Grouplove (US), MS MR (US) @ Terminal 5, Manhattan, NY 2.11.2012

Tulin New Yorkiin juoksemaan maratonia, mutta käymään myös keikoilla. Se oli plääni. Suunnitelmat saivat ensimmäisen takaiskun, kun nousin taksiin JFK:n lentokentällä. Radiossa ilmoitettiin, että maraton on peruttu. Pettymykseni oli lievä, koska en tullut vain juoksemaan. Jos vertaa siihen mitä moni muu oli kärsinyt Sandy-myrskyn vuoksi, niin maratonin missaus on pikkujuttu. Niinpä tämän reissun focus tarkentui rokkikeikeikoihin. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus mennä katsastamaan uuden nousevan brooklynilaisen Hollis Brownin livekunto. Samalla keikalla soittaisi myös rutinoituneempi Buffalo Killers, jonka Let It Ride (2008) albumin on tuottanut muuten Black Keysin nokkamies Dan Auerbach. Kannattaa tutustua. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta viime tinkaan sekin joudutiin peruuttamaan sähkön puutteen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa sietokyky pettymyksiin on aika luja. Toki musadiggarilla on aina varasuunnitelma takataskussa, nimittäin päätin suunnata klubiin nimeltä Terminal 5, joka sijaitsee Manhattanilla 56th Streetillä Midtownista länteen.

Lippua en ostanut ennalta, mutta oven edustalla olevasta tungoksesta huolimatta sain 25 dollarin lipun ongelmitta. Ennen lipunostoa tosin piti todistaa henkilöllisyys ja antautua turvamiehen kopeloitavaksi. Ilman ID:tä ei näytä pääsevän Amerikassa mihinkään sisään. Terminal 5 on vanhaan varastorakennukseen rakennettu mainio klubi. Se on nimenomaan uusien nousevien bändien venue, joka vetää 3000 henkeä. Ei siis ihan aloittelevien bändien kanahäkki. Korkeaa tilaa kiertää parvi kolmessa kerroksessa, mutta permanto on aika lyhyt, joten paikka on kuitenkin kompakti ja joka kantilta näkee lavalle hyvin. Teollisuushallin kolkkoutta ei ole ja akustiikka on hyvä. Baareja klubissa on useampia ja hanaoluen saa 5 taalan tarjoushintaan. Klubin katolla on myös hauska kattobaari, joka toimii kesällä varmasti paremmin kuin marraskuun koleudessa. Voi kun meillä olisi tällainen mesta Helsingissä.

Illan artistina oli kovassa nosteesa oleva indiepumppu Grouplove, jota lämmitti paikallinen konepop-duo MS MR. New Yorkissa on se hyvä puoli, että tarjontaa on niin paljon, että lämppäritkin ovat usein miltei yhtä kovia kuin itse pääakti. MS MR on vasta yhden Candy Bar Creep Show EP:n julkaissut kokoonpano New Yorkista, mutta kiertänyt aktiivisesti ja yleisöstä päätellen omaa jo rutkasti fanipohjaa. Duo muodostuu nimensäkin mukaan neidistä ja herrasta. Ensin mainittu hoitaa laulut ja jälkimmäinen syntetisaattorit. MS MR:n melodiset biisit jäivät ensikuulemalta mieleen. Ja arvatkaapa mitä nimeä setin tarttuvin biisi totteli? No, mikäpä muu kuin Hurricane. Tällä duolla, jota tosin jeesasi lavalla myös rumbali ja basisti, on tulevaisuutta edessä. Tähän väliin voin heti vinkata Flow’n ja Kuudennen aistin buukkareille, että kumpikin illan bändi istuu ensi kesän ohjelmistoon kuin hattara huvipuistoon.

Grouplove (joka kirjoitetaan usein versaaleilla GROUPLOVE) on Los Angelesista käsin operoiva viisihenkinen inde-bändi, joka koostuu parista newyorkerista, kahdesta losilaisesta ja yhdestä britistä. Laulukööri on tehnyt nopeaa nousukiitoa indierintamilla. Yhtye on julkaissut vasta nimeään kantavan EP:n Grouplove (2010) ja pitkäsoiton Never Trust A Happy Song (2011). Bändin keulilla heiluu Christian Zucconi, joka hoitaa päävokalistin tehtävät, mutta muiden jatkuvalla ja antaumuksellisella tuella. Kosketinsoittaja Hannah Hooper hoitaa myös useita lauluosuuksia kuten koko muu remmi kitaristi Sean Gadd, basisti Andrew Wessen ja rumpali/tuottaja Ryan Rabin. Aika nopeasti syntyi mielikuva leirinuotio-orkesterista, jonka edessä ei ole ihan pieni nuotio vaan valtavat roviot. Sen verran pateettista nuorta uhoa ja intoa bändin vedosta lähti, että heillä ei ole pitkä matka huudattamaan isompia yleisöjä suuremmille areenoille.  Bändissä on jotain Arcide Firen ja Mama’s and Papa’sin sekoitusta. Tanssittavaa indierockia, joka repii laulutaidottomankin hipin keuhkot riekaleiksi.

GROUPLOVE @ Terminal 5

Keikka alkoi Itchin’ on a Photograph -sinkkulohkaisulla ja heti tömisi Terminal 5:n tanner. Paikoin hurmoksellisen tunnelman luonut orkesteri piti keikan kaaren komeasti kasassa koko puolentoista tunnin keikan ajan. Encore alkoi kauniilla vedolla Cruel and Beatiful World biisistä, joka vedettiin ilman vahvistimia lampunvarjostimien luomassa tunnelmallisessa valaistuksessa. Sittenpä kytkettiin piuhat ja loppu olikin fanaattista jorausta. Indielistan kärkeen päräyttänyt Tongue Tied -hittibiisi aloitti katharttisen loppukirin, jonka päälle saatiin vielä silmiä hivelevä konfettisade. Hauska cover Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebody piti vimmaista menoa yllä. Keikan päätti myöskin hitiksi kavunnut yleisön huudattaja Colours. 

Sandy-supermyrskystä oli toivottu kaupungissa vasta muutama päivä, mutta Terminal 5:n bändivedot antoivat uskoa ja lohtua niille, jotka olivat missanneet muutakin kuin yhden juoksun. Tutustuin paikalliseen tyyppiin, joka oli menettänyt sekä työn että asunnon samaan aikaan. Keikan jälkeen newyorker oli silmin nähden ilahtuneempi. Elämän on jatkuttava, ja musiikki jos mikä, auttaa varsinkin kollektiivisena kokemuksena.

Rival Sons (US) @ The Circus, Helsinki 11.10.2012

Edellä mainitun tarinan vuoksi pääsin The Circuksen lähes täpötäyteen saliin, kun illan artisti Rival Sons oli vetäissyt jo kiertueensa tyyliin mukaisesti uuden levyn avainbiisit. Ne siis jäivät kuulematta, mutta syyskuussa julkaistua Head Downia on sen verran tullut hinkattua, että muuten niin perinnetietoisesta perusbluesrockista raikaampina erottuvat biisit, mutta kuulematta jääneet Wild Animal ja Until the Sun Comes jäivät hieman kalvamaan mieltä. Ei huolta, nopeasti pääsin kuitenkin kiinni tunnelmaan. Vanhoista stygeistä Torture toimii kuin tauti ja samoin tykki läpimurtohitti Pressure and Time.

Kutakuinkin vuosi sitten nähty Rival Sonsien Tavastian keikka iski puun takaa, vaikka Pressure and Time albumia kuten myös omakustanteista esikoisalbumia Before the Fire oli tullut kuunneltua jonkin verran. Tästä huolimatta bändin live-esitys oli jotain sellaista mitä ei ole koskaan aikaisemmin tullut nähtyä. Olin äimänä ja aika moni muukin. Kaikki ne, jotka ovat nähneet bändin, ovat saaneet vastaavaa tulitusta kuunnella viimeksi reilut 30 vuotta sitten. Jotkut ovat verranneet orkesteria Black Crowesiin, mutta kyllä itse näen esikuvat siellä 60-70 -lukujen esikautisella bluesrockin aikakaudella. Bändistä tuli kirjoitettua jo Ruisrockin yhteydessä, missä näin valitettavasti vain soittoniekkojen keikan jamitteluun sortuneen loppuosan.

Los Angelesista kotoisin olevan Rival Sonsin ura on lähtenyt nopeasti nousukierteeseen ja heille voi jopa veikkailla Black Keysin kaltaista menestystä. Perinnetietoinen bluesrock tosin ei ehkä iske heittämällä suureen yleisöön tai indiepiirien tiedostavaan ja uutta hakevaan sakkiin, vaikka ainesta kaikkeen on. Laulaja Joe Buchanan on orkesterin henkevä dynamo. Komeaääninen tulkitsija on opetellut maneerinsa tarkasti niin Jim Morrisonilta kuin Robert Plantilta. Rumpali Mike Mileyssa on voimaa kuin pienessä kylässä ja kitaristi Scott Holidayn on soitossaan tarkka, vaikkei mikään Jimmy Page olekaan. Basisti Robin Everhart hoitaa hommansa eleettömän tyylikkäästi kuten pitääkin.

Tosiaan missasin Ken Stringfellown vuoksi keikan alkupuoliskon ja liukenin paikalta ekan encorena kuullun kauniin Face Of Light jälkeen. Siitä huolimatta tuntui, että annos oli riittävä. Jopa vähän sellainen, että tämä on jo nähty ja tarvitseeko usempaankaan kertaan enää bongata. Led Zeppelinin reunion ja kiertue on ollut vaikka kuinka pitkään märkä päiväuni ja nyt sitä on saanut nähdä aavistuksen Rival Sonsin parissa. Tuntuisivatko Zeppeliinitkin nyt samalta tai paremmalta? Tuskin vanhat ukot nykykunnossa pärjäisivät LA:n miesten verestävälle otteelle, vaikka Rival Sons on omissa biiseissään esikuvistaan vielä aika kaukana. Rival Sons avaa ikkunan menneeseen maailmaan, mutta siitäkin huolimatta meiningistä tuli fiilis, että jaksaako sitä katsoa enää montaa kertaa.

Rival Sons on saanut nopeasti Euroopassa suuren suosion toisin kuin kotimaassaan ja combo tulee varmasti vierailemaan Suomessakin vielä useasti, sillä fanijoukko täällä kasvaa nopeasti. Itse en ole varma seuraavasta kerrasta, varsinkaan, jos olen hölmöydessäni buukannut liput samaan aikaan toiselle keikalle. Voi olla, että kukkopojat eivät mahdu enää Tavastialle tai hieman suuremmalla The Circuksen lavalle. Festarit vetää varmasti kuten tänä kesänä Ruisrock ja Ilosaari, mutta onko seuraava puhdas oma keikka jo areenalla. Sitä auttaa varmasti bändin ahkera kiertäminen, mutta tärkein avain on se ensimmäinen mainstream-hitti, joka vielä ekoilta levyiltä puuttuu.