Back in Black (US) @ House of Blues, Anaheim, California 26.4.2013

Tunnustan heti kärkeen, että sivistyksessäni on reikä, joka on ammottanut avonaisena niin kauan kuin olen musiikkia harrastanut. AC/DC, tuo rockin kivajalka, on meikältä vieläkin näkemättä. Mahdollisuuksia olisi ollut, sillä Australian kukot ovat käyneet Härmässä useasti. Aina on vaan tilaisuus mennyt ohi. Nyt vieraillesani Anaheimissa huomasin kylän ykkösklubin, ja lähestulkoon ainoan, mainostavan tribuutti-iltaa AC/DC:n kunniaksi. Tahtipuikkoja heilutti Back in Black, joka lienee paras imitoimaan vaihtovirta/tasavirtaa koko Telluksella. Eipä ollut aito orkesteri, mutta enpä osaa kuvitella kenenkään pääsevän näin lähelle esikuvaansa.

Back in Black on vuonna 2000 Dallasissa perustettu apinaorkesteri. Bändi imitoi niin Bon Scottin kuin Brian Johnsonin aikaisen AC/DC:n. Laulaja Darren Caperna osaa maneereita myöten tulkita esikuviansa. Pieni vaatteiden vaihto välillä ja mies on kuin ilmetty. Keikka alkoi Brian Johnsonin aikakaudella ja sitten hattu narikkaan ja farkkulivi niskaan ja Bon Scott nähtiin elävänä lauteilla. Eipä ollut kitaristi Mike Mroz myöskään kaukana Angus Youngin olemuksesta. Tosin pitkän huiskea sälli oli liikkeissään kuin lyhtypylväs vaahtosammuttimen kokoiseen idoliinsa verrattuna. Samoin komppikitaristi Scott Lepage jäkitti paikallaan kuin Malcolm Young. Basisti Eric Sykes ja rumpali Ken Schiumo eivät niin esikuviltaan vaikuttaneet, mutta hoitivat rytmiryhmän tehtävät kuten asiaan kuuluu. Olen siis nähnyt AC/DC:n intiimillä klubikeikalla tai ainakin melkein.

Amerikan mantereella cover-pumput osaavat hommansa ja jos sen tekee oikein hyvin pääsee kiertämään maan parhaita venueita säännölliseesti. Back in Black on rutinoitunut hyvään kuosiin ja saundaa paremmalta. Esikuvaan en voi rinnastaa sen tarkemmin kuin ei ole vertailukohtaa, mutta mielikuvat täyttyivät täydellisesti. Cover-bändien ei tarvitse tuottaa levyjä, koska katalogia löytyy muutenkin. Riittää, että veivaa livenä ja saa jengin diggaamaan. House of Bluesissa oli hurmoksellinen meininki alusta loppuun.

Back in Black

Back in Black @ House of Blues, Anaheim

Biisilistan avaaminen tässä yhteydessä on hölmöä, sillä mitä muuta Back in Black olisi soittanut kuin taattua AC/DC:n hittikimaraa. Tuli Shoot to Thrill, You Shook Me All Night Long, T.N.T., It’s a Long Way to the Top ( If you Wanna Rock’n Roll), Highway to Hell, For Those About to Rock, Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja niin edelleen ja pois päin. Yllätyksiä ei tullut. Ehkä Whole Lotta Rosie edusti ei-niin-odotettua.

Tämä ilta oli jo toinen cover-orkesteri peräjälkeen, mutta mikäpäs siinä. Ehkä vielä jonain päivänä näen aidot rockin kengurut, mutta kyllä Angus Young-plagiaatio lavaliikehdintöineen ja esiintymisasuineen antoi armoa odotukselle. House of Blues Disneyland Downtownin sydämessä on oiva rock-luola, missä voi vetää hyvät sapuskat keikan alle ja siirtyä sitten salin puolelle katsomaan miten kirnu kulloinkin pyörii. Liput keikalle olisi maksanut 18$, mutta kerrankin kävi mahdotommalta kuulostava mäihä.

Vaikka kyseessä oli tribuutti-iltamat, kävi mielessä pelko, että loppuunhan se myydään. Olihan kuitenkin perjantai-ilta. Lähdin ennalta ostamaan neljää tikettiä ja kun pääsin luukulle, sain käteeni kuoren, jossa oli neljä lippua valmiiksi maksettuna. Mitä? Epäilin myyjän vitsailevan, mutta totta se oli, sain liput ilmaiseksi. Ehkäpä kuoressa ollut American Express -logo kertoi, että tiketit olivat jo kertaalleen maksettu. Enempää en alkanut asiaa selvittelemään, vaan lähdin hämmentyneen tyytyväisenä odottamaan illan konserttia. Se oli vähintäänkin hintansa väärti.

Jerrod Niemann (US) @ House of Blues, Anaheim, CA 18.9.2012

Anaheim Los Angelin kyljessä on kuin Espoo Helsingin kupeessa. Kaikki ajavat autoilla, 6-kaistaisia valtateitä riittää. Anaheim on vähän särmätön varakkaampien alue, missä ei ole Los Angelesin hurjimpien lähiöiden pelkoa. Kaupunki tunnetaan lätkästä ja baseballista, mutta erityinen maamerkki kaupungille on se alkuperäinen Disneyland. Jättimäisen huvittelualueen keskellä sijaitsee klubi nimeltä House of Blues. Samannimisiä rokkisaleja löytyy liuta ympäri Amerikkaa. Ketjuravintoloista on aina vähän nihkeä ensivaikutelma, mutta tätä klusteria on ollut perustamassa itse Blues Brother  Dan Aykroyd.  Rahaa tiskiin ovat lyöneet myös Aerosmithin jäbät ja James Belushi. Näin ne ennakkoluulot karisevat nopeasti.

Sisäänmeno oli amerikkalaisten turvasäädösten mukaista. Kaikilta kysyttiin paperit jopa reilusti keski-iän ylittäneiltä, vaikka ikäraja mestaan oli vain 21 vuotta. Sitten alkoi turvatarkastuskopelointi samalla pieteetillä kuin olisit ollut lentokentällä. Kun astuin klubiin sisään olin aika innoissani, vaikka rupisen rokkiluolan henkeä ei mestassa ollutkaan. Paikka hohti uutuuttaan ja raihnasuudesta ei ollut tietoakaan. Kohderyhmä lienee sitä varakkaampaa turistisakkia, jolla on varaa jäädä Disneylandiin bilettämään. Yllätys oli kuitenkin se, että liput illan keikalle maksoi vain 22 taalaa, vaikka kantrilistan kärkipaikalla piipahtunut esiintyjä olikin kyseessä. Klubi on erinomaisesti suunniteltu. Tila on lyhyt, mutta korkea, jota reunustaa parvi. Alakerran lattiallakin on korkeuseroa, jotta kaikki näkevät miksauspöydän takaa. Lava on Tavastiaa muutaman metrin leveämpi, mihin mahtuu isompikin orkesteri komeasti. Yleisökapasiteetti on 1050 henkeä.

House of Blues -klubiketjun esiintyjäkaarti on yllättävän laaja-alaista aina punkpioneeri Dead Kennedys -orkesterista turvalliseen Santanaan. Klubilla saa myös safkaa ja dinnerillä se ilta sitten alkoikin. Kysyin henkilökunnalta milloin pääesiintyjä aloittaa ja vastaukseksi kerrottiin showtime klo 22. Rauhallinen evästäminen ja tarjoilijaan uskominen oli käydä kalliiksi, sillä tasan kymmenen siirryin salin puolelle. Nimittäin keikkaa oli jo jonkin matkaa soitettu. Pientä pettymystä heti kärkeen.

Illan artisti oli Jerrod Niemann, joka on jopa kavunnut kantrilistan kärkeen pari vuotta sitten Judge Jerrod & the Hung Jury – albumillaan. Miehestä ei ollut ennalta mitään tietoa mitä nyt muutaman rallin ehti Youtubesta kuulemaan. Suuria innostuksen väreitä ei antanut reilun viiden ja puolen mijoonan latauksen Lover, Lover -hittikään.

Jerrod Niemann ei ole ihan perinteinen stetsonpäinen kantriheppu, vaikka tyylinmukaiset jämäkät leukaperät mieheltä löytyykin. Luokittelisin musiikin paremminkin moderniksi lippalakkikantriksi. Niemann on puuhastellut musiikin parissa reilun kymmenen vuotta ja tehnyt pari omakustannealbumia ennen kuin pääsi Arista Nashville -labelin alle. Biisintekotaitoja hän on näyttänyt myös muutamalla Garth Brooksin raidalla.

Keikka ei ollut parempien aikojen perään mouruavaa kantria, vaan kumarsi jopa soulahtavampaan heartlandrockin suuntaan, sillä miehellä oli lauteilla perus rock-combon lisäksi torvia kolmin kappalein. Keikkasettiin mahtui omien vanhojen hittien lisäksi lokakuussa julkaistavan uutukaisen Free the Music -albumin materiaalia sekä muutamia yllättävämpia covereita kuten Stevie Ray Vaughanin Pride & joy ja Bob Marleyn Every Little Thing Gonna Be Allright.

Jerrod Niemann veti ihan hyvin ja sai jengin hytkymään. Jos vertaa suomikeikkojen yleisöä, niin kyllä ne amerikkalaiset saavat paremman meiningin aikaan. Tanner tömisi ja kädet vispasivat ärhäkämmin kuin härmän perukoilla. Encoren jälkeen yleisöstä lyötiin tuoppi olutta Jerrodin käteen, mutta eipä mies uskaltanut ottaa hörppyä, vaan kantoi sen lavan sivuun. Niemannin lopetettua jengi tungeksi ulos saman tein, sillä klubin puoli suljettiin välittömästi keikan jälkeen. Sikäli harmi, koska salissa jos missä olisi ollut nastaa fiilistellä kuulemaansa.