Breakdownista. Malja täyttyi Maijashiteistä Ikävä, Lähtisitkö ja Jos tahdot. Viimeisenä ennen encorea Pave soitti keski-iän ylittäneeseen yleisöön napsahtaneen Ystävän laulun, joka on ties kuinka monen versioima venäläissävelmä ja tietenkin Junnu Vainion sanoilla.

Pienen breikin jälkeen Pave yllätti. Se ei pelaa joka pelkää, sanotaan. Yksi universumin tärkeimmistä biiseistä John Lennonin Working Class Hero sai Paven käsissä tuoreen suomennoksen Aikamme tarvitsee sankareitaan. Jestas, käännöshän pelitti, ja tulkintakin olisi saanut Lennonin nyökyttelemään. Keikka päättyi Paven sanojen mukaan perinteiden mukaisesti Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä -iskelmäklassikkoon. Ei voinut ilta letkeämmin päättyä. On kova laji soittaa yksin 1h 50min keikka, mutta Maijasen Pave teki sen kivuttomasti ja osoitti kattavalla setillään ja hiotulla esiintymisellään olevansa tyylitajuinen artisti, kelpo kitaristi ja erityisesti huima sovittaja. Kaikesta kuulemastani pidin, mutta todennäköistä, että Maijasen meno jatkuu edelleen kaikesssa rauhassa pienissä kuppiloissa. Vaikka Kirka nousisikin haudastaan, Mestarit-areenakiertuetta emme enää kaipaa.

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo 9.4.2013

12 huhtikuun, 2013 by keikkakeppi

Pirtukirkko on Äkäslompolon hiihtoparatiisin suosituin tanssipaikka. Ravintola vetää 1100 monoparia ja tupa on täynnä jos kylille saapuu iskelmän kuningas Jari Sillanpää, mutta yhtä umpeen veti salin myös J. Karjalainen, jonka paluu kansan pariin on onnistunut täydellisesti. Uusi levy Et ole yksin on päivystänyt listojen kärjessä sen kolme viikkoa mitä on julkaisusta kulunut. Eikä ihme, sillä taattuja ralleja Jukka on taas sävelkynästään suoltanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ei J. ole huilinut, mutta edelliset kolme albumia on menty marginaalisemmin banjon ehdoilla. Paluu yleisöystävälliseen ilmaisuun on tarkoittanut sitä, että keikkapaikat on myyty kiertueella kevyesti loppuun. Itse missasin Tavastian keikat, mutta kerrankin kävi mäihä kun satuin viettämään yön oikeassa hotellissa. Äkäshotellin asiakkaat pääsivät nimittäin ilmaiseksi ja jonottamatta sisään. Muilta hiihtäjiltä perittiin tiketistä kohtuuhinta 17€ ja narikasta 2,5€. Oluen myynnistä sen sijaan otettiin kunnon katteet, kun Carlsbergista sai pulittaa sievoiset 7,5€.

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo

Pirtukirkko täyttyy pääsääntöisesti perinteisistä hiihtäjistä ja Äkäslompolon seutu erityisesti varttuneemmasta suksiväestä, jotka vetävät monotanssia keskellä päivääkin. Pirtukirkkoon heitä houkuttelee iltaisin humppaorkesterit, joista Souvarit lienee se ykkönen. Tarjontaa riittää ruuhkaviikkoina joka illalle. Aina välillä paikkaan osuu joku rockin ja popin puolelta. Kiitos kuuluu hiihtokauden sesongille, sillä tuskin Karjalainen bändeineen olisi muuten lähtenyt hiihtosaleja kiertämään.

J. Karjalaisella on aina ollut bändissään eturivin muusikot. Niin nytkin. Kitaristi Mikko Lankinen on tajuttoman taitava kitaristi, kosketinsoittaja Pekka Gröhn on velho ja Tom Nyman on kankean näköisestä soitannastaan huolimatta huikean notkea baisisti. Takalinjan rytmikone Janne Haavisto ylläpitää letkeän jämäkkää selkärankaa ja se on varmasti miehelle helpompaa, koska on myös uuden albumin tuottanut.

Keikan jälkeisenä aamuna tapasin J. Karjalaisen noukkimassa pekonia aamiaisbuffetissa. Vaihdoimme muutaman sanan ja J. paljasti diggaavansa kovasti näitä vähän erilaisesta yleisöstä koostuvista keikkoja. Varmasti mukavaa vaihtelua, ja ei todellakaan ole pelkoa, etteikö pitkän uran iskevimmät hitit uppoisi monokansaan. Keikkapaikalla on lappilaisen tapaan veistetty hauska nimi Pirtukirkko. Rakennuksen harja muistuttaa luterilaista kirkkoa, mutta messuaminen hoidetaan viinasten ja tanssin voimin. Siksipä osa yleisöstä yritti mahtua tanssimaan täyden lavan edustalla ja törmäili aina välillä ikävästi muihin tönöttäjiin. Ei varpaille tallominen niinkään ärsyttänyt, vaan se kun penttivahvaselät tuuppivat tilaa pyörähdyksilleen.

Vastikään 56-vuotta täyttänyt J. Karjalainen aloitti keikan klo 23 ja pudotteli 1h 50min setin aikana miltei kokonaan uuden albuminsa ja liudan niitä tunnetuimpia hittejä, joista kuluneimpia ei ole saatu kuulla 30 vuoteen livenä. J. Karjalainen on niitä harvoja artisteja, joiden keikalla jengi tuntee lähes kaikki soitetut kappaleet. Miehen katalogi on poikkeuksellisen vakuuttava hittiputki. J. Karjalainen ei kylvä covereita eikä tee omistakaan biiseistä potpureita. Jokainen laulu kuullaan omanaan. Varsinaisen setin päätyttyä yleisö intoitui huutamaan we want more. Enpä muista milloin olisin viimeksi kuullut väsynyttä kehotusta yhtä uhmaakkaana köörinä.

Keikan aloitti yllättävästi Mä käännyn hiljaa pois, sitten seurasi uuden albumin parhaimmistoa Riisinjyvä, puhkikulunut Hän, puhkikuluva Sydänlupaus ja loppuunkaluttu Väinö, jonka jälkeen saatiinkin liuta uutta tuotantoa kuten rento Marquita, komea fuusiobluesiskelmä Kurkien äänet, radiosoiton pilaama Mennyt mies, simppeli rockralli Et ole yksin, albumin terävimpiä sanoituksia tarjoava Yksi kerrallaan ja kaikkein tarttuvin Meripihkahuone. Uuden levyn biisit saivat jäädä tauolle, kun On kaikki niin kuin ennenkin osoitti olevansa edelleen kestävämpiä kipaleita. Luuranko rämisee sai erittäin irtonaisen version ja Avaruuden ikkuna pisti kansanhiihtäjät tungeksimaan tanssilattialle. Sana sai siivet oli illan onnistumisia, kuten myös Telepatiaa ja Keihäänkärki. Viimeisenä uuden albumin biisinä kuultiin se kaikkein hengittävin kappale eli Kreosootti. Illan komein veto kantoi nimeä Tyttöni mun. Toiseksi viimeisenä Karjalainen lauloi ikiraikkaan Mä tahdon olla lähellä sinua ennen viimeistä virstanpylvästä Villejä lupiineja.

Ensimäinen encore alkoi Sankareilla, josta kuultiin ennakkoepäilyjäni vasten versio, jota sieti kuunnella mielikseen. Sekaisin päätti asianmukaisesti setin ennen kahta bonusbiisiä, joista jälkimmäinen oli se eniten huudettu Ankkurinappi, mutta ensimmäinen harvemmin kuultu Mustat lasit oli yllättävä valinta. J. Karjalainen tarjosi ravitsevan konsertin Ylläksen yöväenliikkeelle, jonka biisivalinnat olivat aika pitkälle samaa settiä mitä rokkiluolissakin. Iskelmän ja rockin raja on hämärä varsinkin J. Karjalaisen tuotannossa, joka on myös valtavan kirjava, mikä kertoo miehen rajattomasta lahjakkuudesta. Karjalainen teki komean paluun. Näin miehen sekä Yhtyeineen että Electric Saunan kanssa useaan otteeseen 1990-luvulla ja jonkun kerran vielä vuosituhannen vaihteen jälkeenkin. Ehkä silloin tuli ähky, mutta nyt pitkän paussin jälkeen Karjalaisen musiikki maistui taas hyvin ja mies osoitti olevansa yksi suurista.

Olavi Uusivirta @ Tavastia, Helsinki 28.3.2013

29 maaliskuun, 2013 by keikkakeppi

Olavi Uusivirta yhtyeineen @ Tavastia Helsinki

Olavi Uusivirta julkaisi vastikään ensimmäisen kokoelmalevynsä 27 suosikkia. Kappalemäärä tuntuu kolmekymppiselle vaikkakin tuotteliaalle artistille liioitellulta, mutta keikan jälkeen tuli vahvistettua seikka, että tarttuvia lauluja riittää ainakin vajaan puolentoista tunnin keikalle kivuttomasti. Olavilla oli varaa aloittaa keikka suurimmalla hitillään On niin helppo olla onnellinen.

Olavi Uusivirralta ilmestyi yksi viime vuoden parhaimmista kotimaisista pitkäsoitoista Elvis istuu oikealla (2012) ja albumin puitteissa tuli nähtyä Olavi livenä parikin kertaa. Silloinen meininki oli seesteisempi ja kumarsi 1970-luvun Dave Lindholmin ja Hectorin suuntaan. Nyt Olavilla oli taustalla uusi bändi kitarassa Timo Kämäräinen, bassossa Tommi Saarikivi ja rummuissa Olli Krogerus. Kundit ovat soittaneet Olavin levyillä aikaisemminkin, mutta eivät paljoa lauteilla. Uudella kokoonpanolla meininki oli suoraviivaisempi ja artsumpi fiilistely oli sivuosassa. Soitossa näkyi iloa ja hulvattomuutta. Olavi Uusivirta laittaa esiintyessään aina kaikki likoon, mutta Tavastialla mies yltyi paikoin poikkeuksellisen riehakkuuteen, jopa niin, että kolautti kallonsa yhteen kitaristin kanssa Reberbahn-biisin aikana. Onnettomuus sai onnellisen lopun, kun Olavi suuteli Kämäräistä nätisti huulille.

Avaruusalus Tavastian lauteilla kapteeni Olavi Uusivirta

Kiertue oli kyhätty kokoelman myynninedistämiseksi ja suurin osa materiaalista oli tuttua parhaimmistoa, mutta osasi Olavi yllättää. Mikko Alatalon Hän hymyilee kuin lapsi kuultiin rohkeana sovituksena. Olavilta hieno veto nostattaa aliarvostettua Alataloa. Eräs polttariporukka sai Olavilta huomiota Oodi ilolle-stygen aikana ja vasta kihlanneet saivat Kaiken jälkeen olet kaunis omakseen. Ensimmäinen encore kuultiin jo tunnin soiton jälkeen ja sen kärkeen Olavi bändeineen vetäisi vaikuttavan version Rauli Badding Somerjoen klassikosta Valot. Perään saatiin Elokuu-elokuvan soundtrackille Anna Järvisen kanssa duetoima superhitti Nuori ja kaunis ja toimihan se Olavin yksinkin vetämänä, vaikka Anna väistämättä tuokin sävellykseen sielukuutta. Toisen encoren startatessa Metsänpoika-biisillä aloin jo valua narikkaan välttääkseni pahemmat jonot, sillä jatkoseura odotti Coronassa biliksen parissa.

Kiirastorstaina Tavastia oli miltei täynnä. 15€ lipun ostin vasta ovella, mutta montaa tikettiä ei jäänyt myymättä. Lämppärinä soittanut Toot Toot jäi valitettavasti näkemättä. Alkaa olla suht tavallista, että keikkaharrastuksesta on tullut täsmäiskutoimintaa. Tämän illan selitykseksi riittänee myöhäiset työt. Paikalle h-hetkellä ja saman tien pois. Sopii paremmin kuin jäädä kokonaan ilman. Onneksi nykyään soittoajat ilmoitetaan selkeästi ja pitävät vielä kutinsa. Olavi aloitti vain yhdeksän minuuttia annettua klo 23 aloitusta myöhemmin. Uusivirta hakee kokoelmakiertueellaan selvästi voimaa uudelle luovuudelle ja niin edellisen albumin kuin tämän keikankin pohjalta odotan uutta tuotantoa mielenkiinnolla. Välitilinpäätös on kivasti plakkarissa.

Matchbox (UK) @ Waltikka, Valkeakoski 23.3.2013

24 maaliskuun, 2013 by keikkakeppi

Matchbox on Carl Perkinsin vuonna 1956 legendaarisella Sun-studiolla rykäisemä rockabilly-klassikko. Biisin vetovoimaa ei vähennä myöskään se, että The Beatles tekaisi siitä oman version. Matchbox, jos mikä, natsaa myös bändin nimeksi. Brittein saarelta ponnistava Matchbox on raapinut rockabillyrasiasta perinteikkäitä liekkejä jo reilut 40 vuotta.

Rockabilly on pysynyt 1950-luvun lopun valtaisan suosion jälkeen elinvoimaisena alakulttuurina tähän päivään asti. Poikkeuksena 1970/80-lukujen taite, jolloin punkin ja poliittisen 70-luvun vastavoimaksi noussut Rockabilly saavutti hetkeksi suuren suosion. Menestyksen etulinjassa marssi Matchbox, jonka hitit Rockabilly Rebel ja Midnight Dynamos raikuivat härmää myöten. Samassa rivissä kulkivat Crazy Cavan N’ The Rhythm’ Rockers ja hieman myöhemmin myös Amerikan maalta tykittänyt Stray Cats. Nämä ajat ovat meikäläisellekin varsin tuttuja. Kiitos isosysterin, jonka c-kaseteilta tuli veivattua Matchboxin Settin’ the Woods on Fire ja Midnite Dynamos -albumeja. Sitä oli sen verran juniori silloin, että enemmän Matchbox merkitsi leikkiautojen valmistajana, mutta kyllä bändikin teki lähtemättömän vaikutuksen. Sitä innostui niin, että piti askarrella Etelävaltioiden lippu farkkutakin selkään. Noh, teddy-huumaa kesti hetken, kunnes sitten taas joidenkin vuosien päästä iski neo-rockabilly ja Restless sen keskeisimpänä nimenä. Pitkistä tauoista huolimatta rockabilly on kulkenut musiikin kuuntelussa mukana kaikki nämä vuodet ja toki lajityypin luojat siellä Memphisissä ovat suurimmat syypäät, mutta Matchbox oli se, joka sytytti kipinän.

Matchbox @ Waltikka, Valkeakoski

Matchbox edustaa rockabillyn siistiä skrakabilly-osastoa. Viimeistelty ulkoasu on oleellinen osa koko toimintaa. Kledjut pitää olla kuosissa ja tukka tötteröllä, mutta kyllä soittokin sujuu hallitusti vaikka vuosia on joukkueella roimasti takana. Eilen Valkeakosken Waltikassa teddy-veteraanit osoittivat olevansa vetreässä kondiksessa. Bändi nousi lavalle tasan puolelta öin ja lauluosuudet aloitti yllättäen komppikitaristi Gordon Scott. Hetkeä myöhemmin päävokalisti Graham Fenton nousi messiin lauteille ja otti mustissa hansikkaissaan mikrofonista jämäkän otteen. Kyllä Fentonilta boogie vielä lähtee. Ainoat alkuperäisjäsenet rumpali Jimmy Readhead ja basisti Fred Poke saivat härkävaunut kulkemaan tanakassa tahdissa. Lajityypin perinteisiin kuuluva kontrabasso loisti poissaolollaan, mutta Poke länkytti tahdikkaasti puoliakustista bassoa. Kai se on niin, jos roudaa kamansa itse, on ymmärrettävää, että läskibassosta tinkii ensimmäisenä. Ykköskitaristi Steve Bloomfield ei ollut myöskään kohmeessa. Hän kuten kaikki muutkin ovat vatkanneet bändin rivistössä jo buumivuosista lähtien. Sitäpaitsi herran sävelkynästä ovat lähteneet nuo suurimmat hitit ja jostain kumman syystä eleetön Bloomfield osoittautui porukan parhaimmaksi laulajaksi.

Keikka kesti 1h 20 minuuttia ja settiin mahtui liuta bändin omaa tuotantoa ja muutamia standardi-covereita, kuten Gene Vincentin Be Bob A Lula, Hank Williamsin Settin’ the Woods on Fire, Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shaking Going On ja Webb Piercen Teenage Boogie. Ei siis hassumpaa. Keikan päätti bändin viimeisimmän studioalbumin Coming Home (1998) nimibiisi I’m Coming Home. Luomisvoima on ehtynyt, mutta mikäpä siinä kun soitto maistuu ja omaa tuotantoa on ihan riittävästi ja tarvittaessa rockabillyn arkistosta voi aina lainata klassikoita. Valkeakoskelainen hotelli järjestää Waltikka Goes Revival -tapahtumia säännöllisesti ja paikalle raahautuu genren ystäviä etäämmältäkin tietenkin viimeistellyn outfitin kera. Itse satuin seuduille muista syistä, mutta tällaista tilaisuutta ei voinut jättää tietenkään väliin. Waltikan peileillä ympäröity sali oli valitettavan vajaalukinen, mutta sitäkin innokkaampi jengi sai kuitenkin timmit iltamat aikaan. Pääsylipusta sai maksaa 20€ , mikä ei paha, koska samaan rahaan olisi saanut vielä pari kotimaista lämppäriäkin, mutta ne jäivät tällä kertaa näkemättä.

Keystone Cops @ Bar Mendocino, Helsinki 16.3.2013

17 maaliskuun, 2013 by keikkakeppi

Lauantai-illan yllätys. Lähdin kaverin bileistä ja Albertinkatua tallustellessani opastin eksyneen kulkurin Eerikin kulmaan. Kaveri huikkasi kiitokset ja sitten jatkoin matkaani ehkä metrin, sillä Eerikin kulman naapurissa sijaitsee piskuinen Bar Mendocino. Kapakan ovi oli ulos auki ja sisältä kajahti juurevaa meininkiä. Mies kadulla huomasi reaktioni ja heitti rööki huulessa, että sisään vaan, siellä soittaa Keystone Cops. Eipä tarvinnut sekunnin sadasosaa kauemmin miettiä, kun astuin Mendocinoon. Baari on entuudestaan tuttu ja siellä on tullut joskus aiemminkin käytyä. Paikka tarjoaa lauantaisin ilmaista jammailua, mitä tulee harvoin seurattua, sillä keikoista ilmoitetaan vain Bar Mendocinon nettisivuilla. Tarjonta on pääosin amerikkalaista perinnemusiikkia. Kapakassa oli jengiä ehkä tusinan verran ja lauteilla huiteli Keystone Cops menemään. Istuin baaritiskille kuuntelemaan ja paljastui, että toinen setti oli jo käynnissä. Kuulin kuitenkin sen verran biisejä, että kehtaan tänne kirjoittaa.

Keystone Cops on pitkän linjan puurtaja roots-musiikin saralla. Bändi on puskaradion ja lukemieni artikkeleiden perusteella kelpo bändi genressään. Itse en ollut bändiä aiemmin nähnyt lavoilla enkä pahemmin lättyjä kuunnellut. Silti Keystone Cops oli kaivertunut suosituksiensa vuoksi mieleeni. Nyt sain mahdollisuuden tsekata, mikä on bändin mitta. Kitaristi-laulaja Ville ”Lefty” Leppäsen liidaama yhtye on julkaissut viisi pitkäsoittoa reilun kahdenkymmenen vuoden aikana ja viimeisin tekele on How To Crawl (2011). Trioksi muotoutuneessa yhtyessä bassoa soittaa Pasi Ryökkynen ja kannuja nakuttaa Juha Tanninen. Triolla on kehittynyt reilun kymmenen vuoden kokemuksella kimppakunto ja sen huomaa. Bändillä on persoonallisen ilmeikäs soundi ja soitto kulkee groovysti. Lefty Leppänen on aika velho skittansa kanssa. Pääosin Leppäsen kynästä lähtevää tuotantoa tarjoava Keystone Cops seisoo bluesissa americanassaan komeasti lajityypin eturivissä ainakin täällä Suomi-neidon helmoissa.

Keikka huipentui Just the Glow (2006) -albumilta kuultuun letkeään House of Country music -biisiin ja akustiseen huuliharpulla maustettuun Can’t be Satisfied –makupalaan. Encoren Lefty veti ilman kitaraa ja näytti, että laulu kantaa yksinäänkin. Lyhyeksi jäänyt keikka tarjosi kuitenkin hyvän ensivaikutelman orkesterista. Keystone Cops saa ilman muuta toisen mahdollisuuden ja Spotify helpottaa tutustumista bändin tuotantoon. Jälleen kerran tuli todistettua sellainen elämän perusfakta, että jos pitää itsensä liikkeellä, saattaa törmätä mukaviin yllätyksiin. Artistit eivät hae ketään kotoa.

Gary Clark Jr (US) @ Tavastia, Helsinki 6.3.2013

7 maaliskuun, 2013 by keikkakeppi

Kuluvan talven kaksi hartaimmin odotettua keikkaa osuivat parin viikon sisään. Molemmat artistit ovat mustan rytmimusiikin perinteitä kunnioittavia kaiffareita, jotka osaavat tuoda tuotantoonsa modernia kuorrutusta ainakin albumeillaan. Neosoulin evankelista Cody ChesnuTT tuli jo edellisessä artikkelissa todettua maineensa veroiseksi. Toinen veijari, tuo bluesin joukahainen, Gary Clark Jr nousi Tavastian täpötäyteen saliin taas eilisiltana.

Viime syksynä rapakon takana kohistiin uudesta Stevie Ray Vaughanista ja innokkaimmat vertasivat jopa Jimi Hendrixiin. Bright Lights EP oli synnyttänyt suuren kiinnostuksen ja Gary Clark Jr nostettiin Texas Bluesin pelastajaksi. Satuin olemaan rapakon takana syksyllä ja minulla olisi ollut mahdollista nähdä mies veivaamassa hyväntekeväisyyskeikkaa Sandyn uhrien hyväksi. Myrskyn toisessa aallossa iskenyt talvimyteri esti kuitenkin aikeet ja päädyin tsekkaamaan Roky Ericksonin vedon lähikorttelissa.

Rolling Stonesin 50-v. konsertti New Jerseyssä vahvisti Clarkin hehkutusta kutsumalla virtuoosin kitaroineen vieraaksi juhlakonserttiinsa. Texasin pojalle tarjottiin siis suurin alttari mitä rockin temppeleissä voi kuuna päivänä tarjota. Pitkän huiskea Clark selvisi esiintymisestään mainiosti ja näytti sorminäppäryydellään vanhalle väinämöiselle Keith Richardsille närhen munat. Notkeaa oli Garyn soitanta, mutta esiintyminen muuten melko varovaista ainakin TV-lähetyksen välityksellä. Samaan vaisuun lavapreesenssiin sortui vähän Tavastian vetokin.

Kannattaa tsekata myös Pasi Rytkonen Photography Facebookissa. Lisää rautaisia keikkafotoja.

Gary Clark Jr. nousi lavalle 21.40 eli 10 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen. Hyvä niin, sillä loppuunmyydyn Tavastian perinteeksi on tullut, että ulkona on vielä soiton alkamisajan tienoilla letka jonoa. Hidas sisäänvaluminen syntyy, kun jengin pitää jättää palttoota kolmen euron narikkaan. Välttämätöntähän se on yleensä niin kuumassa salissa. Tänä iltana kyllä viileä tuulahdus yllätti minut ja vierustoverinkin. Liekö ilmastointia uusittu?

Gary käynnisti keikan loppuvuodesta ilmestyneen Blak and Blu -albumin vahvimpiin raitoihin kuuluvalla When My Train Pulls In. Jouduin kuuntelemaan keikkaa takabaarin lipan alta, minne soitto ei kuulosta koskaan hyvältä. Heti kun pääsin väijymään lipan reunalle, niin johan kuulosti veto paremmalta. Clarkin esiintyminen oli varsin maltillista. Mies ei ole yleisön kosiskelija, vaan hoitaa sen minkä osaa eli pudottelee iskeviä kitarariffejä ja rytmikkäitä blueskoukkuja. Taidettiin kuulla aika monta viisua ennen kuin Clark kyseli yleisöltä onko heillä hauskaa. Eipä siellä kovin hauskaa ollut, mutta antoisaa bluesia sen sijaan tarjottiin. Ennen sukupolvensa suureksi valituksi tulemistaan mies ehti julkaista pari omakustannealbumia ja EP:tä sekä näyttelemään aikamme yhden merkittävimmän amerikkalaisindieohjaajan John Saylesin elokuvassa Honeydripper.

Kitara kulkee hyvin niin Clarkin omissa kuin lainatuissa blues-klassikoissa kuten Hendrixin Third Stone From the Sun, jota mies coveroi albumillaankin, mutta kiinnostavammaksi pointiksi nousee kuitenkin Clarkin pehmeä lauluääni. Jonakin ilmestyskirjallisena päivänä voisin kuvitella kuulevani Gary Clark Juniorin ja Cody ChestnuTTin dueton. Keikka oli kovin juurivetoinen. Clarkin taustalla soittivat perusrytmiryhmä ja komppikitaristi. Blak and Bluen isot soundit ja tyylilajien monipuolisuus oli riisuttu blues-karsinaan sopivaksi. Uudella albumilla viehättänyt funkin, hiphopin, texas bluesin ja juurevan junttapopbluesin yhdistelmä oli poissa. Albumin cool nimibiisi Blak And Blue soi niin alastomana, että menetti chillailevasta meiningistään paljon, mutta paljasti sen miten hyvä biisi toimii myös simppelisti sovitettuna luurankona. Levyn menoralli Travis County taas osoitti kertakäyttöisen tarttuvan biisin kääntyvän helposti suolapatsaaksi livenä.

Tähän loppuun täytyy tunnustaa fakta, että Gary Clark Juniorin keikka oli kaikesta huolimatta lievä pettymys. Odotus oli kova ja netistä tsiigatut clipit antoivat ihan lupaavia merkkejä. Ison Warnerin julkaiseman ”esikoisalbumin” genrekirjavuus antoi odottaa lavalle myös rikasta rytmimaailmaa, mutta esitys olikin perusbluessettiä. Clarkin albumilla saatiin myytyä massoille sekametelisoppa, jota bluesiksi oli hyvä kutsua. Ei siinä mitään, hyvä että jengiä saadaan lajityypin pariin. Varmasti moni bluesdiggari oli näkemästään innoissaan. Tosin aika moni alkoi valua ennen keikan päättymistä pois. Itsekin jätin encoren näkemättä ja syyksi selittelen seuraavan aamun aikaista nousua. Varsinaisen setin vikat biisit kuuntelin parvelta, mistä näkyi väen poistuttua hyvin, mutta minne soundeista katoaa aina bassot. Vika biisi ennen encorea oli se odotetuin hitti Bright Lights. Se sai yleisön heilumaan ja oikeastaan ainoan kerran. Jännä seurata miten bluesin tulevaisuudeksi nimetyn Clarkin seuraavat siirrot vievät. Edelleen syvemmälle Texas bluesin perinteisiin vaiko albuminsa suomiin sävykkäisiin tuoreisiin tunnelmiin.

Cody ChesnuTT (US) @ Tavastia, Helsinki 23.2.2013

24 helmikuun, 2013 by keikkakeppi

Ostin lipun Cody ChesnuTTin keikalle sinä päivänä kun Tavastian soul-iltama tuli myyntiin. Kannatti, sillä hämäläisosuuskunnan sali kaupattiin loppuun. Hesarin Jarkko Jokelaisen hehkutus edellisestä Helsingin vedosta muutaman vuoden takaa asetti kovat odotukset Codyn keikkaan. Showtime oli ilmoitettu normaalia aikaisemmaksi klo 21. Ei antanut aikamme Marvin Gaye odottaa kuin 25 minuuttia, kun hän saapui tavaramerkiksi muodostuneessa vaaleansinisessä rauhtanturvaajakypärässä. Ranskan lippu kypärän kyljessä ei lie sattumaa. Cody ChesnuTTin arvoihin istuvat trikolorin teemat vapaus, tasa-arvo ja veljeys kuin kuuma veitsi voihin.

Codyn taustalla soitti nelihenkinen ja tiukasti yhteen soittava bändi. Tyylilaji on hybridi, joka koostuu soulista, R&B:stä ja funkista. Eipä ollut kaukana mielikuvat Motownin legendaarisista muusikoista. Etenkin kitaristin olemus oli jäljittelemätöntä. Basisti hoiti taustalauluja sielukkaasti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan lavalla oli aito torvisektio. Codyn setti koostui uudesta viime syksynä ilmestyneen Landing On a Hundred -albumin materiaalista. Cody ChestnuTT julkaisi debyyttituplaalbumin The Headphone Masterpiece vuonna 2002 ja sen jälkeen saatiinkin odottaa 10 vuotta ennen kuin seuraava pitkäsoitto ilmestyi. Cody ChestnuTT ja The Roots tekivät Codyn The Seed -biisistä hittilistoja ympäri maailmaa nuolleen version (2.0) ja siitäpä olisikin kuvitellut Codyn sävelsuonen suoltavan uutta hittiä heti perään. Ei käynyt niin. Cody sulkeuti viettämään perhe-elämää Pohjois-Floridaan. Ei hän musiikkia jättänyt, mutta kätkeytyi valokeiloilta.Cody ChesnuTT vieraili Suomessa nyt kolmannen kerran ja maine huikeasta lavapreesenssistä piti kutinsa. Cody on kova. Vuodet ovat tehneet miehestä konservatiivisemman ja enää hän ei soita The Seediä konserteissaan. Cody on tehnyt jumalan kanssa sopimuksen, että nyt lauletaan pehmeimmistä arvoista. Evankelista saarnasi rakkaudesta. Siitä oiva esimerkki Love Is More Than A Wedding Day, jota mies hehkutti omaksi suosikkibiisikseen. Cody omisti laulun suomalaiselle naiselle, joka oli käynyt dialogia artistin kanssa facebookissa. Mahtoi olla lämpöinen yllätys mimmille. CodyChesnuTT_CU

Keikan kohokohdiksi nousivat Til I Met Thee ja I’Ve Been Life -biisit. Samoin hypnoottinen Where Is All Money Going toimi kuin tauti. Oma suosikkibiisini Chips Down (In No Landfill) encoren starttina oli ehkä hienointa mitä olen Tavastian huumassa saanut kuulla aikoihin. Yleisö oli keikan alusta asti pähkinöinä ja Cody laulatti aktiviisesti joka salin nurkkaa etenkin Everybody’s Brother -biisissä. Keikka nappasi kevyesti vuoden parhaimman keikan ykköspaikan. Näin alkuvuodesta ei ole vielä pahasti kilpailua, mutta varmasti vielä kuluvan vuoden lupaavaksi osoittautuva tarjonta pistää Codylle hanttiin.

Keikka kesti likimain puolitoista tuntia ja eipä häipynyt Cody takahuoneeseen jäähdyttelemään, vaan asettui baarin myyntitiskille jakamaan omistuskirjoituksia T-paitoihin ja levyihin. Tuli itsekin ostettua lätty, johon illan sankari raapusti Much Love -tekstin ja kaupanpäälle sain tukevan kädenpuristuksen. Rakkauden teemaa suitsuttamalla Cody ei keksi polkupyörää uudestaan, mutta todistaa positiviivisella asenteellaan, että mikä perusasia se on elämän suola.

Bobby Kimball (US) @ On the Rocks, Helsinki 21.2.2013

22 helmikuun, 2013 by keikkakeppi

Tulevan kesän Toto-vierailua kaverin kanssa spekuloidessa ilmeni, että Bobby Kimball esiintyy On the Rocksissa torstaina. Hämmentävä tieto tuli todellakin puun takaa ja sai meikäläisen aktivoitumaan. Bobby Kimball on se alkuperäinen Toton laulaja, joka sjungasi korkealta ja kovaa neljällä ensimmäisellä albumilla ja niillä merkittävimmillä bändin tekeleillä. Jo pelkästään rock-historian lehtien havina pakotti osallistumaan tähän tilaisuuteen.

On The Rocks ei ole koskaan ollut suosikkipaikkojani, vaikka onkin tehnyt monen monta vuotta elintärkeää työtä elävän musiikin ilosanoman eteen. Olisiko edellisestä kerrasta jo seitsemän vuotta, kun viimeksi näin mestan lauteilla väsyneen Remu & The Hurriganesin. On the Rocks on kehuttu henkilökunnastaan ja palvelustaan, mutta klubina se on hankala loukko. Sijainti on ylivoimainen Helsingin ytimessä, mutta silti lekalle ja sisustussuunnittelijalle olisi töitä, jotta klubin neliöt saataisiin järkevämmin hyödynnettyä. Hyvä sijainti houkuttelee asiakkaiksi myös junantuomia ohikulkijoita vetämään olutta ja ihmettelemään kuka artisti se onkaan lauteilla. Eräs löysäposkinen veijari totesi, että Bobby Kimballin tulkitsema Toto-hyperklassikko Africa oli ainoa, jonka on joskus kuullut.

Sisäänpääsystä sai pulittaa 20€ ja siihen päälle narikan 2,70€. Ihan ok, jos tarjolla harvinaista herkkua. Showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta ei tietenkään. Odottelua kesti reilun tunnin. Se on piinallista varsinkin jos kapakassa notkui selvin päin. Puolen litran oluen sai reilun kuuden euron hintaan ja alkoholittoman neljällä eurolla. Vihdoin yhdentoista aikaan järjestäjä alkoi ladata vesipulloja lavan viereen. Ja sitten se odotus palkittiin, kun vartin yli yksitoista Kimball ruotsalaisine taustajoukkoineen kampesi lavalle. Ohjelmisto oli kirjaimellisesti sitä AOR-skeidaksi haukuttua Toto-settiä. Bändi on aina jakanut mielipiteet. Jos aloittaa uran samaan aikaan, kun sottainen punk on cooleinta maan päällä, ei ole helppoa tuoda tuoda esiin tuotantoa, joka perustuu taitavaan ja hiottuun soittoon ja puhtaisiin melodioihin. Eipä tuo kuitenkaan haittaa, sillä meikään uppoaa niin punk kuin softi aikuisrock.

Bobby Kimball on tehnyt jokusen soololevynkin, mutta kiertueellaan mies on päättänyt ratsastaa vanhalla varmalla Toto-tavaralla. Keikka starttasi reippaasti Girl Goodbyella. Aluksi kuuntelin soitantaa lavan edustalla, mihin soundit kantautuivat ehdottomasti huonoiten. Parin biisin jälkeen korvat saivat kuulla jo paremmin miksattua matskua, mutta kun vähät väliä tyhjä lasi tai tuoppi kieri jaloissa, päätin siirtyä muualle. Sivubaarin edustalle kuului kaikista parhaiten ja näköesteitäkään ei pahemmin ollut, vaikka klubiin oli kerääntynyt ihan kelvollisesti väkeä.

Bobby Kimball oli jo Toton aloittaessa 1970-luvun lopulla muita bändikavereita reilusti vanhempi ja nyt miltei 66-vuotiaana mies on edelleen kelpo kondiksessa. Kimball ei ole koskaan ollut rock-kukko, vaan muistuttaa olemukseltaan enemmänkin kauluspaidan hihat käärinyttä portsaria. Ääni on tunnistettava ja pelittää kuin silloin 35 vuotta sitten. Ylähuulta koristaa samat hiilentummat viikset ja tukkakin hohtaa edelleen pikimustana. Taitaa olla molemmat karvaosastot saaneet säännöllistä värjäystä tai sitten ikääntymisen tuoma harmaus ei koske kaikkia.

Kimballin muinaisesta eroamisesta Totosta ei ole korviini kantautunut tarkkoja faktoja. Henkilökohtaiset ongelmat, kun voivat olla mitä vaan. Palasihan mies Toton riveihin vielä myöhemmin 1990-luvulla hetkeksi ja väitän hänen olevan se ainoa oikea Toton ykkösääni. Ja sitten selvisi lukemattomien vesipullojen arvoitus, nimittäin ensimmäisten biisien aikana Kimball veti kitaansa useamman puolen litran pullon vettä. Vaativatko äänihuulet jatkuvaa kostutusta vai oliko se vain hermostuneisuutta. Siltä miehen esiintyminen ensialkuun vaikutti. Hyväntuulinen Bobby kuitenkin oli ja jaksoi vitsailla bändin jätkien kanssa ja erityisesti Minttu-pyyhkeen kustannuksella, jolla pyyhki hikeä niskastaan vähän väliä.

Settilista koostui siis ainoastaan Toton biiseistä, mutta mikä piristävää, ohjelmistossa oli paljon materiaalia, jota ei normaalisti emoyhtyeen omilla keikoilla kuulla. Painotus oli neljällä ensimmäisellä albumilla, mutta Bobby vetäisi myös Fahrenheit (1986) -albumilta Steve Lukatherin alunperin tulkitseman hituriklassikon I’ll Be Over You. Keikan kohokohdaksi nousi Turn Back (1981) -albumilta kaivettu harvinaisempi herkku English Eyes, jonka Bobby vitsikkäästi sovelsi paikoin Finnish Eyes-versiona.

Kimball ei ollut Toto-vuosinaan se ainoa päälaulaja, vaikka etulinjassa seisoikin. Toton voima oli usein vahvoissa lauluharmonioissa, mutta pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja David Paich lauloi myös liidejä, kuten sittemmin eräänlaiseksi bändin keulahahmoksi noussut ja soolotuotannollaankin pitkälle pötkinyt kitaristi Steve Lukather. Sama linja jatkui Kimballin keikalla. Nimittäin kosketinsoittaja P-O Nilsson vetäisi African lauluosuudet kuin Paich aikoinaan tai Georgy Porgyn esilaulut kuin Lukather. Useimmissa kertosäkeissä kuulee tietenkin Kimballin tunnistettavan syvältä vatsasta lähtevän korkean ja puhtaan laulun.

Muita keikan kohokohtia oli Make Believe, joka on tuttu grammy-palkitun IV-albumiln sinkkuhittiputkesta ja White Sister vähemmän tunnetulta Hydra (1979) -albumilta. Bobby jaksoi paahtaa veden voimalla. Yhden huilitauon mies piti, kun bändi veti oppikirjan mukaisen version instrumentaalibiisistä Child’s Anthem. Bobby Kimballin bändi koostuu tätä nykyä ruotsalaisista kokeneista ketuista, joista lead-kitaristi Tommy Denander omaa huikean cv:n. Mies on veivannut keppiänsä mm. Jimmy Pagen, Carlos Santanan ja Michael Jacksonin kanssa. Eipä ole turha jannu kitaran varressa. Massaa alkaa vaan olla kertynyt miehen ympärille sen verran, että mahtaako fysiikka kestää kiertämistä kovin pitkään. Sormet kuitenkin toimivat ensiluokkaisesti ja sitä yltyi kehumaan myös itse Kimball. Bobby totesi, että jos opettelisi vielä kitaransoittoa, hänen opettajansa olisi vain ja ainoastaan Denander.

Encorea en jäänyt kuulemaan, mutta vahva epäilys on, että siellä soitettiin Hold the Line ja Rosanna -megahitit. Syy aikaiseen poistumiseen ei ollut Bobbyssa tai hänen ansiokkaassa bändissään. Pois pakotti lähtemään väsymys pitkästä työpäivästä ja se ympärillä hässäköivä jengi. Reilu tunti Kimballin läsnäoloa riitti kuitenkin kattamaan hyvin ne odotukset mitä miehestä oli syntynyt.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Keikka