Music Hall of Williamsburg @ Brooklyn

Metroliikenne ei myrsky-Sandyn vuoksi toiminut vielä Manhattanilta Brooklyniin, joten piti matkustaa kaupungin tarjoamalla bussikyydillä. Täyteen ahdetussa linja-autossa aisti kyllä hirmumyrskyn suomaa ahdistusta ja levottomuutta. Loppupätkän Williamsburgiin suhautin sitten taksilla. Seutu oli tuttua, koska olin kerran aikaisemmin Band of Horsesin ja Grizzly Bearin ulkoilmakeikalla. Sen sijaan Music Hall of Williamsburg oli entuudestaan tuntematon rokkiluola. Hieman Tavastiaa pienempi klubi on aikaisemmin toiminut nimellä North 6th, osoitteensa 66 North 6th Streetin mukaan. Musiikkihalli vetää 550 ihmistä ja suht täynnä se lauantai-iltana oli. Liput kolmen vaihtoehtoartistin iltamiin maksoi vaivaiset 14 taalaa ja tiketin sain olemattomalla jonotuksella, koska ehdin paikalle ajoissa. Taas tsekattiin henkkarit ja siitä ilosta sai rannekkeen käteen. Vaikka poket ovat tarkkoja, on palvelu aina ystävällistä. Sellainen pieni ero suomalaiseen narikkapolitiikkaan New Yorkissa on, että takkeja ei ole pakko jättää säilytykseen. Toki kelit ulkona ovat jo koleita, että mieluusti sitä palttoostaan sisätiloissa luopuu. Valinnanvapaus rulettaa kuitenkin.

Purling Hiss

Illan aloitti varttia vaille 21 philadelphialainen Purling Hiss, joka on kitaristi-laulaja Mike Polizzen liidaama lo-fi rock-trio. Paikoin psykedeelisiä piirteitä omaavan bändin muut jäsenet ovat Mike Sneeringer rummuissa ja Kiel Everett bassossa. Kaikki ovat pitkän linjan muusikoita ja soittaneet useissa kokoonpanoissa. Purling Hiss on vasta julkaissut EP:n Lounge Lizards ja yhden pitkäsoiton Public Service Announcement. Bändi porheltaa hyvässä myötätuulessa ja esiintyminen Wilcon puuhamilla Solid Sound Festivaaleilla ja kiertäminen Kurt Vile & The Violatorsin lämppärinä on antanut itsevarmuutta esiintymiseen. Pidin bändin boogiesta kovasti. Polizzen kitara kulkee varsin ketterästi yhtyeen avainbiisissä Run from the City.  Myös rumpali Sneeringerin taustaulvahtelema Don’t Even Try It on tarttuvaa kuunneltavaa.

Tauot bändien välissä kesti 20 minuuttia. Siinä ehti piipahtaa baarissa tilaamassa Magic Hat-oluen. Music Hallissa on sama reilu meininki kuin T5:ssa – kaikki hanaoluet 5 dollaria laaki. Sekin yhdistää näitä indieklubeja, että tuopit ovat kertakäyttöisiä. Niitä saa sitten hölskytellä portaita pitkin, sillä klubin molemmat baarit sijaitsevat salin ulkopuolella. Toinen täysin alakerrassa, minne tosin kuuluu myös saliääni, mutta maltillisella volyymilla, jotta voi spekuloida bändejä rauhassa. Lauantai-illan väki koostui 20-30 vuotiaista hipstereistä, yupstereista sun muista kenkiintuijettelijoista. Ehkä jengi oli aavistuksen itsetietoisempaa ja introvertimpää kuin Grouploven evankeliumia kuulemaan tulleet seuralliset manhattanilaiset.

Widowspeak

Illan kakkosartisti Widowspeak aloitti vähän ennen kymmentä ja veti tummien melodioiden sävyttämän keikan kuin jossain Sergio Leonen ja David Lynchin elokuvien välimaastossa. Oman kylän orkesterin keulilla laulaa heleästi Molly Hamilton ja kitaristi Robert Earl Thomas ujuttaa instrumentistaan pintaan särmikkäitä riffejä. Välillä käydään jossain menneiden aikojen rautalankafiiliksissä ja sitten noustaan mietoihin psykedeelisiin tunnelmiin. Widowspeak on vuosi takaperin julkaissut nimeään kantavan debyyttialbuminsa, josta sinkuiksi nostetut Harsh Realm ja Gun Shy vetivät nytkin parhaimmin puoleensa. Sekä Purling Hissiä että Widowspeakia yhdistää illan pääesiintyjä Woods, jonka päällysmies Jeremy Earl pyörittää myös Woodsist nimistä levy-yhtiötä. Purling Hiss on julkaissut matskua kyseisen labelin kautta. Widowspeak taas on tehnyt esikoisalbuminsa Woodsin rumpali Jarvis Tavenieren silmien alla.

Woods nousi lauteille aika tasan klo 11 ja veti juuri tunnin setin. Se oli ihan riittävästi, sillä alla oli kuitenkin jo pari mielenkiintoista vetoa. Woods oli illan bändeistä ainoa, johon olin perehtynyt jo aiemmin. Viiden albumin historia kertoi bändin olevan folkrockista ja altcountrista nahkansa luova indierockpumppu. Keikalla bändi yllättikin olevansa reippaaseen jamitteluun ajautuva nelikko. Lava-asetelmassa oli erikoista se, että basisti Kevin Morby keikkui keskellä ja hoiti samalla myös huuliharpistin roolin. Jeremy Earl lauloi liki falsetissaan lavan vasemmalla laidalla ja hoiti samalla kitaristin virkaa. Hiljattain ilmestyneen Bend Beyond -albumin tarttuva nimibiisi sekä Cali in a Cup kuten Is It Honest? osoittivat miten persoonallisten ja vangitsevien biisien timpureista on kyse. Folkrockin herkkyys levisi tosiaan paikoin turhankin pitkiin jamisessioihin, mihin toki lirvahti ripaus hilpeää 60-luvun brittipopin ilmeikkyyttä. Edellisen albumin Sun and Shade avausraita Pushing Onlys vei herkässä tunnelmassaan taas Woodstockin niityille. Woods on vakiinnuttanut itsensä indierockin kestävien nimikkeiden joukkoon. Tuskin mainstreamin rajaa bändi koskaan hapuilee kuten naapuribändi The National, mutta Earlilla ja kumppaneilla riittää sarkaa Brooklynin omassa indiescenessä. Yhtye on aktiivinen ja luova, eikä vaan oman uransa vuoksi, vaan tärkeä tuki myös muille uusille artisteille.

Woods

Keikan päätyttyä puolen yön aikaan ovet aukesivat kadulle. Minkään sortin lauantaidiscolla ei Music Hallin iltaa jatkettu, vaan jengi valui jatkamaan iltaansa lähibaareihin. Vielä sellainen pointti, että kovasti on uumoiltu c-kasetin paluusta. Se on totta. Siinä pöydällä, missä myytiin bändien paitoja, cd- ja vinyylilevyjä, oli myös samassa rivissä valmiiksi äänitettyjä c-kasetteja uunituoreista albumeista. C-kasetit ovat nyt pop, mutta toisaalta mikäpä sen parempi formaatti lo-fi rockille kuin tunkkainen magneettinauha.