J. Kaario Blues Band @ Ravitsemusliike Vintti, Espoo, 9.2.2013

Lähiöbaari Heikintorin kauppakeskuksessa Espoon Tapiolassa vaihtoi viime syksynä nimensä siihen alkuperäiseen, millä se oli toiminut Suomen toiseksi vanhimmassa kauppakeskuksessa joskus vuonna 1968. Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä, sanotaan, mutta nimenvaihdos toi myös merkittävän muutoksen, sillä Vintissä soi nykyään aktiivisesti elävä musiikki. Aluksi jazz-painoitteisesti lähtenyt tarjonta on laajentanut ohjelmistoa monipuolisesti perusrockiin ja bluesiin.

Live-musiikin laaja-alaisuus on harrastustoiminnan suola. Tarjontaa löytyy Olympiastadionilta lähiökuppilaan ja kaikkea siltä väliltä – mikä sen mukavampaa. Musiikin lajityyppien skaala on myös tätä nykyä niin kattava, varsinkin pääkaupunkiseudulla, ettei kaikkeen edes tarttua, vaikka mieli tekisi. Ei kaikille kaikkea, vaan jokaiselle jotakin. Lauantai-illan alkuperäinen haave oli suunnata Kuusumun profeetan ja Laivueen keikalle Nosturiin, mutta orastava flunssa pisti kahleen jalkaan. Eipä ollut otsikkopaikan napannut J. Kaario Blues Band myöskään illan ohjelmassa. Joskus sitä uhmaa flunssaa ja päättää käväistä moikkaamassa kaveria baarissa, mutta se voi käydä kalliiksi jos bluesia on tarjottimella.

J. Kaarion johtama trio on vuosikymmeniä bluesia kimpassa soittanut kombo. Eihän äijät musalla leipäänsä tienaa, mutta aktiivinen harrastus näkyy soitossa. Toisaalta nuottitelineet lavalla paljastavat, ettei touhu ihan päivittäisestä rutiinista käy. Tauolla vaihdoin muutaman sanan laulaja-kitaristi Jukka Kaarion kanssa ja ymmärsin, että musa vie nykyään espoolaista. Bisnesura on takana päin ja nyt miehellä riittää aikaa käydä jopa klassisen laulun tunneilla. Sen kyllä kuuli puhtaassa tulkinnassa. Mitä juurevammalla maaperällä mennään, sitä tukevammin Kaariolla on laulu hallussa. Erityisesti Willie Dixonin kynästä lähtenyt Muddy Waters klassikko Hoochie Coochie Man soi mallikkaasti.

Settilistaan kuului monenmoista tuttua klassista biisiä niin Chigaco bluesin aapisesta kuin  tuoreempaa materiaalia populaarimusiikin valtavirta-artisteilta. Triolta taittuu ilmeikäs soitanta ja biisiin kuin biisin he saavat bluesin sävyt maustettua, vaikkei itse kappaleessa perinteistä bluesin sointukaavaa olisikaan. Bassoa soittaa Pentti Ukkonen ja rummuissa on Ari Ilaskivi.  Ensimmäisen setin aikana lauteilla vieraili myös saksofonisti Katja Lamberg ja toi soitantaan kivasti pehmeyttä, vaikka tuntuikin hieman ylimääräiseltä elementiltä trion selkeässä soitannasa. Kahden setin iltaan mahtui liuta lauluja. Faith No Moren hitiksi lämmittämä Commodoresin alkuperäisteos Easy, Creamin Sunshine of Your LoveNeil Youngin Cinnamon Girl ja Led Zeppelin veto Misty Mountain Hop edustivat keikan etulinjaa. Takalinjalle ajautuivat taas hitusen laiska tulkinta Red hot Chili Peppersien Californicationista ja basistin laulama kapeaksi jäänyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way.

Perusväitteenä melkein voi sanoa, että juurimusiikin alkeita edustaneet vanhemmat viisut istuivat Kaarion ja kumppaneiden turvalliseen muottiin paremmin kuin uudemmat rallit. Toki J. Kaario Blues Band palveli monipuolisuudellaan yleisöä ja sai osan muuten istumavoittoisen baarin asiakkaista jopa joraamaan. Aika moni kulman kundi osaa tulla Vinttiin musiikkitarjonnan vuoksi, mutta kyllä se on seura ja seurustelujuoma mikä laittaa tapiolalaiset liikkeelle lauantai-iltana. Nyt alan myös ymmärtää miksi baarin eteen asettuu aina sama asunnoton kaiffari. Mies taitaa digata musiikista ja eipä tarvitse värjötellä ulkosalla, kun pääsee kauppakeskuksen sisäkäytävän penkille istumaan. Vartijatkin antavat harmittoman miehen päivystää rauhassa ja kuunnella vaikkapa versiota  ZZ Topin Sharp Dressed Man-biisistä. J. Kaarion positiivisesti yllättäneen keikan päätti Free Your Mind, joka paremmin tunnetaan En Voguen ysärihittinä. Ihan ei taittunut samalla tavalla Espoon sediltä catwalk-funky  kuin Amerikan siskoilta, mutta hauska valinta ja kertoi paljon yhtyeen avarakatseisesta asenteesta. Mahdollisesta encoresta ei ole todisteaineistoa, koska lähdin kapakasta saman tein pois parantelemaan sitä pahemmaksi äitynyttä flunssaa.

Lionel Richie (US) @ Hartwall Areena, Helsinki 14.10.2012

Lionel Richie @ Hartwall Areena, Helsinki

Näin keväällä ilmoituksen Lionel Richien keikasta, mutta ei paljoa hetkauttanut. Lähinnä kelasin, että onko mies vielä kiertokunnossa. Samaa ajatteli varmasti moni muukin, sillä kovasti oli tilaa areenalla. Permanto ja alakatsomo olivat takakaarteeseen saakka suht hyvin täytetty, mutta olisihan sinne muutama tuhat päätä vielä mahtunut. Täytyy nostaa Live Nationille hattua, että keksivät laittaa lippuja edulliseen hintaan Grouponin mailitse pamahtaviin tärppitarjouksiin. Citydealit sun muut nopeasti tehtävät superkaupat ovat tänä päivänä kovaa valuuttaa. Niinpä sain minäkin viime tiistaina mailin, että Lionel Richien konsertti 25€ hintaan. Mikä jottei. Tilasin samantien.

Monelle juurevamman musiikin ystävälle vilpittömän positiivisesti hymyilevä Lionel Richie on pelkkä balladipelle. Toisille hän on miespuolinen Whitney Houston, maailman giganttisimpien rakkauslaulujen tulkitsija ja luoja. Kuten viisu nimeltä Hello tunnetaan Telluksen joka kolkassa. Minulle itselleni Richie edustaa nostalgiaa sieltä 80-luvun alkupuoliskolta, jolloin ei voinut välttyä kuulemasta hänen tuotantoansa. Etenkin Richien musavideot ovat jättäneet tarkkojakin muistikuvia. Yhtään levyä en mieheltä omista, mutta tunnustan kuunnelleeni salaa isosiskon Can’t Slow Down (1983) albumia. Mielenkiintoinen trivia on muuten, että Hello julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Sen verran hittipotentiaalista tavaraa albumilta löytyi.

Lionel Richie nousi megatähteyteen soolourallaan, mutta sitä ei kestänyt kauan. Oikeastaan vain kolme albumia ja sitten mies vaipuikin unholaan. Richie tosin ehti tehdä jo merkittävän uran 1970-luvulla. Hän oli yhden vuosikymmenen menestyneimpien funk ja soul-orkesterin laulaja ja biisintekijä. Tämä orkesteri totteli nimeä The Commodores ja on bändi vieläkin pystyssä tosin ilman Richietä. The Commodores on itsellekin sen verran merkittävä, että yksi vinyyli löytyy levykokoelmistani. Tässä faktaa niille, jotka pitävät Richietä vastenmielisen imelänä artistina. Eräs hyvinkin arvostettu Faith No More teki 90-luvun alussa komean version The Commodores-hitistä nimeltä Easy. Kyseinen kappale on Richien kädenjälkeä eikä alkuperäinen häpeä uudelle versiolle todellakaan. The Commodoresin alkumetrit kulkivat pitkin funkahtavaa ja sielukasta latua, kuten genren peruspilarit Brick House, Machine Gun ja Lady (You Bring Me Up) asiaa todistavat. Sitten Lionel Richie hiffasi miten tehdä toimiva hituri. The Commodoresin settilistassa Three Times A Lady ja Still olivat balladien paalupaikalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Lionel Richie lähti soolouralle, kun Diana Rossin kanssa duetoima Endless Love lävähti listaykköseksi. Areenalle ei saatu Diana Rossia, vaikka Richie siitä vitsailikin. Yleisö sai tuurata Rossia.

Areenalla oli mukava istua konsertti alusta loppuun, varsinkin kun vertaa torstain kahden päällekkäisen keikan sukkulointia. Lämmittelijänä toimi Tuomo, jonka jätin tietoisesti väliin. Tuomon olen nähnyt aikaisemmin ja areenalämppärin rooli ei ole koskaan kadehdittava. Keikka alkoi aika tarkkaan ennakkotietojensa mukaan 20.30 ja kesti tunnin ja kolme varttia. Aikaisempia settilistoja tutkiessa pelkäsin puutuvani balladiralliin, mutta ei. Richien keikka oli hyvin rakennuttu ja vauhtibiisit ja rakkauslaulut vuorottelivat hyvässä rytmissä. Lionel Richie osoittautui kouliintuneeksi viihdyttäjäksi, jonka välispiikit olivat tarkoin suunniteltuja jopa itseironisia. Nimenomaan balladiosasto sai hauskoja sisäänjuontoja. Mikä ilahduttavaa myös, sovitukset rakkauslauluista olivat napakoita ja kestotkin kohdillaan. Ei ehtinyt kyynikko ärsyyntyä liikaa.

Lionel Richie aloitti keikan Hello-introlla, tietysti, jotta jengi muistaa minkä takia on halliin saapunut. Aika pian takapuolet nousivatkin areenan kuppituoleista, kun 2000-luvun loppupuolella julkaistu All Around the World alkoi tanssittaa väkeä. Richie ei ole millään tavalla yhtä tuottelias kuin moni maineikas singer-songwriter. Hyviä biisejä riittää kuitenkin monelta vuosikymmeneltä – lähinnä 70-80 -luvulta. Itselle kiinnostavinta antia olivat vanhat The Commodores styget kuten Fancy Dancer. Soolohiteistä My Destiny ja Running With the Night olivat raikkaita ja tietenkin kaikkien bailubiisien äiti All Night Long (All Night). Yleisö sai kuulla myös ne suurimmat Hello ja Say You, Say Me -hitit. Nenäliinoja ei tarvinnut kaivaa, mutta eihän niissä balladeissakaan mitään vikaa ole, jos niitä katsoo vaikka oman elämänsä kokemuskiikariensa lävitse.

Lionel Richien taustalla soitti viisihenkinen bändi ja homma taittui asiallisesti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan oli kunnon torvisektio. Saksofonisti löytyi, mutta muut puhaltimet tulivat taustanauhalta. Richie itse keskittyi lauluun, mutta välillä istui flyygelin ääreen. Alkaa olla jo sääntö, että kuusikymppiset maailmantähdet ovat järjestäin tiukassa fyysisessä kunnossa. Eipä ole laulutaidotkaan Richiellä ruostuneet. Virkistävää muuten käydä areenakeikoilla, missä yleisö on pikkasen erilainen mitä perusrocklubeilla tottuu näkemään. Toki yleisö on aina artistinsa mukaista, mutta luulenpa suurimman osan miespuolisesta väestä saaneen tänä iltana toimia avec-roolissa. Lionel Richie julkaisi alkuvuodesta Tuskagee -albumin, jonka nimi on kunnianosoitus miehen synnyinkaupungille Alabamassa. Tuore albumi on duettoalbumi, missä vanhat hitit ovat saaneet kantrinsävytteiset sovitukset. Esimerkiksi Easyn tulkitsee Richien kanssa Willie Nelson. Kiertuekin tottelee Tuskagee-nimeä, mutta hieman ihmetyttää, että missä olivat ne kantrit ja duetot, sillä artisti veti aika uskolliset versiot biiseistään.

Lionel Richie tarjosi juuri sopivan sunnuntai-illan viihdepaketin. Yllätyksiä ei nähty, mutta mitäpä sitä Suomen ensivierailulta olisi osannut odottaakaan. Loppupuheenvuorossa mies lupasi tulla jo ensi vuonna uudestaan. Jos näin käy, saattaa Richie vetää areenankin jo täyteen. Uskon, että puskaradio puhuu hyvää miehen puolesta. Vielä lopuksi pientä viihdetietoutta. Jos on Hello käsittämättömän suuri hitti, on Lionel Richiellä sormensa myös eräässä yhtä suuressa kappaleessa. Hyväntekeväisyyshitti We Are the World on Richien ja Michael Jacksonin säveltämä. Sitä ei sentään areenan illassa kuultu. Onneksi.