Blue Öyster Cult (US) @ Best Buy Theater, Manhattan, NY 5.11.2012

Valotaulussa loimottaa nimi Best Buy Theater. Ei ihan heti sytytä mielikuvaa rouheasta konserttisalista. Ensin ajattelin, että onpa paikalla mauton nimi, mutta ei ihme, jos teatteri sijaitsee kaupallisuuden tyysijassa Times Squarella. Best Buy -ketju sattui ostamaan nimioikeudet erään suomalaisen matkapuhelinyhtiön luovuttua niistä pari vuotta sitten. Aikaisemmin paikka tunnettiin nimellä Nokia Theatre. Venue sijaitsee Broadwaylla ja tarjoaa istuinpaikan 2100 katsojalle.

New Yorkin runsas kulttuuritarjonta hälventää pelkoa, että konsertit olisivat usein loppuunmyytyjä. Toki sold out – kylttejäkin näkee, mutta nyt painelin Best Buy Theateriin vahvassa uskossa, että saan tiketin Blue Öyster Cultin keikalle. Sunnuntaina tuli pataan, kun tarkoitus oli nähdä yhtä legendaarinen Uriah Heep B.B King Blues Clubilla. Keikka ei ollut loppuunmyyty, mutta siirretty seuraavalle viikolle. Pahus. Sandy-myrsky aiheutti pari muutakin pettymystä, joista eniten harmittaa veteraani Peter Wolfin missaaminen. Uriah Heep on tosin nähty aiemmin, joten enemmän jäi kalvamaan uuden keikkamiljöökokemuksen menetys. Onneksi Blue Öyster Cult ei pettänyt. Lipunmyyjä täräytti pöytään lipun jolla pääsin peräti vitosriviin. Tästä sai maksaa vähän suolaisemman hinnan kuin piippuhyllyllä.  Jälkikäteen ajateltuna olisin saattanut pulittaa historiallisesta keikasta enemmänkin kuin 49 dollaria.

Blue Öyster Cult, jota myös lyhenteellä BÖC kutsutaan on New Yorkista kotoisin oleva rockin sarvikuono. Kestävä kuin mikä, mutta myös omintakeinen. Bändi on vähän hankala lokeroitava. Se on tavallaan hardrockia, mutta ei junttameininkiä,  ei puhdasta heavyä, eikä omaa siistiä AOR-leimaa eikä oikein progeakaan, mutta kaikkea näitä vähän mystisellä mausteella – ja tietenkin paljon omaa. BÖC on persoonallinen bändi, joka on kulkenut omia polkuja, myynyt kohtuu hyvin albumeja ja jota on leikillisesti kutsuttu ajattelevan ihmisen metalliorkesteriksi.

Taivalta on takana 40 vuotta ja kotikaupunki jos mikä on oikea paikka juhlakonsertille. Kävi tuuri, että satuin olemaan kaupungissa samaan aikaan. Nimittäin BÖC on on ollut toivelistalla vuosia. Allekirjoittaneen puhelimen soittoääni sattuu olemaan orkesterin tunnetuin sävellys. (Don’t Fear) The Reaperin alkuriffi tekee puhelimeen vastaamisesta miellyttävää puuhaa. Tosin joskus sitä lankeaa biisin pauloihin ja unohtuu vastata. Eli tällä tasolla on arvostus bändiä kohtaan. The Reaper on lyömätön klassikko vähän samaa osastoa kuin Uriah Heepin Lady in Black. Poikkeaa tyylillisesti bändin muusta repertuaarista ja on siksi niin ylivoimainen.

BÖC perustettiin käytännössä jo 45 vuotta sitten, mutta vasta 1971 vaihtui nimi nykyiseen. Ensimmäinen albumi julkaistiin seuraavana vuonna ja sen kunniaksi 40th Anniversary-show on kyhätty. Pitkään uraan mahtuu nousuja ja notkelmia, mutta kaikki nämä vuodet bändi on pysynyt kasassa. Soittajat ovat vuosien varrella vaihdelleet, mutta edelleenkin yhtyeessä vaikuttaa alkuasukkaita. Konkaribändi ei ole koskaan ollut mikään lavakarisman lippulaiva eikä visuaalisuuteenkaan ole panostettu erityisesti. Poikkeuksena albumien kannet. Kannattaa tutustua. Juhlakonsertin ilme oli myös varsin koruton. Teatterin omilla valoilla mentiin. Siinä kaikki. Bändin nimessä on kuitenkin mielikuvitusta. Onhan se peräisin bändiä manageroineen Sandy Pearlmanin runosta. Blue Öyster Cult toi öökkösten (umlaut) käytön raskaamman rockin pariin, jota ansiokkaasti ovat jatkaneet muun muassa Motörhead ja Mötley Crue.

Keikan aloitusajaksi ilmoitettiin 19.30, mutta reilun puoli tuntia antoi orkesteri yleisön odottaa ennen kuin This Ain’t Summer of Love pärähti eetteeriin. Siitä alkoikin kaksiosaisen setin ilta, joka nousee komeasti kokemieni keikkalistojen kärkikymmenikköön. Alkuperäiskokoonpanosta on nykybändissä laulaja/kitaristi/kosketinsoittaja Eric Bloom ja päävokalisti/kitaristi Donald ”Buck Dharma” Roeser. Kannuja hakkaa Jules Radino, kitarassa ja koskettimissa eläväinen Richie Castellano ja basistin virassa on vastikään aloittanut Kasim Sulton, jonka menneisyyteen mahtuu pestit orkestereissa kuten Meat Loaf ja Joan Jett and the Blackhearts. Bändi oli hyvässä iskussa. Vanhojen herrojen sormet kulkivat kitaroiden otelaudoilla yhä ketterästi, mutta kun tarvittiin vimmaisempi soolo, sai Castellano ottaa liidaavan roolin.

Ensimmäinen setti kesti tunnin ja vartin, jonka aikana bändi heitti kirjavan kattauksen tuotannostaan. Siellä tuli bändin helpoimmin lähestyttävä Burnin’ for You, majesteetillinen Godzilla, eeppinen Then Came the Last Days of May ja kasariveto Shooting Shark, jonka aikana lavale nousi saksofoninsa kanssa TV:stä tuttu Bruce Kapler. Miljoonien amerikkalaisten ja vähän muidenkin tuntema kasvo keikkui 20 vuotta Late Night with David Lettermanin studio-orkesterissa. Tauolle lähdettiin I Love the Night -biisin saattelemana ja varsin riemukkaissa tunnelmissa. Konserttisalissa ja sen miljöössä oli enemmän leffateatterikompleksin fiilistä kuin mielikuvissa rakennettua art deco-tunnelmaa. Ei muuta kuin liukuportaita pitkin maanpinnalle haukkaamaan happea.

Toinen puoliaika alkoi vajaan puolen tunnin breikin jälkeen. Kestoa oli saman verran kuin ekalla puoliskolla. Lavalle nousi ensimmäisen viiden biisin ajaksi akustisesti aseistettu remmi. Vanhoista klassikoista, eikä niistä ihan helpoimmista, kuultiin riisuttuja mutta raikkaita versioita. Death Valley Nightsin aikana lauteille nousi vetämään lauluosuudet alkuperäisrumpali Albert Bouchard. Tämä antoi vihiä jostakin merkittävästä, mistä eräs ikifani minua keikan alla varoitteli. Kyllä, oman suosikkibiisini In Thee aikana kitaraan tarttui alkuperäiskitaristi/kosketinsoittaja Allen Lanier. Se sama heppu, josta olemme saaneet lukea Patti Smithin ex-puolisona ehkä kaikkien aikojen maukkaimmassa autobiographiassa Ihan kakaroita. Allen Lanierin hapuilevan vierailun jälkeen tartuttiin taas sähköisiin peleihin ja vedettiin kolme biisiä ennen kuin se tapahtui. Koko originaalijengi astui lavalle ja otti nykykollegoiden paikat. 40th Anniversary-konsertti huipentui neljään stygeen, jossa Eric Bloomin ja Dharma Buckin rinnalla Albert Bouchard istui rumpujen taakse, Joe Bouchard bassoon ja Allen Lanier koskettimiin. Pioneerikvintetti veti OD’d on Life Itself, Career of Evil, The Red & The Black ja vihonviimeisenä sen odotetuimman (Don’t Fear) The Reaperin. Harvinaista herkkua. Ei löydy tältä Tellukselta montaa yhtyettä, josta saisi 40 vuotta sitten soittaneet samalle lavalle. Encoreita ei kuultu. Ei tarvinnut. Originaaliherrojen ja nykybändin yhteiskumarrus korvasi sen mainiosti.

Blue Öyster Cult 40th Anniversary Show

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s