Kat Baloun & Jonne Kulluvaara duo (US/FIN) @ Roots-risteily, Hämeenlinna 13.7.2013

kuva-6Jos heinäkuinen lauantai saavuttaa hellerajan ja kutsu vie hyvässä seurassa risteilylle m/s Silver Moonilla pitkin Vanajaveden selkiä, lähtökohdat ovat kohdillaan. Vielä kun laivalla soittaa orkesteri joka kannella, niin sekin tekee risteilystä erityisen. Laivaan ahtautui musiikkidiggareita jo perinteiselle Roots-risteilylle, joka on osa Hämeenlinnan Linnajazz-tapahtumaa. Välillä risteilyt kantavat Blues-titteliä, mutta tuskin meno kovasti toisistaan poikkeaa. Yleisö on pääosin keski-iän ylittänyttä, varttuneempaa jengiä, mutta mahtuu mukaan jokunen nuorempikin. Sen verran ahdasta laivalla oli, että täytyi keskittyä yhteen artistiin.

Focus osui tällä kertaa Kat Balounin ja Jonne Kulluvaaran muodostamaan duoon, joka soitti ulkokannella. Sään puolesta kansi oli paras paikka, sillä sisätiloissa lämpötila veti paidan nihkeäksi. Lisäksi kannella pääsin aivan eturiviin kuuntelemaan Texasissa syntyneen, mutta Cincinnatissa varttuneen Kat Balounin juurevaa tulkintaa. Baloun on asunut jo miltei kaksikymmentä vuotta Berliinissä ja keikkailee ahkerasti Euroopassa. Jututettuani hetken tauolla artistia, paljastui, että pitkään musiikki oli 57-vuotiaan leidin harrastus, mutta viime vuodet juurihoito on ollut Balounin henki ja elämä.

Kat Baloun lauloi ansiokkaasti, mutta monipuolisuutta lisäsi se, että samalla artisti vispasi kompin virvelirummulla ja hoiti huuliharpun soiton, joka on itse asiassa hänen tavaramerkkinsä. Baloun on eräänlainen nykyajan Calamity Jane, jonka lanteilla lepää revolverin sijaan asevyö täynnä huuliharppuja. Laskin vyötäröä kiertävän peräti yhdeksän huulilla laukeavaa, joista useampaa Baloun soitti antaumuksella kaksiosaisen keikkansa aikana.

Kat Balounin rinnalla istui Jonne Kulluvaara, joka on itselle ennalta tuntematon, mutta etevän eleettömästi instrumenttiaan kosketteleva blues-kitaristi. Pienen tutkinnan jälkeen selvisi, että pitkän linjan tekijästä on kuitenkin kyse. Kulluvaara on soittanut muun muassa Pepe Ahlqvistin kanssa. Keikka tarjosi mukavan roots-setin, jossa sekä omat biisit että coveroidut blues- ja soul-klassikot vuorottelivat mietitysti. Ensimmäisessä setissä Kat Baloun tulkitsi hienon version Bonnie Raittin Give It Up Or Let Me Gon ja uutta tulkintaa löytyi myös Sam Cooken Bring It On Home To Me -klassikossa. Eläväisesti yleisöä viihdyttänyt Kat omasi ilmeikkäät silmät, joilla esityksiin tuli roimasti komiikkaa. Omista biiseistä jäi mieleen mehukas Blues for Mary Lou

Risteily kesti kolme tuntia, josta puolet matkaa seilattiin kapeita salmia Lepaalle saakka, sitten u-käännös ja takaisin sama mokoma. Laivalla soitti myös Helge Tallqvist band feat. Ina Forsman laivan pohjakerroksessa. Tallqvist on pitkän linjan bluesjamppa, joka veteli svengaavaa bluesia kolmihenksen bändinsä kanssa. Tosin kuulin pumppua valitettavasti vain pari-kolme biiisä. Laulamassa vieraillut Ina Forsman on Idols-taustainen ja kuulemani perusteella ihan lahjakkaan oloinen mimmi. Kakkoskerroksen kulmassa itsekseen soitellut M. Wathen on vieras entuudestaan, mutta hoiti homman niin kuin roots-hemmon pitää.

Paluumatkalla maisemat näyttivät yhtä komeilta, vaikka aurinko alkoikin kadota metsikköjen taakse. Artistit vetivät toisen settinsä pienen tauon jälkeen. Kat Baloun asettui jakkaralleen ja veti yhtä tymäkän setin kuin ekassa setissä. Baloun intoutui yleisöstä ja veisti myös vitsin tynkää. Aikoinaan The Driftersin julkaisema Some Kind of Wonderful sai penkeissään istuvan yleisön hötkyilemään ja väkevä versio Hound Dogista ja Nat King Colen aikapäiviä sitten levyttämä (Get Your Kicks On) Route 66 vasta soikin raikkaana versiona.

Yleisö oli silmin nähden haltioissaan ja jokunen intoutui Balounin edessä tanssimaankin. Meininki oli kuin sää eli morsian ja Balounkin veivasi encorea aivan siihen asti kun botski rantautui Hämeenlinnan laivasatamaan. Mainio kolmetuntinen. Jos seilaamassa olisi ollut vähän vähemmän väkeä, olisi ollut mahdollista keskittyä myös muihin artisteihin. Tällä kertaa täpötäydessä sisävesilaivassa kaiken huomion sai Kat Baloun ja sen verran hyvät vibat heilui puntissa, että samanmoisen risteilyn voisi navigoida toistekin.

Alain Clark (NL) @ The Club Casineum, Luzern, Switzerland 8.5.2012

Jos lähtee työmatkalle Sveitsin Luzerniin, missä lumihuippuiset Alpit ympäröivät pittoreskia turistikaupunkia, voi olla vaikeuksia löytää kiinnostavia rock-keikkoja. Reuss-joen reunoja tepsuttelevat lähinnä helmikaulakoruiset rouvat ja japsituristit kameroineen tarkkailevat Euroopan vanhinta puista Kapellbrücke-siltaa. Kaupungin upea KKL-konserttisali esittää mieluummin klassisen musiikin helmiä, mutta jos laittaa lenkkarit jalkaan ja vetäisee miljöötä avaavan juoksulenkin, pääsee näkemään myös tarkemmin hiotun sveitsiläisen kulissin taakse. Sieltäkin löytyvät graffitit ja muut undergroundin merkit.

Ennen matkaa tutkiskelin alueen keikkasceneä ja osui sieltä silmään joitakin potentiaalisen oloisia klubeja, mutta ei yhtään kiinnostavaa keikkaa ajalle sunnuntai-keskiviikko, jonka Luzernissa vietin. Kaikki kun sattuu tapahtumaan pikkukaupungissa viikonloppuisin. Tutkin jopa mitä kiinnostavaa olisi saatavilla sadan kilometrin säteellä. Zürichissä olisi ollut elektrolegenda Tangerine Dream, mutta ei maksanut vaivaa. Siispä tyydyttävä siihen, mitä Luzern itsessään antaa vai antaako mitään.

Kaupungissa järjestetty Rose d’Or -festivaali, joka minutkin oli houkutellut paikalle, tarjosi tiistai-iltaan Radio Pilatuksen sponsoroiman keikan Grand Casinon Casineum clubilla. Festarivieraille konsertti oli luonnollisesti maksuton, kun tajusi pyytää lipun ajoissa. Esiintyjäksi oli houkuteltu Hollannin tähti Alain Clark, joka kielen vaihdettuaan on saanut suosiota myös maan rajojen ulkopuolella. Duetto Father & Friend kolkutteli jopa Ison Britannian top satasta viitisen vuotta sitten. Alain on Hollannin Haarlemissa 1979 syntynyt mustan cover-laulaja Dane Clarkin poika ja samoilla linjoilla, mutta omilla lauluilla, on jälkikasvu päättänyt jatkaa. Modernia softia soul-poppia, jossa on aavistus kasarilaista iloista Wham-henkeä mitäänsanomattomilla sanoituksilla. Mielikuva syntyi ennakkotutkimusten perusteella ja tämä keikka tuli listalle, jos mitään muuta kiinnostavaa ei kaupungista löydy. Eikä oikein löytynyt, vaikka edellisiltana istuin Wonder Barissa ja kuuntelin sivukorvalla paikallisten suosimassa loukossa lapsityövoimaista etno-orkesteria suussa sulavalta nimeltä Schwyzerörgeliquartet Goschwister Kock. Samalla kun aikuisväki juo weissbieriä ja polttaa ketjussa, sisätiloissa, varhaisteinit panivat parastaan baarin nurkassa. No, ei tästä sen enempää, sillä pääosin istuin terassilla. Palataanpa aiheeseen.

Alain Clark nousi Casineumin lavalle yksin akustisen kitaran kanssa varttia yli kahdeksan ja ei mennyt kuin puoli minuuttia, kun hollannin heppu sai täyden tuvan messiinsä. Radio Pilatus oli selvästi kutsunut paikalle muutakin kuulijakuntaa festariväen lisäksi, sillä hitusen nuorempaa ja naispainoitteisempaa yleisöä oli lavan edustalle kertynyt. Eikä ihme, Alain Clark on veistoksellisen komea hypridi. Miehestä lähtevässä äänessäkin on geenit osuneet maaliin. Alain Clarkin itsetunto on kohdillaan ja se näkyy karismana ja rohkeutena laulattaa yleisöä jo aloitusbiisin Fell in Love aikana. Pian solistin taakse nousi kuusihenkinen bändi, joka alkoi rikkoa ennakko-odotuksia kelvolla soitannallaan. Onko tästä kehkeytymässä oikeasti mainio soul-keikka?

Alain Clark ei ole mikään pitkä veijari, mutta oliko hänen ympärillensä koottu tarkoituksella metriheikkien orkesteri, jotta tähti kimmeltäisi hieman korkeammalta. Tämä hieman ihmetytti, sillä yleinen faktahan on, että hollantilaiset ovat maailman pisin kansa. Kelasin hetken näköharhaa, mutta kun kosketinsoittaja nosti kroppansa pystyyn, tajusin, kyllä Hollannista hujoppeja löytyy.

Keikkapaikka Casineum on klubi paikallisessa glamoröösissä Grand Casinon tiloissa. Ennakkoluulot pakottivat ottamaan pikkutakin mukaan, mutta yllätyin kuinka casual-meininki paikassa oli ja lämpöisen tunnelman vuoksikin takki oli riisuttava ensimetreillä. Jengi heilui Heineken-pullot kädessä ja lauloi rohkeasti mukana. Lava oli suht korkealla yleisöön nähden, mutta siitä oli etuna, että jopa peränurkasta näki moitteettomasti. Tilaa ei ole rakennettu kevyttä musiikkia ajatellen, mutta ihan kelpo soundit oli ruuvattu miksauspöydästä. Selkeä järkytys olivat stagevalot, jotka oli kopioitu jostain messukeskuksen ohjelmalavalta.

Keikka starttasi kiinnostavasti. Biiseissä tarttuvia melodioita, mutta voi miten pliisuja sanoituksia. Love is Everywhere edusti syvällisimpää osastoa. Joskus taisin sanoa, että melodia menee sanoitusten edelle, mutta kyllä ponnettomat sanat tekevät verrattomastakin biisistä äkkiä jäätävän yököttävän. Tämä teoria edustaa samaa tulevaisuuden pessimismiä kuin Manic Street Preacherskin aiheesta  yhteiskunnallisemmin joskus lauloi – jos siedät luokattomat sanoitukset, sinun lapsesikin hyväksyvät ne. Voi kun Alain olisi saanut kynästään vaikka kuvaelmia Amsterdamin jäätyneistä kanaaleista, olisin ollut paljon vastaanottavaisempi.

Alain Clark on kuitenkin sokerisissa biiseissään aito ja se antoi armoa. Keikan pohjanoteeraus oli tuoreen levyn maistiaisena kuultu Happy Birthday, mitä ennen poika kertoi isänsä viettävän tänään syntymäpäiväänsä, ja kappas, arvatkaapa kenelle biisi omistettiin. Ei siinä mitään, kaunis ajatus, mutta kun laulaa Happy Birthday Baby omalle isälleen, tulee väistämättä nolo olo. Tämä kuitenkin vahvisti jotain odotuksia, sillä olin veikkaillut keikan alussa kaverilleni, että vierestämme johdatettu valkopaitainen musta varttuneen Sam Cooken näköinen mies on Alain Clarkin isä.

Pari viimeistä biisiä olivat sen verran jykevää funkya soulia, että sanat ja isät katosivat mielestä hetkeksi. Groovy bändi sai Generation Love Revival –biisiin paikoin hypnoottisen meiningin, josta fibat levisi helposti koko saliin. Fiilis alkoin nousta kuin elohopea auringon paisteessa. Encorena kuultiin kuten arvailin Father & Friend, ja totta, Dane Clark nousi lavalle laulamaan duettoa poikansa kanssa. Alainin ääni oli miellyttänyt koko keikan, mutta kun cover-bändi-laulajana kannuksensa saanut isä-Dane avasi suunsa, olin myyty. Äijä oli kuin suoraan Motown-katalogista repäisty tai kuin Curtis Mayfieldin kadonnut veli. Mistä Amerikan musta soul olikaan jäänyt paitsi? Alain oli raahannut paikalle koko perheensä äitineen ja siskoineen ja tämä karkkinen huipennus pysyi kuin pysyikin äyräitten sisäpuolella. Joskus imeläkin voi olla sopivan karvaista, josta jää neutraali loppumaku. Näin kävi tällä reilun tunnin viihteellisellä keikalla.