Grouplove (US), MS MR (US) @ Terminal 5, Manhattan, NY 2.11.2012

Tulin New Yorkiin juoksemaan maratonia, mutta käymään myös keikoilla. Se oli plääni. Suunnitelmat saivat ensimmäisen takaiskun, kun nousin taksiin JFK:n lentokentällä. Radiossa ilmoitettiin, että maraton on peruttu. Pettymykseni oli lievä, koska en tullut vain juoksemaan. Jos vertaa siihen mitä moni muu oli kärsinyt Sandy-myrskyn vuoksi, niin maratonin missaus on pikkujuttu. Niinpä tämän reissun focus tarkentui rokkikeikeikoihin. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus mennä katsastamaan uuden nousevan brooklynilaisen Hollis Brownin livekunto. Samalla keikalla soittaisi myös rutinoituneempi Buffalo Killers, jonka Let It Ride (2008) albumin on tuottanut muuten Black Keysin nokkamies Dan Auerbach. Kannattaa tutustua. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta viime tinkaan sekin joudutiin peruuttamaan sähkön puutteen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa sietokyky pettymyksiin on aika luja. Toki musadiggarilla on aina varasuunnitelma takataskussa, nimittäin päätin suunnata klubiin nimeltä Terminal 5, joka sijaitsee Manhattanilla 56th Streetillä Midtownista länteen.

Lippua en ostanut ennalta, mutta oven edustalla olevasta tungoksesta huolimatta sain 25 dollarin lipun ongelmitta. Ennen lipunostoa tosin piti todistaa henkilöllisyys ja antautua turvamiehen kopeloitavaksi. Ilman ID:tä ei näytä pääsevän Amerikassa mihinkään sisään. Terminal 5 on vanhaan varastorakennukseen rakennettu mainio klubi. Se on nimenomaan uusien nousevien bändien venue, joka vetää 3000 henkeä. Ei siis ihan aloittelevien bändien kanahäkki. Korkeaa tilaa kiertää parvi kolmessa kerroksessa, mutta permanto on aika lyhyt, joten paikka on kuitenkin kompakti ja joka kantilta näkee lavalle hyvin. Teollisuushallin kolkkoutta ei ole ja akustiikka on hyvä. Baareja klubissa on useampia ja hanaoluen saa 5 taalan tarjoushintaan. Klubin katolla on myös hauska kattobaari, joka toimii kesällä varmasti paremmin kuin marraskuun koleudessa. Voi kun meillä olisi tällainen mesta Helsingissä.

Illan artistina oli kovassa nosteesa oleva indiepumppu Grouplove, jota lämmitti paikallinen konepop-duo MS MR. New Yorkissa on se hyvä puoli, että tarjontaa on niin paljon, että lämppäritkin ovat usein miltei yhtä kovia kuin itse pääakti. MS MR on vasta yhden Candy Bar Creep Show EP:n julkaissut kokoonpano New Yorkista, mutta kiertänyt aktiivisesti ja yleisöstä päätellen omaa jo rutkasti fanipohjaa. Duo muodostuu nimensäkin mukaan neidistä ja herrasta. Ensin mainittu hoitaa laulut ja jälkimmäinen syntetisaattorit. MS MR:n melodiset biisit jäivät ensikuulemalta mieleen. Ja arvatkaapa mitä nimeä setin tarttuvin biisi totteli? No, mikäpä muu kuin Hurricane. Tällä duolla, jota tosin jeesasi lavalla myös rumbali ja basisti, on tulevaisuutta edessä. Tähän väliin voin heti vinkata Flow’n ja Kuudennen aistin buukkareille, että kumpikin illan bändi istuu ensi kesän ohjelmistoon kuin hattara huvipuistoon.

Grouplove (joka kirjoitetaan usein versaaleilla GROUPLOVE) on Los Angelesista käsin operoiva viisihenkinen inde-bändi, joka koostuu parista newyorkerista, kahdesta losilaisesta ja yhdestä britistä. Laulukööri on tehnyt nopeaa nousukiitoa indierintamilla. Yhtye on julkaissut vasta nimeään kantavan EP:n Grouplove (2010) ja pitkäsoiton Never Trust A Happy Song (2011). Bändin keulilla heiluu Christian Zucconi, joka hoitaa päävokalistin tehtävät, mutta muiden jatkuvalla ja antaumuksellisella tuella. Kosketinsoittaja Hannah Hooper hoitaa myös useita lauluosuuksia kuten koko muu remmi kitaristi Sean Gadd, basisti Andrew Wessen ja rumpali/tuottaja Ryan Rabin. Aika nopeasti syntyi mielikuva leirinuotio-orkesterista, jonka edessä ei ole ihan pieni nuotio vaan valtavat roviot. Sen verran pateettista nuorta uhoa ja intoa bändin vedosta lähti, että heillä ei ole pitkä matka huudattamaan isompia yleisöjä suuremmille areenoille.  Bändissä on jotain Arcide Firen ja Mama’s and Papa’sin sekoitusta. Tanssittavaa indierockia, joka repii laulutaidottomankin hipin keuhkot riekaleiksi.

GROUPLOVE @ Terminal 5

Keikka alkoi Itchin’ on a Photograph -sinkkulohkaisulla ja heti tömisi Terminal 5:n tanner. Paikoin hurmoksellisen tunnelman luonut orkesteri piti keikan kaaren komeasti kasassa koko puolentoista tunnin keikan ajan. Encore alkoi kauniilla vedolla Cruel and Beatiful World biisistä, joka vedettiin ilman vahvistimia lampunvarjostimien luomassa tunnelmallisessa valaistuksessa. Sittenpä kytkettiin piuhat ja loppu olikin fanaattista jorausta. Indielistan kärkeen päräyttänyt Tongue Tied -hittibiisi aloitti katharttisen loppukirin, jonka päälle saatiin vielä silmiä hivelevä konfettisade. Hauska cover Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebody piti vimmaista menoa yllä. Keikan päätti myöskin hitiksi kavunnut yleisön huudattaja Colours. 

Sandy-supermyrskystä oli toivottu kaupungissa vasta muutama päivä, mutta Terminal 5:n bändivedot antoivat uskoa ja lohtua niille, jotka olivat missanneet muutakin kuin yhden juoksun. Tutustuin paikalliseen tyyppiin, joka oli menettänyt sekä työn että asunnon samaan aikaan. Keikan jälkeen newyorker oli silmin nähden ilahtuneempi. Elämän on jatkuttava, ja musiikki jos mikä, auttaa varsinkin kollektiivisena kokemuksena.

Lionel Richie (US) @ Hartwall Areena, Helsinki 14.10.2012

Lionel Richie @ Hartwall Areena, Helsinki

Näin keväällä ilmoituksen Lionel Richien keikasta, mutta ei paljoa hetkauttanut. Lähinnä kelasin, että onko mies vielä kiertokunnossa. Samaa ajatteli varmasti moni muukin, sillä kovasti oli tilaa areenalla. Permanto ja alakatsomo olivat takakaarteeseen saakka suht hyvin täytetty, mutta olisihan sinne muutama tuhat päätä vielä mahtunut. Täytyy nostaa Live Nationille hattua, että keksivät laittaa lippuja edulliseen hintaan Grouponin mailitse pamahtaviin tärppitarjouksiin. Citydealit sun muut nopeasti tehtävät superkaupat ovat tänä päivänä kovaa valuuttaa. Niinpä sain minäkin viime tiistaina mailin, että Lionel Richien konsertti 25€ hintaan. Mikä jottei. Tilasin samantien.

Monelle juurevamman musiikin ystävälle vilpittömän positiivisesti hymyilevä Lionel Richie on pelkkä balladipelle. Toisille hän on miespuolinen Whitney Houston, maailman giganttisimpien rakkauslaulujen tulkitsija ja luoja. Kuten viisu nimeltä Hello tunnetaan Telluksen joka kolkassa. Minulle itselleni Richie edustaa nostalgiaa sieltä 80-luvun alkupuoliskolta, jolloin ei voinut välttyä kuulemasta hänen tuotantoansa. Etenkin Richien musavideot ovat jättäneet tarkkojakin muistikuvia. Yhtään levyä en mieheltä omista, mutta tunnustan kuunnelleeni salaa isosiskon Can’t Slow Down (1983) albumia. Mielenkiintoinen trivia on muuten, että Hello julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Sen verran hittipotentiaalista tavaraa albumilta löytyi.

Lionel Richie nousi megatähteyteen soolourallaan, mutta sitä ei kestänyt kauan. Oikeastaan vain kolme albumia ja sitten mies vaipuikin unholaan. Richie tosin ehti tehdä jo merkittävän uran 1970-luvulla. Hän oli yhden vuosikymmenen menestyneimpien funk ja soul-orkesterin laulaja ja biisintekijä. Tämä orkesteri totteli nimeä The Commodores ja on bändi vieläkin pystyssä tosin ilman Richietä. The Commodores on itsellekin sen verran merkittävä, että yksi vinyyli löytyy levykokoelmistani. Tässä faktaa niille, jotka pitävät Richietä vastenmielisen imelänä artistina. Eräs hyvinkin arvostettu Faith No More teki 90-luvun alussa komean version The Commodores-hitistä nimeltä Easy. Kyseinen kappale on Richien kädenjälkeä eikä alkuperäinen häpeä uudelle versiolle todellakaan. The Commodoresin alkumetrit kulkivat pitkin funkahtavaa ja sielukasta latua, kuten genren peruspilarit Brick House, Machine Gun ja Lady (You Bring Me Up) asiaa todistavat. Sitten Lionel Richie hiffasi miten tehdä toimiva hituri. The Commodoresin settilistassa Three Times A Lady ja Still olivat balladien paalupaikalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Lionel Richie lähti soolouralle, kun Diana Rossin kanssa duetoima Endless Love lävähti listaykköseksi. Areenalle ei saatu Diana Rossia, vaikka Richie siitä vitsailikin. Yleisö sai tuurata Rossia.

Areenalla oli mukava istua konsertti alusta loppuun, varsinkin kun vertaa torstain kahden päällekkäisen keikan sukkulointia. Lämmittelijänä toimi Tuomo, jonka jätin tietoisesti väliin. Tuomon olen nähnyt aikaisemmin ja areenalämppärin rooli ei ole koskaan kadehdittava. Keikka alkoi aika tarkkaan ennakkotietojensa mukaan 20.30 ja kesti tunnin ja kolme varttia. Aikaisempia settilistoja tutkiessa pelkäsin puutuvani balladiralliin, mutta ei. Richien keikka oli hyvin rakennuttu ja vauhtibiisit ja rakkauslaulut vuorottelivat hyvässä rytmissä. Lionel Richie osoittautui kouliintuneeksi viihdyttäjäksi, jonka välispiikit olivat tarkoin suunniteltuja jopa itseironisia. Nimenomaan balladiosasto sai hauskoja sisäänjuontoja. Mikä ilahduttavaa myös, sovitukset rakkauslauluista olivat napakoita ja kestotkin kohdillaan. Ei ehtinyt kyynikko ärsyyntyä liikaa.

Lionel Richie aloitti keikan Hello-introlla, tietysti, jotta jengi muistaa minkä takia on halliin saapunut. Aika pian takapuolet nousivatkin areenan kuppituoleista, kun 2000-luvun loppupuolella julkaistu All Around the World alkoi tanssittaa väkeä. Richie ei ole millään tavalla yhtä tuottelias kuin moni maineikas singer-songwriter. Hyviä biisejä riittää kuitenkin monelta vuosikymmeneltä – lähinnä 70-80 -luvulta. Itselle kiinnostavinta antia olivat vanhat The Commodores styget kuten Fancy Dancer. Soolohiteistä My Destiny ja Running With the Night olivat raikkaita ja tietenkin kaikkien bailubiisien äiti All Night Long (All Night). Yleisö sai kuulla myös ne suurimmat Hello ja Say You, Say Me -hitit. Nenäliinoja ei tarvinnut kaivaa, mutta eihän niissä balladeissakaan mitään vikaa ole, jos niitä katsoo vaikka oman elämänsä kokemuskiikariensa lävitse.

Lionel Richien taustalla soitti viisihenkinen bändi ja homma taittui asiallisesti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan oli kunnon torvisektio. Saksofonisti löytyi, mutta muut puhaltimet tulivat taustanauhalta. Richie itse keskittyi lauluun, mutta välillä istui flyygelin ääreen. Alkaa olla jo sääntö, että kuusikymppiset maailmantähdet ovat järjestäin tiukassa fyysisessä kunnossa. Eipä ole laulutaidotkaan Richiellä ruostuneet. Virkistävää muuten käydä areenakeikoilla, missä yleisö on pikkasen erilainen mitä perusrocklubeilla tottuu näkemään. Toki yleisö on aina artistinsa mukaista, mutta luulenpa suurimman osan miespuolisesta väestä saaneen tänä iltana toimia avec-roolissa. Lionel Richie julkaisi alkuvuodesta Tuskagee -albumin, jonka nimi on kunnianosoitus miehen synnyinkaupungille Alabamassa. Tuore albumi on duettoalbumi, missä vanhat hitit ovat saaneet kantrinsävytteiset sovitukset. Esimerkiksi Easyn tulkitsee Richien kanssa Willie Nelson. Kiertuekin tottelee Tuskagee-nimeä, mutta hieman ihmetyttää, että missä olivat ne kantrit ja duetot, sillä artisti veti aika uskolliset versiot biiseistään.

Lionel Richie tarjosi juuri sopivan sunnuntai-illan viihdepaketin. Yllätyksiä ei nähty, mutta mitäpä sitä Suomen ensivierailulta olisi osannut odottaakaan. Loppupuheenvuorossa mies lupasi tulla jo ensi vuonna uudestaan. Jos näin käy, saattaa Richie vetää areenankin jo täyteen. Uskon, että puskaradio puhuu hyvää miehen puolesta. Vielä lopuksi pientä viihdetietoutta. Jos on Hello käsittämättömän suuri hitti, on Lionel Richiellä sormensa myös eräässä yhtä suuressa kappaleessa. Hyväntekeväisyyshitti We Are the World on Richien ja Michael Jacksonin säveltämä. Sitä ei sentään areenan illassa kuultu. Onneksi.