Edellä mainitun tarinan vuoksi pääsin The Circuksen lähes täpötäyteen saliin, kun illan artisti Rival Sons oli vetäissyt jo kiertueensa tyyliin mukaisesti uuden levyn avainbiisit. Ne siis jäivät kuulematta, mutta syyskuussa julkaistua Head Downia on sen verran tullut hinkattua, että muuten niin perinnetietoisesta perusbluesrockista raikaampina erottuvat biisit, mutta kuulematta jääneet Wild Animal ja Until the Sun Comes jäivät hieman kalvamaan mieltä. Ei huolta, nopeasti pääsin kuitenkin kiinni tunnelmaan. Vanhoista stygeistä Torture toimii kuin tauti ja samoin tykki läpimurtohitti Pressure and Time.

Kutakuinkin vuosi sitten nähty Rival Sonsien Tavastian keikka iski puun takaa, vaikka Pressure and Time albumia kuten myös omakustanteista esikoisalbumia Before the Fire oli tullut kuunneltua jonkin verran. Tästä huolimatta bändin live-esitys oli jotain sellaista mitä ei ole koskaan aikaisemmin tullut nähtyä. Olin äimänä ja aika moni muukin. Kaikki ne, jotka ovat nähneet bändin, ovat saaneet vastaavaa tulitusta kuunnella viimeksi reilut 30 vuotta sitten. Jotkut ovat verranneet orkesteria Black Crowesiin, mutta kyllä itse näen esikuvat siellä 60-70 -lukujen esikautisella bluesrockin aikakaudella. Bändistä tuli kirjoitettua jo Ruisrockin yhteydessä, missä näin valitettavasti vain soittoniekkojen keikan jamitteluun sortuneen loppuosan.

Los Angelesista kotoisin olevan Rival Sonsin ura on lähtenyt nopeasti nousukierteeseen ja heille voi jopa veikkailla Black Keysin kaltaista menestystä. Perinnetietoinen bluesrock tosin ei ehkä iske heittämällä suureen yleisöön tai indiepiirien tiedostavaan ja uutta hakevaan sakkiin, vaikka ainesta kaikkeen on. Laulaja Joe Buchanan on orkesterin henkevä dynamo. Komeaääninen tulkitsija on opetellut maneerinsa tarkasti niin Jim Morrisonilta kuin Robert Plantilta. Rumpali Mike Mileyssa on voimaa kuin pienessä kylässä ja kitaristi Scott Holidayn on soitossaan tarkka, vaikkei mikään Jimmy Page olekaan. Basisti Robin Everhart hoitaa hommansa eleettömän tyylikkäästi kuten pitääkin.

Tosiaan missasin Ken Stringfellown vuoksi keikan alkupuoliskon ja liukenin paikalta ekan encorena kuullun kauniin Face Of Light jälkeen. Siitä huolimatta tuntui, että annos oli riittävä. Jopa vähän sellainen, että tämä on jo nähty ja tarvitseeko usempaankaan kertaan enää bongata. Led Zeppelinin reunion ja kiertue on ollut vaikka kuinka pitkään märkä päiväuni ja nyt sitä on saanut nähdä aavistuksen Rival Sonsin parissa. Tuntuisivatko Zeppeliinitkin nyt samalta tai paremmalta? Tuskin vanhat ukot nykykunnossa pärjäisivät LA:n miesten verestävälle otteelle, vaikka Rival Sons on omissa biiseissään esikuvistaan vielä aika kaukana. Rival Sons avaa ikkunan menneeseen maailmaan, mutta siitäkin huolimatta meiningistä tuli fiilis, että jaksaako sitä katsoa enää montaa kertaa.

Rival Sons on saanut nopeasti Euroopassa suuren suosion toisin kuin kotimaassaan ja combo tulee varmasti vierailemaan Suomessakin vielä useasti, sillä fanijoukko täällä kasvaa nopeasti. Itse en ole varma seuraavasta kerrasta, varsinkaan, jos olen hölmöydessäni buukannut liput samaan aikaan toiselle keikalle. Voi olla, että kukkopojat eivät mahdu enää Tavastialle tai hieman suuremmalla The Circuksen lavalle. Festarit vetää varmasti kuten tänä kesänä Ruisrock ja Ilosaari, mutta onko seuraava puhdas oma keikka jo areenalla. Sitä auttaa varmasti bändin ahkera kiertäminen, mutta tärkein avain on se ensimmäinen mainstream-hitti, joka vielä ekoilta levyiltä puuttuu.