Ken Stringfellow (US) @ Bar Loose, Helsinki 11.10.2012

Viikko ennen Ken Stringfellow’n keikkaa aloin epäillä, että pienehkö Bar Loosen klubi menee tukkoon ja pitkään diggailemani artisti jää näkemättä. Siispä reippaana ostin lipun ennakkoon. Muutamaa päivää ennen keikkaa sain viestin ystävältä, että olenko kiinnostunut Rival Sonsin keikasta. Totta kai olen, mutta olin jo ostanut lipun sinne aikaisemmin. Hetkeä myöhemmin tajusin, että Stringfellow ja Rival Sons soittavat samana päivänä. Illasta oli siis koitumassa laatuisa pienimuotoinen festivaali. Sittenpä selvisi ikävä fakta, että artisteilla on tismalleen sama showtime. Kyllä. Ja minulla lompakossa molempiin tapahtumiin tiketti. Kenin lipusta pulitin 10€ ja Rival Sonsien 32€. Hintaerosta huolimatta Stringfellow kiinnosti enemmän, mutta kummastakaan keikasta en tohtinut luopua.

Valitsin Ken Stringfellow’n illan aloittajaksi ja laskeuduin Loosen alakertaan, missä Seatllen mies akustisen kitaransa kanssa loi heti kättelyssä poikkeuksellinen intiimin tunnelman. Samaa fiilinkiä muistelin Kenin edelliseltä näkemältäni soolokeikalta Tavastialta 8 vuoden takaa, jolloin mies oli kiertämässä mestarillisen Soft Commands -albumin puitteissa. Tavastian iso sali kuitenkin nakersi hieman intiimiyden reunoja.

Ken Stringfellow’n pitkään uraan mahtuu noste 90-luvun voimapopin aallonharjoilla The Posiesin riveissä. Bändi teki komeat Frosting on the Beater (1993) ja Amazing Disgrace (1996) -levyt ja toimii edelleenkin, vaikkakin välillä pitkin tauoin. The Posies on vieraillut laskujeni mukaan kolme kertaa Tavastialla ja jokainen veto on jättänyt legandaarisen maineen. Bändin 2000-luvun tuotanto Every Kind of Light (2005) ja Blood/Candy (2010) ovat olleet myös erittäin kelvollisia, mutta ilman edellisen vuosikymmenen suurta suosiota. The Posiesilla on kuitenkin vakaa fanipohja peräpohjolaa myöten. The Posiesin ydinkaksikon toinen osapuoli Jon Auer tekee myös soolouraa aina bändin huilatessa, mutta ei ole päässyt yksinään samalle tasolle kuin kollegansa Stringfellow, joka sai juuri julkaistua neljännen sooloalbuminsa Danzig in the Moonlight. Stringfellow on työmyyrä ja muitakin projekteja löytyy ja luottotehtäviä kuten toimia edesmenneen R.E.M yhtyeen kiertuekosketinsoittajana. Lisäksi mies on tehnyt legendaarisen Big Starin kanssa In Space -albumia sekä norjalaisen The Disciplinesin kanssa parikin plattaa ja paljon muutakin värkkäystä löytyy miehen historiasta.

Ken soitti vuoroin kitaraa vuoroin lauloi koskettimien ääressä istuviltaan ja siinä se Loosen ongelma olikin, että seisovan yleisön seasta ei tahdo nähdä pitempikään veijari artistia, koska lava on niin matala. Stringfellow’ta kyllä kelpasi pelkästään kuunnellakin. Miehen sielukas laulu osuu maaliin. Fiilis oli heti korkealla ja etenkin alkupäässä kolmantena kuultu uusi biisi Even the Forgers Were Left  Fingering the Fakes imaisi mukaansa tyylikkään riisuttuna tulkintanta. Sitten aloinkin stressata Rival Sonsien aloitusaikaa. Montako biisiä ovat jo soittaneet? Onneksi sain tekstarin paikanpäältä, jossa kerrottiin Rivalin aloittaneen varttia yli kymmenen. Taktikoin niin, että kuuntelen Stringfellow’ta reilu puoli tuntia ja sitten singahdan The Circukseen. Onneksi etäisyyttä ei ollut kuin viiden minuutin kävelyn verran. Ennen kuin jätin Stringfellow’n tunnelman kuulin eräältä rock-poliisilta, että Ken oli heittänyt eilen Tampereella kahden ja puolen tunnin keikan. Tästäpä syntyi ajatus, että Rival Sonsien jälkeen on palattava Looseen. Niin teinkin.

Ken Stringfellow

Ken Stringfellow ja rauhoitettu häirikkö @ Bar Loose

Rival Sonsista kerron omassa artikkelissa vaikka melkein festarityyliin pitäisi paukuttaa tähän samaan. Tosin jos on kyseessä eri klubi, on silloin oman otsakkeen paikka. Palasin siis Bar Looseen ja siellä seisovan ihmismassan takana ei laulanutkaan enää Ken Stringfellow. Soitto oli keskeytynyt, kun järkkäri oli heittämässä ulos salin takaosassa riehunutta adhd-fania, joka oli intoutunut vetämään muita häiritsevää breakdancea. Järkkäri ei saanut miestä taltutettua, mutta sitten astuikin itse Stringfellow lavalta setvimään tilannetta. Eipä mennyt kuin hetki, kun kundi sai halauksen Keniltä ja käden, joka opasti miehen aitiopaikalle lavalle kuuntelemaan keikkaa. Järkkäri oli lyöty mies, auktoriteetti oli olematon artistin vieressä. Stringfellow jatkoi keikkaa vielä reilun puolen tunnin ajan ja tuntui, etten olisi ollut keikalta lainkaan poissa. Sain kun sainkin nauttia reilun tunnin miehen mainiota esiintymistä.

Stringfellown tulkinnat omista biiseistä oli sovituksiltaan hieman samankaltaisia, mutta vaikuttavia. Yleisöä oli ehkä sen sata päätä, mutta tyytyväisyys huokui joka kasvolta. The Posies ja etenkin Stringfellow -fanit saivat reilun kaksi ja puoli tuntia kokea persoonallista keikkaa. Jos riitti musiikkia, riitti myös lämminhenkistä jutustelua yleisön kanssa. Stringfellow oli paikoin sympaattisen kömpelö puuhastelija, mutta kaikista toimista paistoi yleisöstä välittäminen ja kaikkensa antaminen. Loppukiitoksissa paljastui, että lavalla oli vieraillut myös joku Lotta, mutta mitä olivat duettoineet jäi vain arvailuksi, mutta ehkäpä sen kauniin Doesn’t It Remind You Of Something -dueton, jonka Ken laulaa uudella pitkäsoitollaan Charity Rose Theilenin kanssa. Keikan päätteeksi Ken kehotti yleisöä ostamaan albumeja lavan reunalta, ja kappas, kukapa muu plattoja kauppasi kuin mies itse. Tulipa hankittua uutukainen ja Stringfellow’n omistuskirjoituksella varustettuna. Kannessa luki mustalla tussilla tuikattu teksti oven fresh. Se oli fiilis koko keikasta, vaikka paloista omalle kohdalle rakentuikin.

Mikko Viman & The Dead Pilot (Fin) @ Bar Loose, Helsinki, 21.6.2012

Harvoin sitä laskeutuu kylmemmästä kelistä aurinkoisempaan, kun tulee lentäen Helsinki-Vantaalle. Nyt kävi niin. Jatkoin saman tien iltamyöhäiseltä lennolta suoraan Bar Loosen alakertaan, minne päivänvalolla on pitkä matka. Eipä se aurinko pahemmin paista Mikko Viman & The Dead Pilotin koleassa mutta kiehtovassa musiikissakaan. Bändi oli uusi tuttavuus, mitä nyt pari biisiä olin kuullut. Mikko Vimanin poppoo sai musiikkinsa kelpo lentoon. Naftin tunnin keikan soittanut kokoonpano oli ilmeeltään harkitun asetelmallinen. Lavalle oli värkätty pöytä, jossa punaisella varjostimalla varustettu lamppu loi vakavahkon ilmeen. Pöydälle mahtui myöskin jallulasi, josta Mikko Vimanin oli hyvä naukkailla biisien välissä. Vastikään viime vuoden lopulla debyyttialbuminsa Don’t Walk Away From The Sorrow julkaissut helsinkiläinen bändi keikkailee harvakseltaan. Sinänsä harmi, sillä Mikko Viman laulaa hetkittäin jallun kyydittämällä baritonillaan kuin Tinderticksin Stuart A. Staples. Hänen ympärillensä on kyhätty riisuttu orkesteri: piano ja akustinen kitara, joka tosin vaihtui parin loppubiisin ajaksi sähköiseen. Kitaristi Marko Kiviluoman rauhallisen rento soitto oli hallittua ja irtonaista. Martti Lindholmin piano luo lauluhin selkärangan, mutta ajoittain jäi kaipaamaan ryhdiksi bassoa, varsinkin vikojen biisien blueseissa. Reilun puolet keikasta lavalla oli myös kaksi taitavaa taustalaulajatarta, jotka toivat harmonioillaan sielukkuutta ja arvokkuutta esitykseen.

Bar Loosen viihtyisään luolaan oli saapunut parisen kymmentä kuulijaa, jotka jaksoivat antaa aplodeja jokaiselle biisille. Enemmänkin pienien bändien keikoille soisi väkeä, varsinkin jos lippu maksaa vaivaiset 5€. Juhannusaaton aatto ei ollut ihan  paras keikkapäivä, sillä aika monet olivat jo lähteneet maaseutujen pusikoihin. Hyvä kuitenkin, että kaupunkiin jumittuneille on myös musiikkitarjontaa. Mikko Vimanin seurassa baarijakkaralla nuokkuvalle väsyneelle reissajaalle ei ollut vaaraa torkahtaa, mutta ei myöskään villiintyä hytkyttelemään. Musiikin pohjavire on surumielinen, jopa kohtalokas, vaikka kauniita melodiota muutamissa biiseissä onkin. Biisit ovat samankaltaisia sanoituksiaan myöten. Aika usein jumala ja paholainen ovat napit vastakkain tai sitten koukataan huumeiden tai epätoivoisen rakkauden kautta. Lähinnä nousi mieleen kysymys miksei tätä samaa tehdä suomeksi, voisi sanoituksiin löytyä laajempi ilmaisupohja. Ehkäpä kotimaisella luciferit kuulostaisivat kornimmilta. En näe bändille kauheasti mahdollisuuksia nousta suurempaan tunnettavuuteen, mutta eipä se taida olla tarkoituskaan. Hämyinen Bar Loose lienee bändille se haaveiden Tavastia. Kunnianhimo ja asenne ovat kuitenkin kohdillaan, kunhan Mikko Viman ja kumppanit eivät hyydy tyytyväisyyteensä – kehitystä on varmasti luvassa.