Tulin New Yorkiin juoksemaan maratonia, mutta käymään myös keikoilla. Se oli plääni. Suunnitelmat saivat ensimmäisen takaiskun, kun nousin taksiin JFK:n lentokentällä. Radiossa ilmoitettiin, että maraton on peruttu. Pettymykseni oli lievä, koska en tullut vain juoksemaan. Jos vertaa siihen mitä moni muu oli kärsinyt Sandy-myrskyn vuoksi, niin maratonin missaus on pikkujuttu. Niinpä tämän reissun focus tarkentui rokkikeikeikoihin. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus mennä katsastamaan uuden nousevan brooklynilaisen Hollis Brownin livekunto. Samalla keikalla soittaisi myös rutinoituneempi Buffalo Killers, jonka Let It Ride (2008) albumin on tuottanut muuten Black Keysin nokkamies Dan Auerbach. Kannattaa tutustua. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta viime tinkaan sekin joudutiin peruuttamaan sähkön puutteen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa sietokyky pettymyksiin on aika luja. Toki musadiggarilla on aina varasuunnitelma takataskussa, nimittäin päätin suunnata klubiin nimeltä Terminal 5, joka sijaitsee Manhattanilla 56th Streetillä Midtownista länteen.
Lippua en ostanut ennalta, mutta oven edustalla olevasta tungoksesta huolimatta sain 25 dollarin lipun ongelmitta. Ennen lipunostoa tosin piti todistaa henkilöllisyys ja antautua turvamiehen kopeloitavaksi. Ilman ID:tä ei näytä pääsevän Amerikassa mihinkään sisään. Terminal 5 on vanhaan varastorakennukseen rakennettu mainio klubi. Se on nimenomaan uusien nousevien bändien venue, joka vetää 3000 henkeä. Ei siis ihan aloittelevien bändien kanahäkki. Korkeaa tilaa kiertää parvi kolmessa kerroksessa, mutta permanto on aika lyhyt, joten paikka on kuitenkin kompakti ja joka kantilta näkee lavalle hyvin. Teollisuushallin kolkkoutta ei ole ja akustiikka on hyvä. Baareja klubissa on useampia ja hanaoluen saa 5 taalan tarjoushintaan. Klubin katolla on myös hauska kattobaari, joka toimii kesällä varmasti paremmin kuin marraskuun koleudessa. Voi kun meillä olisi tällainen mesta Helsingissä.
Illan artistina oli kovassa nosteesa oleva indiepumppu Grouplove, jota lämmitti paikallinen konepop-duo MS MR. New Yorkissa on se hyvä puoli, että tarjontaa on niin paljon, että lämppäritkin ovat usein miltei yhtä kovia kuin itse pääakti. MS MR on vasta yhden Candy Bar Creep Show EP:n julkaissut kokoonpano New Yorkista, mutta kiertänyt aktiivisesti ja yleisöstä päätellen omaa jo rutkasti fanipohjaa. Duo muodostuu nimensäkin mukaan neidistä ja herrasta. Ensin mainittu hoitaa laulut ja jälkimmäinen syntetisaattorit. MS MR:n melodiset biisit jäivät ensikuulemalta mieleen. Ja arvatkaapa mitä nimeä setin tarttuvin biisi totteli? No, mikäpä muu kuin Hurricane. Tällä duolla, jota tosin jeesasi lavalla myös rumbali ja basisti, on tulevaisuutta edessä. Tähän väliin voin heti vinkata Flow’n ja Kuudennen aistin buukkareille, että kumpikin illan bändi istuu ensi kesän ohjelmistoon kuin hattara huvipuistoon.
Grouplove (joka kirjoitetaan usein versaaleilla GROUPLOVE) on Los Angelesista käsin operoiva viisihenkinen inde-bändi, joka koostuu parista newyorkerista, kahdesta losilaisesta ja yhdestä britistä. Laulukööri on tehnyt nopeaa nousukiitoa indierintamilla. Yhtye on julkaissut vasta nimeään kantavan EP:n Grouplove (2010) ja pitkäsoiton Never Trust A Happy Song (2011). Bändin keulilla heiluu Christian Zucconi, joka hoitaa päävokalistin tehtävät, mutta muiden jatkuvalla ja antaumuksellisella tuella. Kosketinsoittaja Hannah Hooper hoitaa myös useita lauluosuuksia kuten koko muu remmi kitaristi Sean Gadd, basisti Andrew Wessen ja rumpali/tuottaja Ryan Rabin. Aika nopeasti syntyi mielikuva leirinuotio-orkesterista, jonka edessä ei ole ihan pieni nuotio vaan valtavat roviot. Sen verran pateettista nuorta uhoa ja intoa bändin vedosta lähti, että heillä ei ole pitkä matka huudattamaan isompia yleisöjä suuremmille areenoille. Bändissä on jotain Arcide Firen ja Mama’s and Papa’sin sekoitusta. Tanssittavaa indierockia, joka repii laulutaidottomankin hipin keuhkot riekaleiksi.
Keikka alkoi Itchin’ on a Photograph -sinkkulohkaisulla ja heti tömisi Terminal 5:n tanner. Paikoin hurmoksellisen tunnelman luonut orkesteri piti keikan kaaren komeasti kasassa koko puolentoista tunnin keikan ajan. Encore alkoi kauniilla vedolla Cruel and Beatiful World biisistä, joka vedettiin ilman vahvistimia lampunvarjostimien luomassa tunnelmallisessa valaistuksessa. Sittenpä kytkettiin piuhat ja loppu olikin fanaattista jorausta. Indielistan kärkeen päräyttänyt Tongue Tied -hittibiisi aloitti katharttisen loppukirin, jonka päälle saatiin vielä silmiä hivelevä konfettisade. Hauska cover Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebody piti vimmaista menoa yllä. Keikan päätti myöskin hitiksi kavunnut yleisön huudattaja Colours.
Sandy-supermyrskystä oli toivottu kaupungissa vasta muutama päivä, mutta Terminal 5:n bändivedot antoivat uskoa ja lohtua niille, jotka olivat missanneet muutakin kuin yhden juoksun. Tutustuin paikalliseen tyyppiin, joka oli menettänyt sekä työn että asunnon samaan aikaan. Keikan jälkeen newyorker oli silmin nähden ilahtuneempi. Elämän on jatkuttava, ja musiikki jos mikä, auttaa varsinkin kollektiivisena kokemuksena.