Ken Stringfellow (US) @ Bar Loose, Helsinki 11.10.2012

Viikko ennen Ken Stringfellow’n keikkaa aloin epäillä, että pienehkö Bar Loosen klubi menee tukkoon ja pitkään diggailemani artisti jää näkemättä. Siispä reippaana ostin lipun ennakkoon. Muutamaa päivää ennen keikkaa sain viestin ystävältä, että olenko kiinnostunut Rival Sonsin keikasta. Totta kai olen, mutta olin jo ostanut lipun sinne aikaisemmin. Hetkeä myöhemmin tajusin, että Stringfellow ja Rival Sons soittavat samana päivänä. Illasta oli siis koitumassa laatuisa pienimuotoinen festivaali. Sittenpä selvisi ikävä fakta, että artisteilla on tismalleen sama showtime. Kyllä. Ja minulla lompakossa molempiin tapahtumiin tiketti. Kenin lipusta pulitin 10€ ja Rival Sonsien 32€. Hintaerosta huolimatta Stringfellow kiinnosti enemmän, mutta kummastakaan keikasta en tohtinut luopua.

Valitsin Ken Stringfellow’n illan aloittajaksi ja laskeuduin Loosen alakertaan, missä Seatllen mies akustisen kitaransa kanssa loi heti kättelyssä poikkeuksellinen intiimin tunnelman. Samaa fiilinkiä muistelin Kenin edelliseltä näkemältäni soolokeikalta Tavastialta 8 vuoden takaa, jolloin mies oli kiertämässä mestarillisen Soft Commands -albumin puitteissa. Tavastian iso sali kuitenkin nakersi hieman intiimiyden reunoja.

Ken Stringfellow’n pitkään uraan mahtuu noste 90-luvun voimapopin aallonharjoilla The Posiesin riveissä. Bändi teki komeat Frosting on the Beater (1993) ja Amazing Disgrace (1996) -levyt ja toimii edelleenkin, vaikkakin välillä pitkin tauoin. The Posies on vieraillut laskujeni mukaan kolme kertaa Tavastialla ja jokainen veto on jättänyt legandaarisen maineen. Bändin 2000-luvun tuotanto Every Kind of Light (2005) ja Blood/Candy (2010) ovat olleet myös erittäin kelvollisia, mutta ilman edellisen vuosikymmenen suurta suosiota. The Posiesilla on kuitenkin vakaa fanipohja peräpohjolaa myöten. The Posiesin ydinkaksikon toinen osapuoli Jon Auer tekee myös soolouraa aina bändin huilatessa, mutta ei ole päässyt yksinään samalle tasolle kuin kollegansa Stringfellow, joka sai juuri julkaistua neljännen sooloalbuminsa Danzig in the Moonlight. Stringfellow on työmyyrä ja muitakin projekteja löytyy ja luottotehtäviä kuten toimia edesmenneen R.E.M yhtyeen kiertuekosketinsoittajana. Lisäksi mies on tehnyt legendaarisen Big Starin kanssa In Space -albumia sekä norjalaisen The Disciplinesin kanssa parikin plattaa ja paljon muutakin värkkäystä löytyy miehen historiasta.

Ken soitti vuoroin kitaraa vuoroin lauloi koskettimien ääressä istuviltaan ja siinä se Loosen ongelma olikin, että seisovan yleisön seasta ei tahdo nähdä pitempikään veijari artistia, koska lava on niin matala. Stringfellow’ta kyllä kelpasi pelkästään kuunnellakin. Miehen sielukas laulu osuu maaliin. Fiilis oli heti korkealla ja etenkin alkupäässä kolmantena kuultu uusi biisi Even the Forgers Were Left  Fingering the Fakes imaisi mukaansa tyylikkään riisuttuna tulkintanta. Sitten aloinkin stressata Rival Sonsien aloitusaikaa. Montako biisiä ovat jo soittaneet? Onneksi sain tekstarin paikanpäältä, jossa kerrottiin Rivalin aloittaneen varttia yli kymmenen. Taktikoin niin, että kuuntelen Stringfellow’ta reilu puoli tuntia ja sitten singahdan The Circukseen. Onneksi etäisyyttä ei ollut kuin viiden minuutin kävelyn verran. Ennen kuin jätin Stringfellow’n tunnelman kuulin eräältä rock-poliisilta, että Ken oli heittänyt eilen Tampereella kahden ja puolen tunnin keikan. Tästäpä syntyi ajatus, että Rival Sonsien jälkeen on palattava Looseen. Niin teinkin.

Ken Stringfellow

Ken Stringfellow ja rauhoitettu häirikkö @ Bar Loose

Rival Sonsista kerron omassa artikkelissa vaikka melkein festarityyliin pitäisi paukuttaa tähän samaan. Tosin jos on kyseessä eri klubi, on silloin oman otsakkeen paikka. Palasin siis Bar Looseen ja siellä seisovan ihmismassan takana ei laulanutkaan enää Ken Stringfellow. Soitto oli keskeytynyt, kun järkkäri oli heittämässä ulos salin takaosassa riehunutta adhd-fania, joka oli intoutunut vetämään muita häiritsevää breakdancea. Järkkäri ei saanut miestä taltutettua, mutta sitten astuikin itse Stringfellow lavalta setvimään tilannetta. Eipä mennyt kuin hetki, kun kundi sai halauksen Keniltä ja käden, joka opasti miehen aitiopaikalle lavalle kuuntelemaan keikkaa. Järkkäri oli lyöty mies, auktoriteetti oli olematon artistin vieressä. Stringfellow jatkoi keikkaa vielä reilun puolen tunnin ajan ja tuntui, etten olisi ollut keikalta lainkaan poissa. Sain kun sainkin nauttia reilun tunnin miehen mainiota esiintymistä.

Stringfellown tulkinnat omista biiseistä oli sovituksiltaan hieman samankaltaisia, mutta vaikuttavia. Yleisöä oli ehkä sen sata päätä, mutta tyytyväisyys huokui joka kasvolta. The Posies ja etenkin Stringfellow -fanit saivat reilun kaksi ja puoli tuntia kokea persoonallista keikkaa. Jos riitti musiikkia, riitti myös lämminhenkistä jutustelua yleisön kanssa. Stringfellow oli paikoin sympaattisen kömpelö puuhastelija, mutta kaikista toimista paistoi yleisöstä välittäminen ja kaikkensa antaminen. Loppukiitoksissa paljastui, että lavalla oli vieraillut myös joku Lotta, mutta mitä olivat duettoineet jäi vain arvailuksi, mutta ehkäpä sen kauniin Doesn’t It Remind You Of Something -dueton, jonka Ken laulaa uudella pitkäsoitollaan Charity Rose Theilenin kanssa. Keikan päätteeksi Ken kehotti yleisöä ostamaan albumeja lavan reunalta, ja kappas, kukapa muu plattoja kauppasi kuin mies itse. Tulipa hankittua uutukainen ja Stringfellow’n omistuskirjoituksella varustettuna. Kannessa luki mustalla tussilla tuikattu teksti oven fresh. Se oli fiilis koko keikasta, vaikka paloista omalle kohdalle rakentuikin.

The Vibrators (UK) @ Semifinal, Helsinki 25.5.2012

Originaliteetti on sana, jolla on monumentaalinen status rokkifoorumeilla. Suuria mestareita ovat ne, joiden kynästä ovat lähteneet klassisimmat sävelet ja terävimmät lyriikat. Ei niistä tämän enempää. Puhutaanpa mieluummin alkuperäiskokoonpanoista. Pete Best nousee aina huulille kun aiheena on The Beatles. Hän oli orkesterin alkuperäisrumpali, joka sai lähteä lätkimään kauan ennen kuin bändistä tuli suositumpi kuin Jeesus. Pete saattoi olla heikompi kannunhakkaaja kuin Ringo Starr, mutta alkuperäisjäsenyyttä häneltä ei vie kukaan pois.

Tänä päivänä monet populaarimusiikin dinosaurukset alkavat olla jo sen ikäisiä, että viikatemies on tehnyt luonnnollista karsintaa ja alkuperäisjäsenten määrä on jäänyt vähemmistöksi. Moni uusi soittoveijari on istunut musiikillisesti joukkueeseen kuin plektra etusormen ja peukalon väliin, mutta harva on kavunnut alkuperäishemmojen asemaan. Melkein voisi väittää, että alkuperäisyys synnyttää karismaa, vaikkei sitä luonnostaan olisikaan. Poikkeuksia toki on, kuten Ron Wood, joka asettui ensiksi Small Faces-orkesteriin, josta toki tipahti Small -etuliite pois ja muutenkin syntyi aivan toisenlainen bändi, sekä liittyi myöhemmin The Rolling Stonesiin. Kumpaisessakin combossa Wood on saavuttanut alkuperäisjäsenen aseman.

Yhtyeitä hajoaa, uusbändiperheitä perustetaan. Joku lähtee soolouralle, jollekin keikkailu ei vain maistu vanhainkotiin saakka. Siksipä moni kokoonpano on rakennettu uusille harteille, jonka laella vielä vanha pää keikkuu. Kyllä alkuperäisyydellä osataan myös ratsastaa, nimittäin taitaa Sweet kiertää peräti kahdella eri line-upilla maailman lavatansseja.

Semifinalin lauteille nousi britti-punkrockin uudisraivaajiin lukeutuva The Vibrators. Vielä vuosi sitten bändin keulilla olisi keikkunut alkuperäislaulaja-biisintekijä Knox, mutta nyt taustalla hääräsi ainoana alkuasukkaana rumpali John ”Eddie” Edwards. Knox liukeni soolouralle. Lähtökohta oli hitusen skeptinen, että kuulostaako veto lainkaan alkuperäisestä bändiltä. No, mutta jos 1976 perustetun soittokunnan rumpujakkaralle istuu 36 vuotta kattiloita hakannut jamppa, nousee käsi lippaan.

Keikka starttasi klo 23.40. Sitä ennen Semifinalin satapäiselle väelle oli soittanut settinsä Suomiremmi nimeltä Kerho. Heitä en valitettavasti ehtinyt näkemään. Ekana rävähti ilmoihin Bad Time esikoisalbumi Pure Manialta. Lauluosuutta veti rumpujen takaa Eddie ja kyllä siinä kyyryssä soittoasennossa tuli mieleen The Bandin vastakuollut Levon Helm tai miksei myös kansallissankarimme Remu Aaltonen. Myöhemmin lauluvastuu jakaantui lähinnä Eddien ja basisti Pete Honkamäen kesken. Kitaristi Nigel Bennett pääsi myös vetämään Judy Says (Knock You In the Head) -rallin. Tämäpä se keikan suurin ongelma olikin. Kukaan näistä hepuista ei ole ihan eturivin huutaja. Hyvä meininki oli yllä heti alkuiskusta lähtien, mutta jotenkin sitä kaipasi vähän ruostuneemmallekin laivalle kapteenia. Eddie tavoitti kannujen takaa ehkä sellaisen perämiehen tittelin.

Semifinal on rock-pyhättö Tavastian kainalossa erinomainen keikkapaikka. Liian harvoin tulee käytyä, koska normaalisti listalla on vain tulokkaita, joihin ei vain aika riitä tutustua. The Vibrators oli Semifinalin mittoihin todella iso nimi ja se siinä vetikin puoleensa – nähdä legenda pienessä soittoluolassa. Helsingin live-tarjonta on viikonloppuisin runsasta ja eipä ollut hankaluuksia ostaa 12€ lippua ovelta. Tupa täyttyi sopivasti ja paikalle oli saapunut tiedostavien punkrock-ystävien lisäksi myös uteliaita ohikulkijoita. Harvoin sitä pääsee näin iholle bändiä, joka on kiertänyt suttuisia klubeja iät ja ajat, vaikka nojaileekin baaritiskiin.

Keikka kesti sen tunnin, mitä punk-rock-esitys saa maksimissaan kestää. Vikana biisinä kuultiin Automatic Lover, joka lie bändin isoin hitti Britanniassa, mutta ei suinkaan kolmen parhaan biisin joukossa. Palkintokaappiin nostaisin mieluummin jo edellä mainitun Judy Says (Knock You In the Head) -biisin sekä R.E.M in Mike Millsin coveroiman Baby Baby että ohittamattoman genreklassikon Whips and Furs. Encoressa meininki nuoli kattoa siihen malliin, että pari jamppaa kapusi lauteille heiluttamaan lahkeitaan. Se on helppoa Semifinalissa.

Ei ole isoa bisnestä pyörittää punk-klassikkobändiä, jos sata ihmistä ostaa lipun. Ilmankos keikkamyynti on myös Eddien harteilla, sitä on helppo hoitaa samalla kun soittelee rumpuja. The Vibrators kiertää aktiivisesti ja pakkohan se on, jos musisoinnilla haluaa ansaita leipänsä. Bändi on kalunnut Suomea aikaisemminkin, mutta meikäläiselle keikka oli ensimmäinen. Aika pitkään Joe Strummerin näköinen basisti Pete piti hämäläisyytensä piilossa ja aika monelle oli varmaan yllätys, kun ekan kerran kiitos ja muutama muukin suomenkielinen sana tuli ulos, että kaveri kuuluu meidän heimoon. Pete Honkamäki lähti Lontooseen No Direction -bändin matkassa ja liittyi jo useita vuosia sitten The Vibratorsin riveihin. Liekö side suomalaisuuteen syntynyt jo 80-luvun alussa kun Knox teki Fallen Angels nimen alla albumin Hanoi Rocksin jätkien kanssa. Tamperelaissyntyinen Honkamäki on The Vibratorsin juniori ja kyllä virtaa tuntui riittävän lavalla rutkasti. Ei voi mutta todeta, että hatunnoston arvoista, kun kaveri on näinkin legendaarisen bändin etulinjassa. Sitähän voi mielessä leikitellä ajatuksella, että jospa Suomipoika soittaisi vaikka The Buzzcocksin tai peräti menneisyyden mestarin The Clashin riveissä. Siinä ei alkuperäisyys paljoa painaisi.