Arctic Monkeys (UK), Grizzly Bear (US), Abul Mogard (RS), Vesta (Fin), Shame (UK) @ Flow Festival, Helsinki, 11.8.2018

IMG_5706Brittiläinen Shame palautti uskon vanhaan kunnon punkin jälkilöylyissä syntyneeseen brittirokkiin.  Shamen kaltaisten kokoonpainojen ansiosta rujo riffirokki voi hyvin ja voi palata massojen musiikiksi. Shame julkaisi alkuvuodesta esikoisalbuminsa Songs of Praise, joka sai kovasti kehua. Itsekin aloin kuunnella yhtyettä kaverin suosittelemana. Albumilla Shame kuulosti kiinnostavalta, mutta vasta live-keikka räjäytti potin. Missasin keikasta miltei puolet, koska jumitin pääportin jonoissa, vaikkakin sisäänpääsy kävi lauantaina paljon sujuvammin kuin perjantaina. Silti sieppasi käkkiä jonossa, kun tiesi Shamen aloittaneen keikkansa.

Festareilla harvoin näkee esityksiä täysin kokonaan, koska soittoajat menevät väistämättäkin limittäin. Joka tapauksessa Shamen kohdalla puolikaskin keikka tuntui kokonaiselta. Parikymppisten lontoolaisten touhu näyttää harvinaisen kypsältä. Bändi on vihainen, tulivoimainen, mutta samalla äärimmäisen teeskentelemätön ja sympaattinen. Laulaja Charlie Steenin jokainen liike lavalla tai yleisön käsien päällä on uskottavaa, hän spiikkaa fiksusti ja näyttää ilman paitaa aidolta rokkitähdeltä. Biisit ovat sopivan raakoja ja lupaavia jostain suuremmasta. Shamella oli varaa soittaa sinkkubiisit keikan alkupuoliskolla, mutta lopun meininki ei tästä huolimatta pettänyt. Etenkin Lampoon pisti yleisön hölkkäämään paikallaan. Tästä bändistä voi kasvaa uusi Arctic Monkeys, kannattaa ottaa seurantaan.

IMG_5709.jpgVesta säväytti vuosi sitten Flow’n teltassa erinomaisella keikalla, mikä tuntui sopivan kokoiselta venuelta tämän hetken puhutuimmalle artistille. Tänä vuonna iso päälava tarjosi vielä vähän liian isot saappaat Vestalle. Alkuillan päivänvalossa ei tietenkään ole samaa taikaa kuin tummassa elokuun yössä, kun valot ja visuaalisoinnit rikastuttavat esityksiä. Vesta yhtyeineen soitti keväällä julkaistun Lohtulauseita-albumin materiaalia mutkattomasti, mutta kyllä se uutuuden viehätys karisee, jos indietähti saa liian nopeasti popätähden puitteet. Vesta lauloi vakuuttavasti ja raitapukuinen taustabändi soitti virheettömästi, mutta päälavalle Fakin rokstarr on vielä pieni kappale. Älä kasva liian nopeasti isoksi, Vesta.

IMG_5725.jpgSeuraavaa artistia odotellessa kurkistin The Other Soundin tarjontaan. Serbialainen Abul Mogard imaisi mukaan lentävän äänimattonsa aalloille. Syntetisaattoripohjainen musiikki potki juuri oikealla hetkellä vastapalloon ja latasi valmiuden kuunnella taas melodista populaarimusiikkia. Abul Mogardin teos olisi pitänyt kuunnella kokonaan ja silloin se olisi varmasti noussut emotionaalisesti vielä korkeampiin sfääreihin kaikessa hypnoottisessa visuaalisuudessaankin.  Abul Mogard oli oiva osoitus Flow’n monipuolisuudesta.

Grizzly Bear on brooklynilainen pitkän linjan indiebändi, jonka popista voi löytää niin psykedeliaa kuin barokin vivahteita. Näin yhtyeen heidän kotikaupungissaan kahdeksan vuotta sitten, jolloin he olivat juuri julkaisseet kehutun Veckatimest-albumin. Samalla levyllä on bändin isoin kappale Two Weeks, joka johdatti minutkin Grizzly Bearin pariin. Seuraava albumi Shields (2012) jatkoi taidokasta linjaa, eikä viime vuonna julkaistu Painted Ruins pettänyt. Etenkin Morning Sound on komea kappale.

Grizzly Bear on musiikillisesti haastavaa kuunneltavaa, mutta kun sen karvoista saa kiinni, niin sitten se pitää otteessaan. Yhtyeen keulilla laulaa vuoroin kosketinsoittaja Ed Droste ja kitaristi Daniel RossenChris Taylor on basisti ja multi-instrumentalisti, jolta hoituu vaikka poikkihuilu. Rumpalina toimii osuvasti kaveri nimeltä Christopher Bear. Grizzly Bear oli parempi kuin edellisellä kerralla. Heidän lavaesiintymisensä oli kovin vähäeleistä kuin introvertit studiomuusikot olisi huijattu ulos kammiostaan keikalle. Siitä huolimatta keikasta jäi erittäin tyydyttävä maku, sillä näin rautaista soittamista ei kovin usein näe. oli Ed Drostekin puheidensa mukaan varsin innoissaan saadessaan soittaa ensi kertaa Suomessa.

IMG_5733.jpgOmalla listalla illan pääesiintyjä oli ennalta Arctic Monkeys, vaikka yhtye ei ole koskaan ollut missään suurkulutuksessa. Olenkin ollut innostuneempi sivuprojektista The Last Shadow Puppets, jonka keikka pari vuotta sitten vakuutti ja todisti Alex Turnerin hyväksi live-esiintyjäksi. Haara-asento ja kitara käteen. Erittäin rock.

Arctic Monkeysin tuore albumi Tranquility Base Hotel and Casino on ollut pienoinen pettymys. Keikan starttasi levyn paras biisi Four Out Of Five. Uusi materiaali toimi livenä paremmin, vaikka ne parhaat hetket osuivatkin niihin vanhoihin stygeihin. Soittolistalla säväyttivät Snab Out Of It, I Bet You Look Good on the Dance Floor ja varsinaisen setin päättänyt Arabella. Bändin isoin hitti Do I Wanna Know? soitettiin jo viidentenä, mutta silti keikan rakenne kesti loppuun asti. Onneksi Alex Turner ei kanna yksin bändiä, vaan rumpali Matt Helders, kitaristi Jamie Cook ja basisti Nick O’Malley ovat oleellinen osa karismaattista kokoonpanoa. Arctic Monkeys täytti päälavan kriteerit komeasti, olematta liian pompöösi.

AM_wide

 

 

Woods (US), Widowspeak (US), Purling Hiss (US) @ Music Hall of Williamsburg, Brooklyn, NY 3.11.2012

Music Hall of Williamsburg @ Brooklyn

Metroliikenne ei myrsky-Sandyn vuoksi toiminut vielä Manhattanilta Brooklyniin, joten piti matkustaa kaupungin tarjoamalla bussikyydillä. Täyteen ahdetussa linja-autossa aisti kyllä hirmumyrskyn suomaa ahdistusta ja levottomuutta. Loppupätkän Williamsburgiin suhautin sitten taksilla. Seutu oli tuttua, koska olin kerran aikaisemmin Band of Horsesin ja Grizzly Bearin ulkoilmakeikalla. Sen sijaan Music Hall of Williamsburg oli entuudestaan tuntematon rokkiluola. Hieman Tavastiaa pienempi klubi on aikaisemmin toiminut nimellä North 6th, osoitteensa 66 North 6th Streetin mukaan. Musiikkihalli vetää 550 ihmistä ja suht täynnä se lauantai-iltana oli. Liput kolmen vaihtoehtoartistin iltamiin maksoi vaivaiset 14 taalaa ja tiketin sain olemattomalla jonotuksella, koska ehdin paikalle ajoissa. Taas tsekattiin henkkarit ja siitä ilosta sai rannekkeen käteen. Vaikka poket ovat tarkkoja, on palvelu aina ystävällistä. Sellainen pieni ero suomalaiseen narikkapolitiikkaan New Yorkissa on, että takkeja ei ole pakko jättää säilytykseen. Toki kelit ulkona ovat jo koleita, että mieluusti sitä palttoostaan sisätiloissa luopuu. Valinnanvapaus rulettaa kuitenkin.

Purling Hiss

Illan aloitti varttia vaille 21 philadelphialainen Purling Hiss, joka on kitaristi-laulaja Mike Polizzen liidaama lo-fi rock-trio. Paikoin psykedeelisiä piirteitä omaavan bändin muut jäsenet ovat Mike Sneeringer rummuissa ja Kiel Everett bassossa. Kaikki ovat pitkän linjan muusikoita ja soittaneet useissa kokoonpanoissa. Purling Hiss on vasta julkaissut EP:n Lounge Lizards ja yhden pitkäsoiton Public Service Announcement. Bändi porheltaa hyvässä myötätuulessa ja esiintyminen Wilcon puuhamilla Solid Sound Festivaaleilla ja kiertäminen Kurt Vile & The Violatorsin lämppärinä on antanut itsevarmuutta esiintymiseen. Pidin bändin boogiesta kovasti. Polizzen kitara kulkee varsin ketterästi yhtyeen avainbiisissä Run from the City.  Myös rumpali Sneeringerin taustaulvahtelema Don’t Even Try It on tarttuvaa kuunneltavaa.

Tauot bändien välissä kesti 20 minuuttia. Siinä ehti piipahtaa baarissa tilaamassa Magic Hat-oluen. Music Hallissa on sama reilu meininki kuin T5:ssa – kaikki hanaoluet 5 dollaria laaki. Sekin yhdistää näitä indieklubeja, että tuopit ovat kertakäyttöisiä. Niitä saa sitten hölskytellä portaita pitkin, sillä klubin molemmat baarit sijaitsevat salin ulkopuolella. Toinen täysin alakerrassa, minne tosin kuuluu myös saliääni, mutta maltillisella volyymilla, jotta voi spekuloida bändejä rauhassa. Lauantai-illan väki koostui 20-30 vuotiaista hipstereistä, yupstereista sun muista kenkiintuijettelijoista. Ehkä jengi oli aavistuksen itsetietoisempaa ja introvertimpää kuin Grouploven evankeliumia kuulemaan tulleet seuralliset manhattanilaiset.

Widowspeak

Illan kakkosartisti Widowspeak aloitti vähän ennen kymmentä ja veti tummien melodioiden sävyttämän keikan kuin jossain Sergio Leonen ja David Lynchin elokuvien välimaastossa. Oman kylän orkesterin keulilla laulaa heleästi Molly Hamilton ja kitaristi Robert Earl Thomas ujuttaa instrumentistaan pintaan särmikkäitä riffejä. Välillä käydään jossain menneiden aikojen rautalankafiiliksissä ja sitten noustaan mietoihin psykedeelisiin tunnelmiin. Widowspeak on vuosi takaperin julkaissut nimeään kantavan debyyttialbuminsa, josta sinkuiksi nostetut Harsh Realm ja Gun Shy vetivät nytkin parhaimmin puoleensa. Sekä Purling Hissiä että Widowspeakia yhdistää illan pääesiintyjä Woods, jonka päällysmies Jeremy Earl pyörittää myös Woodsist nimistä levy-yhtiötä. Purling Hiss on julkaissut matskua kyseisen labelin kautta. Widowspeak taas on tehnyt esikoisalbuminsa Woodsin rumpali Jarvis Tavenieren silmien alla.

Woods nousi lauteille aika tasan klo 11 ja veti juuri tunnin setin. Se oli ihan riittävästi, sillä alla oli kuitenkin jo pari mielenkiintoista vetoa. Woods oli illan bändeistä ainoa, johon olin perehtynyt jo aiemmin. Viiden albumin historia kertoi bändin olevan folkrockista ja altcountrista nahkansa luova indierockpumppu. Keikalla bändi yllättikin olevansa reippaaseen jamitteluun ajautuva nelikko. Lava-asetelmassa oli erikoista se, että basisti Kevin Morby keikkui keskellä ja hoiti samalla myös huuliharpistin roolin. Jeremy Earl lauloi liki falsetissaan lavan vasemmalla laidalla ja hoiti samalla kitaristin virkaa. Hiljattain ilmestyneen Bend Beyond -albumin tarttuva nimibiisi sekä Cali in a Cup kuten Is It Honest? osoittivat miten persoonallisten ja vangitsevien biisien timpureista on kyse. Folkrockin herkkyys levisi tosiaan paikoin turhankin pitkiin jamisessioihin, mihin toki lirvahti ripaus hilpeää 60-luvun brittipopin ilmeikkyyttä. Edellisen albumin Sun and Shade avausraita Pushing Onlys vei herkässä tunnelmassaan taas Woodstockin niityille. Woods on vakiinnuttanut itsensä indierockin kestävien nimikkeiden joukkoon. Tuskin mainstreamin rajaa bändi koskaan hapuilee kuten naapuribändi The National, mutta Earlilla ja kumppaneilla riittää sarkaa Brooklynin omassa indiescenessä. Yhtye on aktiivinen ja luova, eikä vaan oman uransa vuoksi, vaan tärkeä tuki myös muille uusille artisteille.

Woods

Keikan päätyttyä puolen yön aikaan ovet aukesivat kadulle. Minkään sortin lauantaidiscolla ei Music Hallin iltaa jatkettu, vaan jengi valui jatkamaan iltaansa lähibaareihin. Vielä sellainen pointti, että kovasti on uumoiltu c-kasetin paluusta. Se on totta. Siinä pöydällä, missä myytiin bändien paitoja, cd- ja vinyylilevyjä, oli myös samassa rivissä valmiiksi äänitettyjä c-kasetteja uunituoreista albumeista. C-kasetit ovat nyt pop, mutta toisaalta mikäpä sen parempi formaatti lo-fi rockille kuin tunkkainen magneettinauha.