Tuntematon's avatar

Roky Erickson with Okkervil River (US), Nude Beach (US) @ The Bell House, Brooklyn, NY 7.11.2012

by

Jos hirmumyrsky Sandyn vuoksi missasin muutamia keikkoja, niin ei kulunut kuin reilu viikko, kun uutta Northeastern-talvimyrskyä ennakoitiin. Keikkojen menetys on turhaa narinaa siihen nähden, mitä ne tuhannet, jotka elävät ilman sähköä ja lämmintä vettä joutuvat kärsimään. Onneksi talvimyrsky hyytyikin navakaksi lumimyteriksi, mutta sai se farkkurotsissa kulkevan syväjäätymään. Tuulenopeus oli sitä luokkaa, että sateenvarjo säilyi ehjänä kolme minuuttia. Karmea keli melkein pakotti skippaamaan keikan, mutta minkäs teet, kun veri vetää. Ei muuta kuin tarpomaan nuoskalumessa kohti illan rokkitemppeliä, ja kun sen tekee kesätennareissa, on märät tunnelmat taattu.

The Bell House on muutaman vuoden ikäinen keikkaluola Brooklynin Gowanuksessa. Ei ehkä yhtä toimiva kuin Music Hall of Williamsburg, mutta näyttävämpi. Jälleen kerran vanha ruskeatiilinen 1920-luvun varastohalli on laitettu fiksuun kierrätykseen. Alkuperäistä ilmettä kunnioittaen sali on entisöity toimivaan konserttikäyttöön. Puinen kaareva katto on jo pelkästään näkemisen arvoinen. Klubin etupuolella on 125 paikkainen baari, jonka läpi pääsee takaosaan, missä varsinainen alttari sijaitsee. Sali on suorakaiteenmuotoinen, mutta normalista poikkeavasti lava on sen pitemmällä seinällä. Toisessa päässä korokkeella on runsaan valikoiman omaava baaritiski ja lavan vastakkaisella seinustalla lepohuoneet, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa. Tilan valtti on se, että näet artistin hyvin joka suunnalta ja vielä läheltä. Toisaalta voit joutua katsomaan koko keikan artistin sivuprofiilia. Edellä mainittu loskalumi piti huolen, että tupa ei ollut tänä iltana myyty loppuun. Sai suhata vaihtelevasti klubia laidasta laitaan ja testata erilaisia paikkoja. Olisiko siellä ollut reilu parisen sataa katsojaa. Tupa itsessään vetää 350 tyyppiä. The Bell Housen hinnoittelu on Music Hall of Wiliamsburgiin verrattuna suht kovaa, vaikka illan pääartisti Roky Erickson on klassikko isolla koolla. Siitä huolimatta 30 dollaria on ylihinnoiteltu, kun Williamsburgissa näki yli puolet halvemmalla kolme laadukasta bändiä. Todettakoon, että The Bell House vetää jengiä vähemmän ja jostain se kate on saatava. Viiden taalan oluesta sitä ei ainakaan oteta.

Nude Beach @ The Bell House, Brooklyn

Illan soittoajaksi ilmoitettiin 21.00, mutta lämmittelijä Nude Beach pääsi aloittamaan puolisen tuntia myöhässä. New Yorkin Long Islandissa alkunsa saanut Nude Beach julkaisi kesällä II albumin ja on sen tiimoilta kiertänyt Roky Ericksonin kanssa. Olin nähdä heidät jo Los Angelesissa syyskuussa omalla klubikeikalla, mutta läheltä-piti-tilanteita ei lasketa.  Trio hakee jalansijansa klassisesta punk-rockista ja voimapopista, jostain The Replacementsin suunnalta, ei siis huonolta. Lämpöisellä liedellä bändin soppa kiehuukin. Laulaja Chuck muistuttaa hetkittäin nuorta Bruce Springsteeniä ja Walkin’ Down My Street voisi olla jopa New Jerseyn päällikön repertuaarista. Nude Beach esiintyy hyvällä ruutupaitaenergialla ja luo välittömän meiningin. Pumpun ongelma lienee siinä, että samankaltaisia bändejä on melkein yhtä paljon kuin New Yorkissa keltaisia takseja. Silti Brooklyniin asettunut poppoo ajelee eturivissä ja tuskin maestro Roky Erickson mitä tahansa esilaulajaa kiertueelleen hyväksyisi. Radion kaltaisia tarttuvia viisuja lisää, niin kiertue laajenee helposti vanhalle mantereelle.

Roky Erickson & The Aliensin näin 20.12.2007 Tavastia-klubilla ja siitä keikasta jäi hyvät muistikuvat. Roky oli silloin yllättävän vetreässä kuosissa niin lauluäänensä puolesta kuin fyysisestikin. Se oli pieni yllätys ottaen huomioon Rokyn menneisyyden. Nyt Ericksonin taustalla soittaa itsenäisesti jo pitkään toiminnut kuusihenkinen indierock-bändi Okkervil River.  Heitä yhdistää kotiseutu. Sekä Roky että taustabändi ovat lähtöisin Texasin Austinista. Kitaravetoinen Okkervil River on julkaissut kuusi albumia ja kiertänyt muidenkin arvostettujen artistien kanssa kuten Lou Reedin ja The Nationalin. Palataanpa Roky Ericksoniin. Viisi vuotta oli tehnyt kyllä huonoa Ericksonille. Rokylla on ikää 65 vuotta, mutta olipa mies saanut rutkasti kiloja näiden vuosien aikana. Vielä huonommassa kunnossa oli lauluääni. Sama voima miehen kehosta edelleen lähtee, mutta se omaperäinen tulkinta oli muuttunut paikoin sietämättömäksi rääkymiseksi. Liekö kiertue rasittanut Rokya, kun ääni oli turhankin säröllä.

Silti kaikki rispekti Ericksonille, että jaksaa edelleen aktiivisesti kiertää, sillä viettihän mies pitkään pimeää keskiaikaa. Roky tuomittiin 1970-luvulla huumeiden käytöstä vankilaan, mutta mielenterveyteen vedoten pääsi mielisairaalaan. Edelleen 1980- ja 90-luku olivat vielä mentaalisesti hapuilevaa aikaa muutamia poikkeuksia lukuunnottamatta. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Roky on tehnyt komean 45 vuotisen uran. Alku oli vakuuttava pioneeripsykedeliabändi 13th Floor Elevatorsin riveissä 1960-luvun lopussa. Sitten muutama sooloalbumi, josta Evil One vuodelta 1980 on viiden tähden klassikko. Miehen historiasta kiinnostuneille voin suositella erinomaista You’re Gonna Miss Me -dokumenttielokuva vuodelta 2007, jossa Ericksonin velipoika Sumner Erickson saa oikeudessa veljensä huoltajuuden ja nostaa Rokya jaloilleen. Hyvin kaveri nousikin ja vuonna 2005 soitti ensimmäisen keikan pitkään aikaan. Siitä lähtien Erickson on ollut elinvoimainen. Parin vuoden takainen Okkervil Riverin kanssa tehty albumi True Love Cast Out All Evil on tästä kelpo osoitus.

Roky Erickson with Okkervil River @ The Bell House, Brooklyn

Puolitoistatuntinen keikka alkoi ilman maestroa Bo Didley’s a Headhunter -biisillä. Aika pian Roky liittyi seuraan ja otti paikan keskeltä. Toki keli ulkona oli karsea, mutta hassuahan se oli, että Roky soitti ulkotakissaan ja villapipossaan. Sen verran kankea asu, ettei kitarahihna pujottautunut pään läpi ilman bändikaverin avustusta. Vaikka fysiikka ja asustus eivät olleet kuosissa, niin kyllä Rokyn soitto kuitenkin kulki. Heti kärkeen tuli tykki Cold Night for Alligators ja uuden albumin hitti Goodbye Sweet Dreams. Rokyn sanoitukset ovat persoonallisia ja kulkeneet  aina synkissä, kalmaisissa vesissä. Kummitusklassikot Night of the Vampire ja I Walk with A Zombie ovat tästä hyvät esimerkit ja eivät pettäneet nytkään. Keikan päätti 13th Floor Elevatorsin hitti You’re Gonna Miss Me. Sitten Roky talutettiinkin pois, kunnes vielä kerran autettiin lavalle vetämään mestarillisen stygen Two Headed Dog. Okkervil River toimi lavalla mainiosti ja laulutaitoinen ryhmä levitti taustoillaan Rokyn haavoittuneeseen ääneen salvaa. Lauren Gurgiolon koskettimet toivat mukavan lisän soundiin, mitä Aliensin kanssa ei oltu totuttu kuulemaan. Tästä huolimatta taannoisesta Aliens-vedosta jäi parempi maku, mutta hyvä välillä nähdä keikkoja, joista syntyy perspektiiviä suuntaan jos toiseen. En voi myöskään kieltää, etteikö märissä kengissä värjöttely olisi myös latistanut vastaanottokykyä. Sai Roky kunnon talvivarusteissaan nauraa vuorostaan meikäläiselle.

Tuntematon's avatar

Blue Öyster Cult (US) @ Best Buy Theater, Manhattan, NY 5.11.2012

by

Valotaulussa loimottaa nimi Best Buy Theater. Ei ihan heti sytytä mielikuvaa rouheasta konserttisalista. Ensin ajattelin, että onpa paikalla mauton nimi, mutta ei ihme, jos teatteri sijaitsee kaupallisuuden tyysijassa Times Squarella. Best Buy -ketju sattui ostamaan nimioikeudet erään suomalaisen matkapuhelinyhtiön luovuttua niistä pari vuotta sitten. Aikaisemmin paikka tunnettiin nimellä Nokia Theatre. Venue sijaitsee Broadwaylla ja tarjoaa istuinpaikan 2100 katsojalle.

New Yorkin runsas kulttuuritarjonta hälventää pelkoa, että konsertit olisivat usein loppuunmyytyjä. Toki sold out – kylttejäkin näkee, mutta nyt painelin Best Buy Theateriin vahvassa uskossa, että saan tiketin Blue Öyster Cultin keikalle. Sunnuntaina tuli pataan, kun tarkoitus oli nähdä yhtä legendaarinen Uriah Heep B.B King Blues Clubilla. Keikka ei ollut loppuunmyyty, mutta siirretty seuraavalle viikolle. Pahus. Sandy-myrsky aiheutti pari muutakin pettymystä, joista eniten harmittaa veteraani Peter Wolfin missaaminen. Uriah Heep on tosin nähty aiemmin, joten enemmän jäi kalvamaan uuden keikkamiljöökokemuksen menetys. Onneksi Blue Öyster Cult ei pettänyt. Lipunmyyjä täräytti pöytään lipun jolla pääsin peräti vitosriviin. Tästä sai maksaa vähän suolaisemman hinnan kuin piippuhyllyllä.  Jälkikäteen ajateltuna olisin saattanut pulittaa historiallisesta keikasta enemmänkin kuin 49 dollaria.

Blue Öyster Cult, jota myös lyhenteellä BÖC kutsutaan on New Yorkista kotoisin oleva rockin sarvikuono. Kestävä kuin mikä, mutta myös omintakeinen. Bändi on vähän hankala lokeroitava. Se on tavallaan hardrockia, mutta ei junttameininkiä,  ei puhdasta heavyä, eikä omaa siistiä AOR-leimaa eikä oikein progeakaan, mutta kaikkea näitä vähän mystisellä mausteella – ja tietenkin paljon omaa. BÖC on persoonallinen bändi, joka on kulkenut omia polkuja, myynyt kohtuu hyvin albumeja ja jota on leikillisesti kutsuttu ajattelevan ihmisen metalliorkesteriksi.

Taivalta on takana 40 vuotta ja kotikaupunki jos mikä on oikea paikka juhlakonsertille. Kävi tuuri, että satuin olemaan kaupungissa samaan aikaan. Nimittäin BÖC on on ollut toivelistalla vuosia. Allekirjoittaneen puhelimen soittoääni sattuu olemaan orkesterin tunnetuin sävellys. (Don’t Fear) The Reaperin alkuriffi tekee puhelimeen vastaamisesta miellyttävää puuhaa. Tosin joskus sitä lankeaa biisin pauloihin ja unohtuu vastata. Eli tällä tasolla on arvostus bändiä kohtaan. The Reaper on lyömätön klassikko vähän samaa osastoa kuin Uriah Heepin Lady in Black. Poikkeaa tyylillisesti bändin muusta repertuaarista ja on siksi niin ylivoimainen.

BÖC perustettiin käytännössä jo 45 vuotta sitten, mutta vasta 1971 vaihtui nimi nykyiseen. Ensimmäinen albumi julkaistiin seuraavana vuonna ja sen kunniaksi 40th Anniversary-show on kyhätty. Pitkään uraan mahtuu nousuja ja notkelmia, mutta kaikki nämä vuodet bändi on pysynyt kasassa. Soittajat ovat vuosien varrella vaihdelleet, mutta edelleenkin yhtyeessä vaikuttaa alkuasukkaita. Konkaribändi ei ole koskaan ollut mikään lavakarisman lippulaiva eikä visuaalisuuteenkaan ole panostettu erityisesti. Poikkeuksena albumien kannet. Kannattaa tutustua. Juhlakonsertin ilme oli myös varsin koruton. Teatterin omilla valoilla mentiin. Siinä kaikki. Bändin nimessä on kuitenkin mielikuvitusta. Onhan se peräisin bändiä manageroineen Sandy Pearlmanin runosta. Blue Öyster Cult toi öökkösten (umlaut) käytön raskaamman rockin pariin, jota ansiokkaasti ovat jatkaneet muun muassa Motörhead ja Mötley Crue.

Keikan aloitusajaksi ilmoitettiin 19.30, mutta reilun puoli tuntia antoi orkesteri yleisön odottaa ennen kuin This Ain’t Summer of Love pärähti eetteeriin. Siitä alkoikin kaksiosaisen setin ilta, joka nousee komeasti kokemieni keikkalistojen kärkikymmenikköön. Alkuperäiskokoonpanosta on nykybändissä laulaja/kitaristi/kosketinsoittaja Eric Bloom ja päävokalisti/kitaristi Donald ”Buck Dharma” Roeser. Kannuja hakkaa Jules Radino, kitarassa ja koskettimissa eläväinen Richie Castellano ja basistin virassa on vastikään aloittanut Kasim Sulton, jonka menneisyyteen mahtuu pestit orkestereissa kuten Meat Loaf ja Joan Jett and the Blackhearts. Bändi oli hyvässä iskussa. Vanhojen herrojen sormet kulkivat kitaroiden otelaudoilla yhä ketterästi, mutta kun tarvittiin vimmaisempi soolo, sai Castellano ottaa liidaavan roolin.

Ensimmäinen setti kesti tunnin ja vartin, jonka aikana bändi heitti kirjavan kattauksen tuotannostaan. Siellä tuli bändin helpoimmin lähestyttävä Burnin’ for You, majesteetillinen Godzilla, eeppinen Then Came the Last Days of May ja kasariveto Shooting Shark, jonka aikana lavale nousi saksofoninsa kanssa TV:stä tuttu Bruce Kapler. Miljoonien amerikkalaisten ja vähän muidenkin tuntema kasvo keikkui 20 vuotta Late Night with David Lettermanin studio-orkesterissa. Tauolle lähdettiin I Love the Night -biisin saattelemana ja varsin riemukkaissa tunnelmissa. Konserttisalissa ja sen miljöössä oli enemmän leffateatterikompleksin fiilistä kuin mielikuvissa rakennettua art deco-tunnelmaa. Ei muuta kuin liukuportaita pitkin maanpinnalle haukkaamaan happea.

Toinen puoliaika alkoi vajaan puolen tunnin breikin jälkeen. Kestoa oli saman verran kuin ekalla puoliskolla. Lavalle nousi ensimmäisen viiden biisin ajaksi akustisesti aseistettu remmi. Vanhoista klassikoista, eikä niistä ihan helpoimmista, kuultiin riisuttuja mutta raikkaita versioita. Death Valley Nightsin aikana lauteille nousi vetämään lauluosuudet alkuperäisrumpali Albert Bouchard. Tämä antoi vihiä jostakin merkittävästä, mistä eräs ikifani minua keikan alla varoitteli. Kyllä, oman suosikkibiisini In Thee aikana kitaraan tarttui alkuperäiskitaristi/kosketinsoittaja Allen Lanier. Se sama heppu, josta olemme saaneet lukea Patti Smithin ex-puolisona ehkä kaikkien aikojen maukkaimmassa autobiographiassa Ihan kakaroita. Allen Lanierin hapuilevan vierailun jälkeen tartuttiin taas sähköisiin peleihin ja vedettiin kolme biisiä ennen kuin se tapahtui. Koko originaalijengi astui lavalle ja otti nykykollegoiden paikat. 40th Anniversary-konsertti huipentui neljään stygeen, jossa Eric Bloomin ja Dharma Buckin rinnalla Albert Bouchard istui rumpujen taakse, Joe Bouchard bassoon ja Allen Lanier koskettimiin. Pioneerikvintetti veti OD’d on Life Itself, Career of Evil, The Red & The Black ja vihonviimeisenä sen odotetuimman (Don’t Fear) The Reaperin. Harvinaista herkkua. Ei löydy tältä Tellukselta montaa yhtyettä, josta saisi 40 vuotta sitten soittaneet samalle lavalle. Encoreita ei kuultu. Ei tarvinnut. Originaaliherrojen ja nykybändin yhteiskumarrus korvasi sen mainiosti.

Blue Öyster Cult 40th Anniversary Show

Tuntematon's avatar

Woods (US), Widowspeak (US), Purling Hiss (US) @ Music Hall of Williamsburg, Brooklyn, NY 3.11.2012

by

Music Hall of Williamsburg @ Brooklyn

Metroliikenne ei myrsky-Sandyn vuoksi toiminut vielä Manhattanilta Brooklyniin, joten piti matkustaa kaupungin tarjoamalla bussikyydillä. Täyteen ahdetussa linja-autossa aisti kyllä hirmumyrskyn suomaa ahdistusta ja levottomuutta. Loppupätkän Williamsburgiin suhautin sitten taksilla. Seutu oli tuttua, koska olin kerran aikaisemmin Band of Horsesin ja Grizzly Bearin ulkoilmakeikalla. Sen sijaan Music Hall of Williamsburg oli entuudestaan tuntematon rokkiluola. Hieman Tavastiaa pienempi klubi on aikaisemmin toiminut nimellä North 6th, osoitteensa 66 North 6th Streetin mukaan. Musiikkihalli vetää 550 ihmistä ja suht täynnä se lauantai-iltana oli. Liput kolmen vaihtoehtoartistin iltamiin maksoi vaivaiset 14 taalaa ja tiketin sain olemattomalla jonotuksella, koska ehdin paikalle ajoissa. Taas tsekattiin henkkarit ja siitä ilosta sai rannekkeen käteen. Vaikka poket ovat tarkkoja, on palvelu aina ystävällistä. Sellainen pieni ero suomalaiseen narikkapolitiikkaan New Yorkissa on, että takkeja ei ole pakko jättää säilytykseen. Toki kelit ulkona ovat jo koleita, että mieluusti sitä palttoostaan sisätiloissa luopuu. Valinnanvapaus rulettaa kuitenkin.

Purling Hiss

Illan aloitti varttia vaille 21 philadelphialainen Purling Hiss, joka on kitaristi-laulaja Mike Polizzen liidaama lo-fi rock-trio. Paikoin psykedeelisiä piirteitä omaavan bändin muut jäsenet ovat Mike Sneeringer rummuissa ja Kiel Everett bassossa. Kaikki ovat pitkän linjan muusikoita ja soittaneet useissa kokoonpanoissa. Purling Hiss on vasta julkaissut EP:n Lounge Lizards ja yhden pitkäsoiton Public Service Announcement. Bändi porheltaa hyvässä myötätuulessa ja esiintyminen Wilcon puuhamilla Solid Sound Festivaaleilla ja kiertäminen Kurt Vile & The Violatorsin lämppärinä on antanut itsevarmuutta esiintymiseen. Pidin bändin boogiesta kovasti. Polizzen kitara kulkee varsin ketterästi yhtyeen avainbiisissä Run from the City.  Myös rumpali Sneeringerin taustaulvahtelema Don’t Even Try It on tarttuvaa kuunneltavaa.

Tauot bändien välissä kesti 20 minuuttia. Siinä ehti piipahtaa baarissa tilaamassa Magic Hat-oluen. Music Hallissa on sama reilu meininki kuin T5:ssa – kaikki hanaoluet 5 dollaria laaki. Sekin yhdistää näitä indieklubeja, että tuopit ovat kertakäyttöisiä. Niitä saa sitten hölskytellä portaita pitkin, sillä klubin molemmat baarit sijaitsevat salin ulkopuolella. Toinen täysin alakerrassa, minne tosin kuuluu myös saliääni, mutta maltillisella volyymilla, jotta voi spekuloida bändejä rauhassa. Lauantai-illan väki koostui 20-30 vuotiaista hipstereistä, yupstereista sun muista kenkiintuijettelijoista. Ehkä jengi oli aavistuksen itsetietoisempaa ja introvertimpää kuin Grouploven evankeliumia kuulemaan tulleet seuralliset manhattanilaiset.

Widowspeak

Illan kakkosartisti Widowspeak aloitti vähän ennen kymmentä ja veti tummien melodioiden sävyttämän keikan kuin jossain Sergio Leonen ja David Lynchin elokuvien välimaastossa. Oman kylän orkesterin keulilla laulaa heleästi Molly Hamilton ja kitaristi Robert Earl Thomas ujuttaa instrumentistaan pintaan särmikkäitä riffejä. Välillä käydään jossain menneiden aikojen rautalankafiiliksissä ja sitten noustaan mietoihin psykedeelisiin tunnelmiin. Widowspeak on vuosi takaperin julkaissut nimeään kantavan debyyttialbuminsa, josta sinkuiksi nostetut Harsh Realm ja Gun Shy vetivät nytkin parhaimmin puoleensa. Sekä Purling Hissiä että Widowspeakia yhdistää illan pääesiintyjä Woods, jonka päällysmies Jeremy Earl pyörittää myös Woodsist nimistä levy-yhtiötä. Purling Hiss on julkaissut matskua kyseisen labelin kautta. Widowspeak taas on tehnyt esikoisalbuminsa Woodsin rumpali Jarvis Tavenieren silmien alla.

Woods nousi lauteille aika tasan klo 11 ja veti juuri tunnin setin. Se oli ihan riittävästi, sillä alla oli kuitenkin jo pari mielenkiintoista vetoa. Woods oli illan bändeistä ainoa, johon olin perehtynyt jo aiemmin. Viiden albumin historia kertoi bändin olevan folkrockista ja altcountrista nahkansa luova indierockpumppu. Keikalla bändi yllättikin olevansa reippaaseen jamitteluun ajautuva nelikko. Lava-asetelmassa oli erikoista se, että basisti Kevin Morby keikkui keskellä ja hoiti samalla myös huuliharpistin roolin. Jeremy Earl lauloi liki falsetissaan lavan vasemmalla laidalla ja hoiti samalla kitaristin virkaa. Hiljattain ilmestyneen Bend Beyond -albumin tarttuva nimibiisi sekä Cali in a Cup kuten Is It Honest? osoittivat miten persoonallisten ja vangitsevien biisien timpureista on kyse. Folkrockin herkkyys levisi tosiaan paikoin turhankin pitkiin jamisessioihin, mihin toki lirvahti ripaus hilpeää 60-luvun brittipopin ilmeikkyyttä. Edellisen albumin Sun and Shade avausraita Pushing Onlys vei herkässä tunnelmassaan taas Woodstockin niityille. Woods on vakiinnuttanut itsensä indierockin kestävien nimikkeiden joukkoon. Tuskin mainstreamin rajaa bändi koskaan hapuilee kuten naapuribändi The National, mutta Earlilla ja kumppaneilla riittää sarkaa Brooklynin omassa indiescenessä. Yhtye on aktiivinen ja luova, eikä vaan oman uransa vuoksi, vaan tärkeä tuki myös muille uusille artisteille.

Woods

Keikan päätyttyä puolen yön aikaan ovet aukesivat kadulle. Minkään sortin lauantaidiscolla ei Music Hallin iltaa jatkettu, vaan jengi valui jatkamaan iltaansa lähibaareihin. Vielä sellainen pointti, että kovasti on uumoiltu c-kasetin paluusta. Se on totta. Siinä pöydällä, missä myytiin bändien paitoja, cd- ja vinyylilevyjä, oli myös samassa rivissä valmiiksi äänitettyjä c-kasetteja uunituoreista albumeista. C-kasetit ovat nyt pop, mutta toisaalta mikäpä sen parempi formaatti lo-fi rockille kuin tunkkainen magneettinauha.

Tuntematon's avatar

Grouplove (US), MS MR (US) @ Terminal 5, Manhattan, NY 2.11.2012

by

Tulin New Yorkiin juoksemaan maratonia, mutta käymään myös keikoilla. Se oli plääni. Suunnitelmat saivat ensimmäisen takaiskun, kun nousin taksiin JFK:n lentokentällä. Radiossa ilmoitettiin, että maraton on peruttu. Pettymykseni oli lievä, koska en tullut vain juoksemaan. Jos vertaa siihen mitä moni muu oli kärsinyt Sandy-myrskyn vuoksi, niin maratonin missaus on pikkujuttu. Niinpä tämän reissun focus tarkentui rokkikeikeikoihin. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus mennä katsastamaan uuden nousevan brooklynilaisen Hollis Brownin livekunto. Samalla keikalla soittaisi myös rutinoituneempi Buffalo Killers, jonka Let It Ride (2008) albumin on tuottanut muuten Black Keysin nokkamies Dan Auerbach. Kannattaa tutustua. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta viime tinkaan sekin joudutiin peruuttamaan sähkön puutteen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa sietokyky pettymyksiin on aika luja. Toki musadiggarilla on aina varasuunnitelma takataskussa, nimittäin päätin suunnata klubiin nimeltä Terminal 5, joka sijaitsee Manhattanilla 56th Streetillä Midtownista länteen.

Lippua en ostanut ennalta, mutta oven edustalla olevasta tungoksesta huolimatta sain 25 dollarin lipun ongelmitta. Ennen lipunostoa tosin piti todistaa henkilöllisyys ja antautua turvamiehen kopeloitavaksi. Ilman ID:tä ei näytä pääsevän Amerikassa mihinkään sisään. Terminal 5 on vanhaan varastorakennukseen rakennettu mainio klubi. Se on nimenomaan uusien nousevien bändien venue, joka vetää 3000 henkeä. Ei siis ihan aloittelevien bändien kanahäkki. Korkeaa tilaa kiertää parvi kolmessa kerroksessa, mutta permanto on aika lyhyt, joten paikka on kuitenkin kompakti ja joka kantilta näkee lavalle hyvin. Teollisuushallin kolkkoutta ei ole ja akustiikka on hyvä. Baareja klubissa on useampia ja hanaoluen saa 5 taalan tarjoushintaan. Klubin katolla on myös hauska kattobaari, joka toimii kesällä varmasti paremmin kuin marraskuun koleudessa. Voi kun meillä olisi tällainen mesta Helsingissä.

Illan artistina oli kovassa nosteesa oleva indiepumppu Grouplove, jota lämmitti paikallinen konepop-duo MS MR. New Yorkissa on se hyvä puoli, että tarjontaa on niin paljon, että lämppäritkin ovat usein miltei yhtä kovia kuin itse pääakti. MS MR on vasta yhden Candy Bar Creep Show EP:n julkaissut kokoonpano New Yorkista, mutta kiertänyt aktiivisesti ja yleisöstä päätellen omaa jo rutkasti fanipohjaa. Duo muodostuu nimensäkin mukaan neidistä ja herrasta. Ensin mainittu hoitaa laulut ja jälkimmäinen syntetisaattorit. MS MR:n melodiset biisit jäivät ensikuulemalta mieleen. Ja arvatkaapa mitä nimeä setin tarttuvin biisi totteli? No, mikäpä muu kuin Hurricane. Tällä duolla, jota tosin jeesasi lavalla myös rumbali ja basisti, on tulevaisuutta edessä. Tähän väliin voin heti vinkata Flow’n ja Kuudennen aistin buukkareille, että kumpikin illan bändi istuu ensi kesän ohjelmistoon kuin hattara huvipuistoon.

Grouplove (joka kirjoitetaan usein versaaleilla GROUPLOVE) on Los Angelesista käsin operoiva viisihenkinen inde-bändi, joka koostuu parista newyorkerista, kahdesta losilaisesta ja yhdestä britistä. Laulukööri on tehnyt nopeaa nousukiitoa indierintamilla. Yhtye on julkaissut vasta nimeään kantavan EP:n Grouplove (2010) ja pitkäsoiton Never Trust A Happy Song (2011). Bändin keulilla heiluu Christian Zucconi, joka hoitaa päävokalistin tehtävät, mutta muiden jatkuvalla ja antaumuksellisella tuella. Kosketinsoittaja Hannah Hooper hoitaa myös useita lauluosuuksia kuten koko muu remmi kitaristi Sean Gadd, basisti Andrew Wessen ja rumpali/tuottaja Ryan Rabin. Aika nopeasti syntyi mielikuva leirinuotio-orkesterista, jonka edessä ei ole ihan pieni nuotio vaan valtavat roviot. Sen verran pateettista nuorta uhoa ja intoa bändin vedosta lähti, että heillä ei ole pitkä matka huudattamaan isompia yleisöjä suuremmille areenoille.  Bändissä on jotain Arcide Firen ja Mama’s and Papa’sin sekoitusta. Tanssittavaa indierockia, joka repii laulutaidottomankin hipin keuhkot riekaleiksi.

GROUPLOVE @ Terminal 5

Keikka alkoi Itchin’ on a Photograph -sinkkulohkaisulla ja heti tömisi Terminal 5:n tanner. Paikoin hurmoksellisen tunnelman luonut orkesteri piti keikan kaaren komeasti kasassa koko puolentoista tunnin keikan ajan. Encore alkoi kauniilla vedolla Cruel and Beatiful World biisistä, joka vedettiin ilman vahvistimia lampunvarjostimien luomassa tunnelmallisessa valaistuksessa. Sittenpä kytkettiin piuhat ja loppu olikin fanaattista jorausta. Indielistan kärkeen päräyttänyt Tongue Tied -hittibiisi aloitti katharttisen loppukirin, jonka päälle saatiin vielä silmiä hivelevä konfettisade. Hauska cover Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebody piti vimmaista menoa yllä. Keikan päätti myöskin hitiksi kavunnut yleisön huudattaja Colours. 

Sandy-supermyrskystä oli toivottu kaupungissa vasta muutama päivä, mutta Terminal 5:n bändivedot antoivat uskoa ja lohtua niille, jotka olivat missanneet muutakin kuin yhden juoksun. Tutustuin paikalliseen tyyppiin, joka oli menettänyt sekä työn että asunnon samaan aikaan. Keikan jälkeen newyorker oli silmin nähden ilahtuneempi. Elämän on jatkuttava, ja musiikki jos mikä, auttaa varsinkin kollektiivisena kokemuksena.

Tuntematon's avatar

Lionel Richie (US) @ Hartwall Areena, Helsinki 14.10.2012

by

Lionel Richie @ Hartwall Areena, Helsinki

Näin keväällä ilmoituksen Lionel Richien keikasta, mutta ei paljoa hetkauttanut. Lähinnä kelasin, että onko mies vielä kiertokunnossa. Samaa ajatteli varmasti moni muukin, sillä kovasti oli tilaa areenalla. Permanto ja alakatsomo olivat takakaarteeseen saakka suht hyvin täytetty, mutta olisihan sinne muutama tuhat päätä vielä mahtunut. Täytyy nostaa Live Nationille hattua, että keksivät laittaa lippuja edulliseen hintaan Grouponin mailitse pamahtaviin tärppitarjouksiin. Citydealit sun muut nopeasti tehtävät superkaupat ovat tänä päivänä kovaa valuuttaa. Niinpä sain minäkin viime tiistaina mailin, että Lionel Richien konsertti 25€ hintaan. Mikä jottei. Tilasin samantien.

Monelle juurevamman musiikin ystävälle vilpittömän positiivisesti hymyilevä Lionel Richie on pelkkä balladipelle. Toisille hän on miespuolinen Whitney Houston, maailman giganttisimpien rakkauslaulujen tulkitsija ja luoja. Kuten viisu nimeltä Hello tunnetaan Telluksen joka kolkassa. Minulle itselleni Richie edustaa nostalgiaa sieltä 80-luvun alkupuoliskolta, jolloin ei voinut välttyä kuulemasta hänen tuotantoansa. Etenkin Richien musavideot ovat jättäneet tarkkojakin muistikuvia. Yhtään levyä en mieheltä omista, mutta tunnustan kuunnelleeni salaa isosiskon Can’t Slow Down (1983) albumia. Mielenkiintoinen trivia on muuten, että Hello julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Sen verran hittipotentiaalista tavaraa albumilta löytyi.

Lionel Richie nousi megatähteyteen soolourallaan, mutta sitä ei kestänyt kauan. Oikeastaan vain kolme albumia ja sitten mies vaipuikin unholaan. Richie tosin ehti tehdä jo merkittävän uran 1970-luvulla. Hän oli yhden vuosikymmenen menestyneimpien funk ja soul-orkesterin laulaja ja biisintekijä. Tämä orkesteri totteli nimeä The Commodores ja on bändi vieläkin pystyssä tosin ilman Richietä. The Commodores on itsellekin sen verran merkittävä, että yksi vinyyli löytyy levykokoelmistani. Tässä faktaa niille, jotka pitävät Richietä vastenmielisen imelänä artistina. Eräs hyvinkin arvostettu Faith No More teki 90-luvun alussa komean version The Commodores-hitistä nimeltä Easy. Kyseinen kappale on Richien kädenjälkeä eikä alkuperäinen häpeä uudelle versiolle todellakaan. The Commodoresin alkumetrit kulkivat pitkin funkahtavaa ja sielukasta latua, kuten genren peruspilarit Brick House, Machine Gun ja Lady (You Bring Me Up) asiaa todistavat. Sitten Lionel Richie hiffasi miten tehdä toimiva hituri. The Commodoresin settilistassa Three Times A Lady ja Still olivat balladien paalupaikalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Lionel Richie lähti soolouralle, kun Diana Rossin kanssa duetoima Endless Love lävähti listaykköseksi. Areenalle ei saatu Diana Rossia, vaikka Richie siitä vitsailikin. Yleisö sai tuurata Rossia.

Areenalla oli mukava istua konsertti alusta loppuun, varsinkin kun vertaa torstain kahden päällekkäisen keikan sukkulointia. Lämmittelijänä toimi Tuomo, jonka jätin tietoisesti väliin. Tuomon olen nähnyt aikaisemmin ja areenalämppärin rooli ei ole koskaan kadehdittava. Keikka alkoi aika tarkkaan ennakkotietojensa mukaan 20.30 ja kesti tunnin ja kolme varttia. Aikaisempia settilistoja tutkiessa pelkäsin puutuvani balladiralliin, mutta ei. Richien keikka oli hyvin rakennuttu ja vauhtibiisit ja rakkauslaulut vuorottelivat hyvässä rytmissä. Lionel Richie osoittautui kouliintuneeksi viihdyttäjäksi, jonka välispiikit olivat tarkoin suunniteltuja jopa itseironisia. Nimenomaan balladiosasto sai hauskoja sisäänjuontoja. Mikä ilahduttavaa myös, sovitukset rakkauslauluista olivat napakoita ja kestotkin kohdillaan. Ei ehtinyt kyynikko ärsyyntyä liikaa.

Lionel Richie aloitti keikan Hello-introlla, tietysti, jotta jengi muistaa minkä takia on halliin saapunut. Aika pian takapuolet nousivatkin areenan kuppituoleista, kun 2000-luvun loppupuolella julkaistu All Around the World alkoi tanssittaa väkeä. Richie ei ole millään tavalla yhtä tuottelias kuin moni maineikas singer-songwriter. Hyviä biisejä riittää kuitenkin monelta vuosikymmeneltä – lähinnä 70-80 -luvulta. Itselle kiinnostavinta antia olivat vanhat The Commodores styget kuten Fancy Dancer. Soolohiteistä My Destiny ja Running With the Night olivat raikkaita ja tietenkin kaikkien bailubiisien äiti All Night Long (All Night). Yleisö sai kuulla myös ne suurimmat Hello ja Say You, Say Me -hitit. Nenäliinoja ei tarvinnut kaivaa, mutta eihän niissä balladeissakaan mitään vikaa ole, jos niitä katsoo vaikka oman elämänsä kokemuskiikariensa lävitse.

Lionel Richien taustalla soitti viisihenkinen bändi ja homma taittui asiallisesti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan oli kunnon torvisektio. Saksofonisti löytyi, mutta muut puhaltimet tulivat taustanauhalta. Richie itse keskittyi lauluun, mutta välillä istui flyygelin ääreen. Alkaa olla jo sääntö, että kuusikymppiset maailmantähdet ovat järjestäin tiukassa fyysisessä kunnossa. Eipä ole laulutaidotkaan Richiellä ruostuneet. Virkistävää muuten käydä areenakeikoilla, missä yleisö on pikkasen erilainen mitä perusrocklubeilla tottuu näkemään. Toki yleisö on aina artistinsa mukaista, mutta luulenpa suurimman osan miespuolisesta väestä saaneen tänä iltana toimia avec-roolissa. Lionel Richie julkaisi alkuvuodesta Tuskagee -albumin, jonka nimi on kunnianosoitus miehen synnyinkaupungille Alabamassa. Tuore albumi on duettoalbumi, missä vanhat hitit ovat saaneet kantrinsävytteiset sovitukset. Esimerkiksi Easyn tulkitsee Richien kanssa Willie Nelson. Kiertuekin tottelee Tuskagee-nimeä, mutta hieman ihmetyttää, että missä olivat ne kantrit ja duetot, sillä artisti veti aika uskolliset versiot biiseistään.

Lionel Richie tarjosi juuri sopivan sunnuntai-illan viihdepaketin. Yllätyksiä ei nähty, mutta mitäpä sitä Suomen ensivierailulta olisi osannut odottaakaan. Loppupuheenvuorossa mies lupasi tulla jo ensi vuonna uudestaan. Jos näin käy, saattaa Richie vetää areenankin jo täyteen. Uskon, että puskaradio puhuu hyvää miehen puolesta. Vielä lopuksi pientä viihdetietoutta. Jos on Hello käsittämättömän suuri hitti, on Lionel Richiellä sormensa myös eräässä yhtä suuressa kappaleessa. Hyväntekeväisyyshitti We Are the World on Richien ja Michael Jacksonin säveltämä. Sitä ei sentään areenan illassa kuultu. Onneksi.

Tuntematon's avatar

Rival Sons (US) @ The Circus, Helsinki 11.10.2012

by

Edellä mainitun tarinan vuoksi pääsin The Circuksen lähes täpötäyteen saliin, kun illan artisti Rival Sons oli vetäissyt jo kiertueensa tyyliin mukaisesti uuden levyn avainbiisit. Ne siis jäivät kuulematta, mutta syyskuussa julkaistua Head Downia on sen verran tullut hinkattua, että muuten niin perinnetietoisesta perusbluesrockista raikaampina erottuvat biisit, mutta kuulematta jääneet Wild Animal ja Until the Sun Comes jäivät hieman kalvamaan mieltä. Ei huolta, nopeasti pääsin kuitenkin kiinni tunnelmaan. Vanhoista stygeistä Torture toimii kuin tauti ja samoin tykki läpimurtohitti Pressure and Time.

Kutakuinkin vuosi sitten nähty Rival Sonsien Tavastian keikka iski puun takaa, vaikka Pressure and Time albumia kuten myös omakustanteista esikoisalbumia Before the Fire oli tullut kuunneltua jonkin verran. Tästä huolimatta bändin live-esitys oli jotain sellaista mitä ei ole koskaan aikaisemmin tullut nähtyä. Olin äimänä ja aika moni muukin. Kaikki ne, jotka ovat nähneet bändin, ovat saaneet vastaavaa tulitusta kuunnella viimeksi reilut 30 vuotta sitten. Jotkut ovat verranneet orkesteria Black Crowesiin, mutta kyllä itse näen esikuvat siellä 60-70 -lukujen esikautisella bluesrockin aikakaudella. Bändistä tuli kirjoitettua jo Ruisrockin yhteydessä, missä näin valitettavasti vain soittoniekkojen keikan jamitteluun sortuneen loppuosan.

Los Angelesista kotoisin olevan Rival Sonsin ura on lähtenyt nopeasti nousukierteeseen ja heille voi jopa veikkailla Black Keysin kaltaista menestystä. Perinnetietoinen bluesrock tosin ei ehkä iske heittämällä suureen yleisöön tai indiepiirien tiedostavaan ja uutta hakevaan sakkiin, vaikka ainesta kaikkeen on. Laulaja Joe Buchanan on orkesterin henkevä dynamo. Komeaääninen tulkitsija on opetellut maneerinsa tarkasti niin Jim Morrisonilta kuin Robert Plantilta. Rumpali Mike Mileyssa on voimaa kuin pienessä kylässä ja kitaristi Scott Holidayn on soitossaan tarkka, vaikkei mikään Jimmy Page olekaan. Basisti Robin Everhart hoitaa hommansa eleettömän tyylikkäästi kuten pitääkin.

Tosiaan missasin Ken Stringfellown vuoksi keikan alkupuoliskon ja liukenin paikalta ekan encorena kuullun kauniin Face Of Light jälkeen. Siitä huolimatta tuntui, että annos oli riittävä. Jopa vähän sellainen, että tämä on jo nähty ja tarvitseeko usempaankaan kertaan enää bongata. Led Zeppelinin reunion ja kiertue on ollut vaikka kuinka pitkään märkä päiväuni ja nyt sitä on saanut nähdä aavistuksen Rival Sonsin parissa. Tuntuisivatko Zeppeliinitkin nyt samalta tai paremmalta? Tuskin vanhat ukot nykykunnossa pärjäisivät LA:n miesten verestävälle otteelle, vaikka Rival Sons on omissa biiseissään esikuvistaan vielä aika kaukana. Rival Sons avaa ikkunan menneeseen maailmaan, mutta siitäkin huolimatta meiningistä tuli fiilis, että jaksaako sitä katsoa enää montaa kertaa.

Rival Sons on saanut nopeasti Euroopassa suuren suosion toisin kuin kotimaassaan ja combo tulee varmasti vierailemaan Suomessakin vielä useasti, sillä fanijoukko täällä kasvaa nopeasti. Itse en ole varma seuraavasta kerrasta, varsinkaan, jos olen hölmöydessäni buukannut liput samaan aikaan toiselle keikalle. Voi olla, että kukkopojat eivät mahdu enää Tavastialle tai hieman suuremmalla The Circuksen lavalle. Festarit vetää varmasti kuten tänä kesänä Ruisrock ja Ilosaari, mutta onko seuraava puhdas oma keikka jo areenalla. Sitä auttaa varmasti bändin ahkera kiertäminen, mutta tärkein avain on se ensimmäinen mainstream-hitti, joka vielä ekoilta levyiltä puuttuu.

Tuntematon's avatar

Ken Stringfellow (US) @ Bar Loose, Helsinki 11.10.2012

by

Viikko ennen Ken Stringfellow’n keikkaa aloin epäillä, että pienehkö Bar Loosen klubi menee tukkoon ja pitkään diggailemani artisti jää näkemättä. Siispä reippaana ostin lipun ennakkoon. Muutamaa päivää ennen keikkaa sain viestin ystävältä, että olenko kiinnostunut Rival Sonsin keikasta. Totta kai olen, mutta olin jo ostanut lipun sinne aikaisemmin. Hetkeä myöhemmin tajusin, että Stringfellow ja Rival Sons soittavat samana päivänä. Illasta oli siis koitumassa laatuisa pienimuotoinen festivaali. Sittenpä selvisi ikävä fakta, että artisteilla on tismalleen sama showtime. Kyllä. Ja minulla lompakossa molempiin tapahtumiin tiketti. Kenin lipusta pulitin 10€ ja Rival Sonsien 32€. Hintaerosta huolimatta Stringfellow kiinnosti enemmän, mutta kummastakaan keikasta en tohtinut luopua.

Valitsin Ken Stringfellow’n illan aloittajaksi ja laskeuduin Loosen alakertaan, missä Seatllen mies akustisen kitaransa kanssa loi heti kättelyssä poikkeuksellinen intiimin tunnelman. Samaa fiilinkiä muistelin Kenin edelliseltä näkemältäni soolokeikalta Tavastialta 8 vuoden takaa, jolloin mies oli kiertämässä mestarillisen Soft Commands -albumin puitteissa. Tavastian iso sali kuitenkin nakersi hieman intiimiyden reunoja.

Ken Stringfellow’n pitkään uraan mahtuu noste 90-luvun voimapopin aallonharjoilla The Posiesin riveissä. Bändi teki komeat Frosting on the Beater (1993) ja Amazing Disgrace (1996) -levyt ja toimii edelleenkin, vaikkakin välillä pitkin tauoin. The Posies on vieraillut laskujeni mukaan kolme kertaa Tavastialla ja jokainen veto on jättänyt legandaarisen maineen. Bändin 2000-luvun tuotanto Every Kind of Light (2005) ja Blood/Candy (2010) ovat olleet myös erittäin kelvollisia, mutta ilman edellisen vuosikymmenen suurta suosiota. The Posiesilla on kuitenkin vakaa fanipohja peräpohjolaa myöten. The Posiesin ydinkaksikon toinen osapuoli Jon Auer tekee myös soolouraa aina bändin huilatessa, mutta ei ole päässyt yksinään samalle tasolle kuin kollegansa Stringfellow, joka sai juuri julkaistua neljännen sooloalbuminsa Danzig in the Moonlight. Stringfellow on työmyyrä ja muitakin projekteja löytyy ja luottotehtäviä kuten toimia edesmenneen R.E.M yhtyeen kiertuekosketinsoittajana. Lisäksi mies on tehnyt legendaarisen Big Starin kanssa In Space -albumia sekä norjalaisen The Disciplinesin kanssa parikin plattaa ja paljon muutakin värkkäystä löytyy miehen historiasta.

Ken soitti vuoroin kitaraa vuoroin lauloi koskettimien ääressä istuviltaan ja siinä se Loosen ongelma olikin, että seisovan yleisön seasta ei tahdo nähdä pitempikään veijari artistia, koska lava on niin matala. Stringfellow’ta kyllä kelpasi pelkästään kuunnellakin. Miehen sielukas laulu osuu maaliin. Fiilis oli heti korkealla ja etenkin alkupäässä kolmantena kuultu uusi biisi Even the Forgers Were Left  Fingering the Fakes imaisi mukaansa tyylikkään riisuttuna tulkintanta. Sitten aloinkin stressata Rival Sonsien aloitusaikaa. Montako biisiä ovat jo soittaneet? Onneksi sain tekstarin paikanpäältä, jossa kerrottiin Rivalin aloittaneen varttia yli kymmenen. Taktikoin niin, että kuuntelen Stringfellow’ta reilu puoli tuntia ja sitten singahdan The Circukseen. Onneksi etäisyyttä ei ollut kuin viiden minuutin kävelyn verran. Ennen kuin jätin Stringfellow’n tunnelman kuulin eräältä rock-poliisilta, että Ken oli heittänyt eilen Tampereella kahden ja puolen tunnin keikan. Tästäpä syntyi ajatus, että Rival Sonsien jälkeen on palattava Looseen. Niin teinkin.

Ken Stringfellow

Ken Stringfellow ja rauhoitettu häirikkö @ Bar Loose

Rival Sonsista kerron omassa artikkelissa vaikka melkein festarityyliin pitäisi paukuttaa tähän samaan. Tosin jos on kyseessä eri klubi, on silloin oman otsakkeen paikka. Palasin siis Bar Looseen ja siellä seisovan ihmismassan takana ei laulanutkaan enää Ken Stringfellow. Soitto oli keskeytynyt, kun järkkäri oli heittämässä ulos salin takaosassa riehunutta adhd-fania, joka oli intoutunut vetämään muita häiritsevää breakdancea. Järkkäri ei saanut miestä taltutettua, mutta sitten astuikin itse Stringfellow lavalta setvimään tilannetta. Eipä mennyt kuin hetki, kun kundi sai halauksen Keniltä ja käden, joka opasti miehen aitiopaikalle lavalle kuuntelemaan keikkaa. Järkkäri oli lyöty mies, auktoriteetti oli olematon artistin vieressä. Stringfellow jatkoi keikkaa vielä reilun puolen tunnin ajan ja tuntui, etten olisi ollut keikalta lainkaan poissa. Sain kun sainkin nauttia reilun tunnin miehen mainiota esiintymistä.

Stringfellown tulkinnat omista biiseistä oli sovituksiltaan hieman samankaltaisia, mutta vaikuttavia. Yleisöä oli ehkä sen sata päätä, mutta tyytyväisyys huokui joka kasvolta. The Posies ja etenkin Stringfellow -fanit saivat reilun kaksi ja puoli tuntia kokea persoonallista keikkaa. Jos riitti musiikkia, riitti myös lämminhenkistä jutustelua yleisön kanssa. Stringfellow oli paikoin sympaattisen kömpelö puuhastelija, mutta kaikista toimista paistoi yleisöstä välittäminen ja kaikkensa antaminen. Loppukiitoksissa paljastui, että lavalla oli vieraillut myös joku Lotta, mutta mitä olivat duettoineet jäi vain arvailuksi, mutta ehkäpä sen kauniin Doesn’t It Remind You Of Something -dueton, jonka Ken laulaa uudella pitkäsoitollaan Charity Rose Theilenin kanssa. Keikan päätteeksi Ken kehotti yleisöä ostamaan albumeja lavan reunalta, ja kappas, kukapa muu plattoja kauppasi kuin mies itse. Tulipa hankittua uutukainen ja Stringfellow’n omistuskirjoituksella varustettuna. Kannessa luki mustalla tussilla tuikattu teksti oven fresh. Se oli fiilis koko keikasta, vaikka paloista omalle kohdalle rakentuikin.

Tuntematon's avatar

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

by

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.

Tuntematon's avatar

Jerrod Niemann (US) @ House of Blues, Anaheim, CA 18.9.2012

by

Anaheim Los Angelin kyljessä on kuin Espoo Helsingin kupeessa. Kaikki ajavat autoilla, 6-kaistaisia valtateitä riittää. Anaheim on vähän särmätön varakkaampien alue, missä ei ole Los Angelesin hurjimpien lähiöiden pelkoa. Kaupunki tunnetaan lätkästä ja baseballista, mutta erityinen maamerkki kaupungille on se alkuperäinen Disneyland. Jättimäisen huvittelualueen keskellä sijaitsee klubi nimeltä House of Blues. Samannimisiä rokkisaleja löytyy liuta ympäri Amerikkaa. Ketjuravintoloista on aina vähän nihkeä ensivaikutelma, mutta tätä klusteria on ollut perustamassa itse Blues Brother  Dan Aykroyd.  Rahaa tiskiin ovat lyöneet myös Aerosmithin jäbät ja James Belushi. Näin ne ennakkoluulot karisevat nopeasti.

Sisäänmeno oli amerikkalaisten turvasäädösten mukaista. Kaikilta kysyttiin paperit jopa reilusti keski-iän ylittäneiltä, vaikka ikäraja mestaan oli vain 21 vuotta. Sitten alkoi turvatarkastuskopelointi samalla pieteetillä kuin olisit ollut lentokentällä. Kun astuin klubiin sisään olin aika innoissani, vaikka rupisen rokkiluolan henkeä ei mestassa ollutkaan. Paikka hohti uutuuttaan ja raihnasuudesta ei ollut tietoakaan. Kohderyhmä lienee sitä varakkaampaa turistisakkia, jolla on varaa jäädä Disneylandiin bilettämään. Yllätys oli kuitenkin se, että liput illan keikalle maksoi vain 22 taalaa, vaikka kantrilistan kärkipaikalla piipahtunut esiintyjä olikin kyseessä. Klubi on erinomaisesti suunniteltu. Tila on lyhyt, mutta korkea, jota reunustaa parvi. Alakerran lattiallakin on korkeuseroa, jotta kaikki näkevät miksauspöydän takaa. Lava on Tavastiaa muutaman metrin leveämpi, mihin mahtuu isompikin orkesteri komeasti. Yleisökapasiteetti on 1050 henkeä.

House of Blues -klubiketjun esiintyjäkaarti on yllättävän laaja-alaista aina punkpioneeri Dead Kennedys -orkesterista turvalliseen Santanaan. Klubilla saa myös safkaa ja dinnerillä se ilta sitten alkoikin. Kysyin henkilökunnalta milloin pääesiintyjä aloittaa ja vastaukseksi kerrottiin showtime klo 22. Rauhallinen evästäminen ja tarjoilijaan uskominen oli käydä kalliiksi, sillä tasan kymmenen siirryin salin puolelle. Nimittäin keikkaa oli jo jonkin matkaa soitettu. Pientä pettymystä heti kärkeen.

Illan artisti oli Jerrod Niemann, joka on jopa kavunnut kantrilistan kärkeen pari vuotta sitten Judge Jerrod & the Hung Jury – albumillaan. Miehestä ei ollut ennalta mitään tietoa mitä nyt muutaman rallin ehti Youtubesta kuulemaan. Suuria innostuksen väreitä ei antanut reilun viiden ja puolen mijoonan latauksen Lover, Lover -hittikään.

Jerrod Niemann ei ole ihan perinteinen stetsonpäinen kantriheppu, vaikka tyylinmukaiset jämäkät leukaperät mieheltä löytyykin. Luokittelisin musiikin paremminkin moderniksi lippalakkikantriksi. Niemann on puuhastellut musiikin parissa reilun kymmenen vuotta ja tehnyt pari omakustannealbumia ennen kuin pääsi Arista Nashville -labelin alle. Biisintekotaitoja hän on näyttänyt myös muutamalla Garth Brooksin raidalla.

Keikka ei ollut parempien aikojen perään mouruavaa kantria, vaan kumarsi jopa soulahtavampaan heartlandrockin suuntaan, sillä miehellä oli lauteilla perus rock-combon lisäksi torvia kolmin kappalein. Keikkasettiin mahtui omien vanhojen hittien lisäksi lokakuussa julkaistavan uutukaisen Free the Music -albumin materiaalia sekä muutamia yllättävämpia covereita kuten Stevie Ray Vaughanin Pride & joy ja Bob Marleyn Every Little Thing Gonna Be Allright.

Jerrod Niemann veti ihan hyvin ja sai jengin hytkymään. Jos vertaa suomikeikkojen yleisöä, niin kyllä ne amerikkalaiset saavat paremman meiningin aikaan. Tanner tömisi ja kädet vispasivat ärhäkämmin kuin härmän perukoilla. Encoren jälkeen yleisöstä lyötiin tuoppi olutta Jerrodin käteen, mutta eipä mies uskaltanut ottaa hörppyä, vaan kantoi sen lavan sivuun. Niemannin lopetettua jengi tungeksi ulos saman tein, sillä klubin puoli suljettiin välittömästi keikan jälkeen. Sikäli harmi, koska salissa jos missä olisi ollut nastaa fiilistellä kuulemaansa.

Tuntematon's avatar

Jason & The Scorchers (US) @ Virgin Oil, Helsinki 7.9.2012

by

Jason & The Scorchersin nokkamies Jason Ringenberg ei ole koskaan ollut minun mittarissani kaikkein katu-uskottavin rockari. Jotenkin hän muistuttaa enemmän pikkupoikaa, joka on saanut uudet cowboy-releet ja leikkii yli-innokkaasti paukkuraudallan. Samalla poikamaisella innostuksella 53-vuotias ikinuori country-tähden näköinen Ringerberg pyörittää nyt jo 30 vuotta preerioita kiertänyttä cowpunkin keulakuvaa. Cowpunkia voisi luonnehtia ränttätänttärockin, hillbilly-countryn, bluesin ja punkin yhdistelmäksi.

Jason & The Scorchers on käynyt Suomessa neljä kertaa ja usein bändi on kiertänyt maata Helsingin lisäksi Tampereen ja Turun kautta. Peräpohjolaan on kertynyt uskollinen fanikunta. Orkesterin legendaarista Lost & Found -kiertueen Tavastialle vuonna 1985 osunutta keikkaa en vielä nähnyt, mutta kymmenen vuotta myöhemmin YO-talolla bongattu Blazing Glory-kiertuun esitys on tallentunut pääkoppaan yhdeksi parhaista rock-keikosta ikinä. Jasonin hurjat kiipeilyt Yo-talon salin kaiteilla jättäisi tolppa-apina Michael Monroenkin kakkoseksi. Silloin heitti myös kitaristi Warren E. Hodges instrumenttiaan ilmiömäisesti kaulan ympäri. Oi niitä aikoja. Sittemmin rauhoittui bändikin ja jäi tauolle muutamaksi vuodeksi 2007, mutta teki komean paluun 2010, jolloin julkaisi hienon Halcyon Times -albumin. Sen puitteissa bändi kävi täälläkin ja veti vetreän keikan Tavastialla. Nyt olikin vain parin vuoden odotus, kun Jasonin länkkärit saapuivat taas natisuttamaan parketteja. Täytyy tunnustaa, että ihan yhtä pillastunutta ei ollut Virgin Oilin meno kuin aikaisemmin.

Nashvillessa perustetun orkesterin alkuperäisistä jäsenistä on nokka-Jasonin lisäksi vain mainittu Hodges. He ovat bändin ydin. Nykykokoonpanossa bassoa soittaa hobittia muistuttava Al Collins ja kannuja paukuttaa ruotsalainen perushevarin näköinen Pontus Snibb. He täyttivät alkuperäisten Perry Baggsin ja Jeff Johnsonin ja heidän seuraajienkin paikat mainiosti. Olisihan ollut nasta nähdä Baggs ja Johnson juhlakiertueella, mutta kaikille rock ei ole ikuista. Jos tätä ulkonäköpoliittista polemiikkia jatkaa, niin en tiedä mitä näen, mutta Jason Ringenberg ja Markus Nordenstreng ovat kuin kaksi marjaa.

Keikka lähti päräyttävästi liikkeelle esikoisalbumin klassikolla Lost Highway. Alusta asti bändi paineli  kuin täysillä biisonilaumaa pakoon. Koko settilista oli kirjava kattaus koko urasta. Mukavaa oli kuulla harvemmin livenä soitettu When Angels Cry ralli 1989 ilmestyneeltä Thunder & Fire -albumilta. Sen sijaan kakkosalbumi Still Standing -albumi jäi kokonaan paitsioon. Jason kertoi bändin olevan liikkeellä siksi, että se ei juhlista vain menneisyyttä vaan sitä, että se on edelleen voimissaan ja uutta luova bändi. Tästä oli oiva esimerkki uusi biisi Thanks for the Ride.  Punttia vipattivat myös Blazing Glorylta kuultu 200 Proof Lovin’  ja varhaisen Fervor-EP:n jytäpommi Hot Nights in Georgia. Uuden Halcyon Times -albumin Golden Days ja Mona Lee pitivät meininkiä yllä ja etenkin kitaristi Warnerin laulama Better Than This, mutta osasi bändi välillä rauhoittuakin ja vetäisi viiltävän kauniin ikivihreän Pray For Me, Mama (I’m A Gypsy Now).

kuva

Jason & The Scorchers @ Virgin Oil

Vähän ennen keikan puolta väliä pisti silmään, että Ringenberg asetti nuottitelineen, josta vilkuili sanoja.  Mies näyttää kyllä hyväkuntoiselta, mutta ei taida pääkoppa pitää lyriikoita enää mielessä. Nuottiteline ei ole todellakaan rock, mutta tässä yhteydessä se oli sympaattinen ele. Muutaman biisin jälkeen nuottiteline katosi ja perusmeinki jatkui. Encoren alkuun saatiin klassinen versio Bob Dylanin Absolutelty Sweet Mariesta.  Heti perään pärähti ikijytä White Lies, johon jo keikan luuli päättyneen. Mutta ei. Keikka huipentui järjettömän kovaan vetoon John Denverin biisistä Take Me Home, Country Roads.

Jason Ringenberg oli juttutuulella ja veti muutaman pitemmän saarnan. Ensimmäinen manifesti oli kuolevien levykauppojen puolesta, toisessa taas julistettiin sotaa vastaan. Toisaalta lännenmiehen sydän osoittaa myös kovasti yläkerran suuntaan. Ehkä uskoontulon into on vähän laantunut siitä, mitä se oli Blazing Gloryn aikaan, mutta lause God is my wittness putosi Ringenbergin suusta muutamaan kertaan.

Keikka kesti tasan kaksi tuntia. Se oli jämäkkä rock-paketti. Showtime oli myöhäinen puoliyö, mutta se oli pelastus, sillä ehti katsomaan keikan alle MM-karsintajalkapalloa. Ovelta sai vielä lippuja 25€ hintaan, mutta ei saliin kauhean montaa jannua olisi enempää mahtunutkaan. Virgin Oil on ihan kiva kahden kerroksen mesta hyvällä sijainnilla, mutta rock-klubina se ei ole koskaan ollut suosikkini. Jotenkin se vaan tuntuu ketjuravintolalta. Toki oli piristävää nähdä Scorchersit uudessa ympäristössä, mutta kyllä Tavastia vaan olisi ollut oikea venue. Harmi vaan, että se oli buukattu jo ennalta Reigning Soundille. Sääli myös keikkojen päällekkäisyys. The Circus olisi ollut taas liian iso bändille, mutta ei valiteta. Pääasia, että keikka tuli nähdyksi. Samaan hulvattomaan rodeoon eivät viisikymppiset lehmipunkkarit yltäneet kuin 17 vuotta sitten, mutta hyytymisen taso oli sitä luokkaa, että Ringenberg saa leikkiä lehmipoikaa vielä pitkään.