Nick Cave & The Bad Seeds (Aus), Burt Bacharach (US), Cigarettes After Sex (US), Mavis Staples (US), Jade Bird (UK), Paperi T (Fin), Litku Klemetti (Fin), Delvon Lamarr Organ Trio (US) @ Pori Jazz, 19.7.2018

Pori Jazz oli sössiä maineensa alkukesästä kohtalokkaasti toimitusjohtajanimityksellään. Onneksi hallitus reagoi salamannopeasti ja homma saatiin takaisin uomiinsa. Ihmisen muisti on lyhyt ja torstain ensimmäisenä pääkonserttipäivänä Kirjurinluodolla meininki oli kuten ennenkin. Tuskin kukaan boikotoi. Ainoastaan painostava helle saattoi olla este herkkänahkaisimmille. Auringon paahde verotti iltapäivällä yleisöä, mutta illan pääesiintyjiä oli kuulemassa arviolta toistakymmentä tuhatta ihmistä.

Ohjelmiston osalta torstai oli tämän vuoden ehdotonta eliittiä. Jazzin ystäville todettakoon, että Keikkakeppi perehtyy tälläkin kertaa vain populaarimusiikkiin. Näkemieni artistien ikähaarukka oli laajin ikinä. Nuorimman ja vanhimman ikäero oli 70 vuotta. Kaikki seuraamani artistit soittivat joko pää- tai jokilavalla, joiden välillä seilasi nyt helpommin, sillä molemmat lavat kuuluivat saman anniskelualueen piiriin, joten porteista ei välttämättä tarvinnut kulkea.

Iltapäivän starttasi päälavalla Delvon Lamarr Organ Trio, joka on vastikään julkaissut varsin grooven albumin Close But No Cigar, joka on ilmavaa hammond-urkuvetoista jamittelua 1960-1970-lukujen soulin hengessä. Omien biisien päätteeksi kuultiin Curtis Mayfieldin soulklassikko Movin’ On Up. Siitä olikin helppo ponnahtaa ensimmäisen kotimaisen artistin pariin.

IMG_5227Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska.  Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.

Litku Klemetti yhtyeineen aloitti Jokilavalla ja saivatkin soittaa suoraan vastapalloon, kun aurinko oli armottomillaan lämpömittarin kavutessa 30 asteeseen. Litku pelkäsikin kuolevansa lavalle. Lierihattu antoi kuitenkin suojaa ja yhtye painoi tunnin keikan sisukkaasti läpi. Litkun live-maine on todellakin sanojensa mittainen. Bändi soittaa tiukasti yhteen, jopa helteessä. Bändi on käytännössä sama kuin Litku Klemetti ja Tuntematon numero, joka on kulkenut rinnalla jo pidempään. Uusista soolokappaleista kirkkaimmaksi nousee Miksi en lähtisi kaupunkiin. Monta muutakin hienoa ja sopivan ärsyttävää biisiä settilistalta löytyikin, mutta niin pitääkin.

IMG_5228Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.

IMG_5231Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.

IMG_5234Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.

IMG_5240Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.

IMG_5247Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.

Nick Cave & The Bad Seeds oli monelle syy tulla Pori Jazziin ja siltä Kirjurinluoto myös näytti. Yht’äkkiä alueelle oli kerääntynyt väkeä niin, ettei eturivin paikoille ollut mitään mahdollisuutta tunkeutua. Se oli virhe, sillä siten Nick Cave pitäisi kokea. Viidenkymmenen metrin päästä pystyy aistimaan karismaattisen esiintyjän, mutta samaa otetta vangitsevasta esityksestä ei saa. Nick Cave ottaa vimmatusti kontaktia yleisöön koko keikan ajan.

CAVE_pysty_02Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.

Caven uraan mahtuu lukuisia hyviä kappaleita, mutta paljon myös keskinkertaista. Tasalaatuisuus on kuitenkin kestänyt kaikki vuosikymmenet.  Löysin artistin The Good Son (1990) -albumin aikaan ja hienoa olikin kuulla illan mittaan suosikkini The Ship Song ja The Weeping Song. Omalla listalla korkealla on myös The Boatman’s Call, joka on sai huomiota Caven yhden kuuluisimman Into My Arms -kappaleen osalta.  Kolmas kiinnostukseni kohteeksi noussut albumi Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus jäi Porin illassa täysin sivuun. Kaksi viimeisintä albumia Push the Sky Away ja Skeleton Tree sen sijaan olivat settilistan keskiössä, joita olen taas viime vuosina jonkin verran kuunnellut. Esimerkiksi Jubilee Street on Caven uran hienoimpia kappaleita ja massiiviseen loppuun kasvanut live-versio teki siitä vielä merkittävämmän teoksen kuin albumilla. Oma suhteeni Nick Caveen sai siis melko hyvän käsittelyn. Nick Cavella on toki biisejä, joiden suosiota en ihan täysin ymmärrä kuten Stagger Lee, Tupelo tai Red Right Hand, mutta ei se mitään, sillä tarkoin harkitussa dramaturgiassa niilläkin oli paikkansa. Elokuvamusiikkia ja käsikirjoituksiakin rustannut Cave omaa draaman tajun. Hän osaa rakentaa konsertin kaaren taitavasti niin, että jokainen palikka on huolella mietitty.

CAVE_01

Nick Cave on selkeä keulahahmo, mutta hänen erityisyydestään huolimatta on syytä nostaa esiin myös bändi. The Bad Seeds on kovien muusikoiden kokoonpano, jonka musiikilliseksi sielunkumppaniksi on noussut Ellis Warren. Hän riuhtoi viulunsa kanssa lähes yhtä sähäkästi kuin Nick Cave. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole ketään jäljellä, mutta Caven rinnalla on moni kulkenut kuitenkin jo 1990-luvulta ja siinä ajassa ehtii hitsautua toimivaksi kokoonpanoksi.

Nick Cave and the Bad Seeds heitti väkevän keikan. Illan parhaaksi kappaleeksi nousi Jubilee Streetin ohella Shoot Me Down, joka on poiminta yhtyeen B-sides and rarities -kokoelmalta. Porin konsertti ei kattanut ihan yhtä montaa biisiä kuin kiertueen muut keikat, mutta 15 biisin setti oli kuohkean päivän päätteeksi riittävästi. Keikka huipentui Caven kutsuessa yleisöä lavalle. Parisenkymmentä lammasta totteli paimentaan kuin opetuslapset Jeesusta.

IMG_5265 

Settilista:

Jesus Alone

Magneto

Do You Love Me?

From Her to Eternity

Loverman

Red Right Hand

The Ship Song

Into My Arms

Girl In Amber

Tupelo

Jubilee Street

The Weeping Song

Stagger Lee

Push the Sky Away

Rings of Saturn

IMG_0714

 

Brian Wilson Presents Pet Sounds, Devendra Banhart (US), Wilco (US), Pimeys (FIN), Tuomari Nurmio (FIN), Canned Heat (US) @ Pori Jazz 13.7.2017

Festivaalitunnelma ei ollut korkea koleassa kelissä, jossa tuuli puhalsi navakkana ja roiski vettä aika ajoin harvalukuisen yleisön niskaan. Kirjurinluoto ei ole koskaan ollut näin autio. Torstaina ilmaantui niin vähän väkeä, ettei lukemia ole edes julkistettu. Pori Jazzin toimitusjohtaja totesikin YLE:n haastattelussa, että aikuiset tekevät ostopäätöksen lipunhankinnasta sään mukaan nuorten ostaessa omiin festivaaleihinsa liput talvella tietämättä edes esiintyjäkaartista.

En paneudu raportissani varsinaiseen jazz-tarjontaan vieläkään, sillä aion perehtyä lajityypin saloihin vasta eläkevuosinani. Fokus on valtavirralle suunnatussa populaarimusiikissa.

Canned_heat


Canned Heat
oli soittanut jokilavalla jonkin aikaa keikastaan ennen kuin ehdin alueelle. Canned Heat on pettämätön bluesrock-veteraani. Bändi on soittanut Woodstockin legendaarisilla festivaalilla ja Ruisrockissa vuonna 1971. 50-vuotiaan bändin riveissä soittaa edelleen likimain alkuperäiset rumpali Adolfo ”Fito” de la Parra ja basisti Larry ”The Mole” Taylor. Bändin repertuaarista löytyy kolme ikivihreätä kappaletta: On the Road Again, Going Up To the Country ja Let’s Work Together, joita kelpaa veivata vuosikymmenestä toiseen. Veteraanit soittavat boogieta edelleen hyvällä sykkeellä.  Vieressäni päivystänyt tummapukuinen kaveri nappi korvassaan ei vaikuttanut keskivertoiselta boogiemieheltä, mutta pian selvisikin, että hän oli turvamies edessäni jalkaansa letkeästi hytkyttäneelle entiselle valtion päänaiselle.

Illan seuraava anti oli päälavalla suomirokin poppamies Tuomari Nurmio, jonka ohjelma oli otsikoitu uran kattavasti Tuomarista Dumariin. Aluksi kuultiin kronologisesti miehen tunnetuimpia kappaleita mm. Kurja matkamies maan, Rion satamassa, Punainen planeetta, Lasten mehuhetki ja Paha kuu. Homma toimi varsin letkeästi, mutta ei tavoittanut sitä kaljanhuuruista intensiteettiä, jonka koin pari kuukautta samalla Spuget ja Blosarit -kokoonpanolla lähikapakassa. https://keikkakeppi.com/2017/05/08/dumari-ja-spuget-blosarit-gallows-bird-espoo-5-5-2017/

DumariKeikan yllättävin valinta oli Ramonasta soitettu englanninkielinen versio. Harmi, sillä kappale toimii alkukielellä sävykkäämmin. Keikan loppupuolella kuultiin tuoreempaa kamaa ja blosarien liityttyä remmiin dumarillumareimeininki toimi isolla lavalla paremmin.

Pimeys aloitti välittömästi Dumarin jälkeen jokilavalla. Bändi kantaa edelleen tulokkaan viittaa ja odottaa suurempaa läpimurtoa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat erinomaisia. Talvella julkaistu kolmas albumi Silkkitie maistui aavistuksen verran pettymykseltä, vaikka sekin suomenkielisen nykypopin seassa erottuu edukseen. Pimeys kärsi yleisön vähyydestä ja sateesta. Keikan alkupuolen bändi soitti biisejä Silkkitieltä. Uudet laulut toimivat ilahduttavasti elävinä paremmin. Viimeinen mahdollisuus ja Odotus palvelivat radiosoittoystävällisinä kappaleina isoa lavaa mainiosti. Albumilla junnaavalta kuulostava Meidän huoneeseen sai livenä raikasta ilmaa siipiensä alle. Keikan loppupuolella paino oli vanhemmassa materiaalissa, joista bändin nimikappale Pimeys ja Muistin sen toisin nousivat selkeimmin esiin. Bändi esiintyy ahkeran keikkailun myötä varmaotteisesti lavalla. Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pitävät keulahahmoina hyvän grooven yllä alusta loppuun. Pimeys kantaa valtakunnan potentiaaleimman bändin viittaa vielä toistaiseksi.

PimeysHenkilökohtaisesti illan pääartisti oli Wilco. Olen yhtyeen nähnyt pari kertaa aiemmin. Huvilateltan keikka kahdeksan vuotta sitten on helposti yksi top 5 keikoista ikinä. Eikä tämä parituntinen jazzeillakaan ollut huonompi. Ainoastaan olosuhteet laskivat tunnelmaa. Kiitos vähäisen väenpaljouden, pääsin seuraamaan esitystä hyviltä paikoilta. Alkuun ajatus oli kuunnella puolet keikasta edestä ja loppu taaempaa, mutta Wilco imaisi mukaansa ja katsoin samoilta asemilta koko keikan. Jeff Tweedyn johtama Wilco syntyi vaihtoehtokantriyhtye Uncle Tupelon rauniolle 1994. Uncle Tupelo oli lyönyt jo itsensä läpi alt country -piireissä, joten Wilcon ulostulolla oli jo odotusarvonsa. Wilco ei ole polkenut puhtaasti alt countryn pyörillä, vaan on sekoittanut koko ajan pinnojen väliin avantgardistisia räpättimiä. Wilcon yleisilme on laiskanletkeä, mutta jo pitkään yhteen soittanut kokoonpano osaa myös leikitellä ja singahdella yllättäviin suuntiin. Jeff Tweedy sööteissä leteissään oli pitkään hiljaa, mutta loppupuolen jaksoi pitää jutuillaan sateessa hytisevää yleisöä lämpimänä.

Wilco_2Keikka oli festarivedoksi pitkä. Pari tuntia ja reilu parikymmentä kappaletta on sen verran tuhti satsi, että väistämättä siitä kärsivät seuraavat heti perään aloittavat artistit. Wilcon ystäviä tämä ei häirinnyt. Keikan aloitti kuin varkain Ashes of American Flags, jonka hiipivä tunnelma kasvoi lopussa jo lupaavan katrartiseksi. Viime vuonna julkaistulta Schmilco -albumilta kuultiin alkupuolella pari kappaletta, joista If I Ever Was A Child mahtuu bändin mittakaavassa klassikko-osastoon. The Whole Love (2011) -albumilta kuultu Art of Almost esitteli kokeellisemman linjan tyylikkäästi. Illan armottomin esitys oli Impossible Germany, joka kasvaa kappaleen päätteeksi kitaristi Nels Clinen huikeaksi yksilösuoritukseksi – maailmanluokan kitarasooloksi, jonka rinnalla kalpenee moni mestari. Loppupuolella alkoi jo tuntua hieman ähkyltä, sillä hienoja biisejä riitti toinen toisen perään. Ja vaikka bändi ei ole koskaan ollut hittitehdas, niin kuultiinhan se bändin suosituin biisi Jesus, Etc, joka oli pitkään Radio Helsingin soitetuin kappale.

Devendra Banhart soitti heti perään jokilavalla ja vastaanottovalmius ei ollut ihan sataprosenttinen, joten heti kärkeen toivon uutta mahdollisuutta kuunnella amerikkalais-venezuelalaisen lauluntekijän tuotantoa. Devendra jäi taustamusiikin rooliin jo pelkästä inhimillisestä syystä, kun piti toimittaa Wilcon aikana kertyneet tyhjennys- ja ravitsemustarpeet. Torstain Kirjurinluodon tarjonnan ongelma oli siinä, että hyvää artistia riitti niin paljon, ettei tauolle ehtinyt. Devendra Banhart on parhaiten tunnettu sooloartistina, vaikka onkin ollut hetken myös Vetiver –yhtyeen riveissä. Banhart soitti kappaleita koko uraltaan, mutta myös muutamia paloja viime vuonna julkaistulta albumilta Ape In Pink Marble. Hassu yksityiskohta oli havaita, että keltapipoinen Devendra Banhart bändeineen olivat pukeutuneet Pori Jazz Crew –takkeihin. Se ei ollut heidän uniformunsa, vaan oletettavasti pakonsanelema vaatetus hampaita kalisuttavan sään vuoksi. Devendran soitto toi onneksi hieman lämpöä. Erityisesti Mala (2013) –albumilta löytyvä Never Seen Such Good Things soljuu vastustamattomasti kehoon kuin punaviini, joka taisikin olla festivaalin suosituin juoma samasta syystä kuin talven pakkasilla. Keikan loppupuolella Devendra Banhart soitti hauskan espanjankielisen version David Bowien Sound and Visionista.

DevandraIllan odotetuin nähtävyys oli Brian Wilson presents Pet Sounds. The Beach Boys on 1960-luvun legendaarisia yhtyeitä, jonka albumi Pet Sounds on valittu monessa yhteydessä maailman parhaaksi albumiksi. 1966 julkaistu teemalevy oli esikuva myös The Beatlesin Sgt. Pepper and Lonely Hearts Club Bandille. Brian Wilson kiertää albumin 50-vuotisjuhlan vuoksi maailman konserttilavoja jo toista vuotta. The Beach Boys on käynyt Suomessa useasti, mutta bändin johtaja ja lauluntekijä Brian Wilson vieraili vasta nyt ensi kertaa. Siihen on syynsä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä niitä hoitaneet kyseenalaiset terapiamenetelmät veivät Wilsonin työkyvyn vuosikymmeniksi. Brian Wilson on niitä populaarikulttuurin suuria neroja, jonka The Beach Boysille säveltämät surffihitit ovat monelle tuttuja iskusäveliä, mutta Wilsonin jättäydyttyä pois kokoonpanosta hänen persoonansa on harvalle tuttu. Karismaattista kaiken kansan tuntemaa johtohahmoa olisi varmasti tullut katsomaan jokunen tuhat enemmän.

Brian_Wilson1Brian Wilson astui yhtyeineen päälavalle klo 22.30. Maestro on juuri täyttänyt 75 vuotta ja istui arvonsa mukaisesti flyygelin takana keskellä lavaa. Ilman screeniä Brian Wilsonin harmaata olemusta ei olisi pointannut, sillä huomion nappasi sähkönsinisessä takissaan kitaraa soittanut valovoimainen Al Jardine. Hän on alkuperäinen The Beach Boys –jäsen ja kiertueen virallinen vieras. Tästä ei olisi ollut pitkä matka esiintyä rantapoikien nimellä, sillä Wilsonin veljeksistä Carl ja Dennis ovat jo autuaimmilla hiekkarannoilla. Lavalla esiintynyt kiertueen toinen tähtivieras Blondie Chaplin on ollut myös 1970-luvun alussa yhtyeen virallinen jäsen. Ei olisi Brian Wilsonin tarvinnut soittaa enää paikalle kuin Mike Love ja Bruce Johnston, jotka soittelevat omillaan The Beach Boys -nimellä edelleen.

Brian_Wilson2Nimestä viis, sillä konsertti oli ehtaa aurinkoista The Beach Boysia. Keikan alkupuolella kuultiin ensiksi kymmenkunta hittiä mm. California Girls, I Get Around ja Help Me Rhonda. Brian Wilson starttasi useat kappaleet ja lauloi ensimmäisen värssyn, mutta onneksi muut bändin jäsenet kantoivat laulusta ja stemmoista suuremman vastuun. Brian Wilsonin väsähtäneestä olemuksesta tulee mieleen kymmenen vuoden takainen Sly & The Family Stonen keikka, jolloin itse Sly Stone käväisi lavalla vartin verran antaen muiden hoitaa työt. Brian Wilson istui arvokkaasti koko keikan lavalla, mutta  johtajuus oli lähinnä position mukaista. Laulusoolot ja laadukkaat stemmat jakautuivat usealle, mutta Al Jardinen poika Matt Jardine kantoi perinnettä parhaiten. Blondie Chaplin oli myös elementissään, etenkin Sail On, Sailor –biisissä, joka kuultiin ennen kuin illan teemallinen osuus alkoi. Pet Sounds soitettiin otsakkeen mukaisesti läpi kokonaisuudessaan. Encoressa kuultiin vielä Good Vibrationsin kylkiäisenä muutama kappale. Brian Wilson yhtyeineen esitteli komean satsin Kalifornian sädehdittävää historiaa sateisessa Kirjurinluodossa. Voi kun lämpökin olisi lempinyt torstain huippuesiintyjien päivää. Sää olikin sitten aivan toinen parina seuraavana päivänä Kirjurinluodolla ja festivaalikin löysi yleisönsä.

Kuvat: tiaka.

 

 

 

 

Billy Bragg (UK) @ Savoy, Helsinki 6.6.2014

Billy Bragg on kantaaottavien vasemmistolaissävytteisten laulujen mies. Savoyn keikalla yllätyin kuinka poliittinen mies onkaan ja etenkin välipuheissaan. Melkeinpä täytyy tunnustaa, että keikasta jäi paremmin mieleen miehen saarnaaminen kuin biisit. Tosin lauluihin suhtautui tarkkaavaisemmin kun niihin oli saanut mainion alustuksen. Savoy vaikutti loppuunmyydyltä ainakin permannon osalta, sillä parvelle ei ollut näköyhteyttä. Istuin miksauspöydän vieressä, mikä osoittautui soundillisesti erinomaiseksi paikaksi. Näköyhteys pelkistetylle lavalle oli esteetön. Bragg esiintyi ilman orkesteria. Hänen kaverinaan pa-kamojen lisäksi olivat vain akustinen ja sähkökitara, joita mies soitteli tasaisesti vuorotellen. Olin kuvitellut 36€ lipunhinnalla nähneeni edes riisutun yhtyeen mukana, mutta Billy Bragg hoiti yksinäänkin homman himaan. Lopulta en jäänyt edes kaipaamaan bändiä.

Billy Bragg on ollut tuottelias artisti. Ura käynnistyi Riff Raff –bändissä reilut 30 vuotta sitten, mutta sooloura pääsi vauhtiin jo 1983, jolloin Bragg julkaisi edelleen tunnetuimman albuminsa Life’s A Riot Spy Vs. Spy. Albumin klassikko A New England on edelleen se biisi, mistä Bragg tunnetaan. Kappale nousi listoille kärkikymmenikköön Kirsty MacCollin versioimana ja sai runsaasti radiosoittoa. En ole koskaan perehtynyt Braggin tuotantoon sen kummemmin. Vasta paljon myöhemmin Billy Bragg osui tarkemman tarkastelun kohteeksi levytettyään Woody Guthrien lauluista suuresti arvostamani Wilcon kanssa pari kelpoa cover-albumia Mermaid Avenue I (1998) ja Mermaid Avenue II (2000). Savoyn illassa kuultiin noilta ajoilta Ingrid Bergman ja  Way Over Yonder in the Minor Key, jotka olivatkin illan parasta antia. Bragg ei ole unohtanut Guthrieta tämänkään jälkeen, sillä tuoreimmalla Tooth & Nail  (2013) -albumilla hän julkaisi I Ain’t Got No Home -biisin, joka sekin nousee Braggin hieman tasapaksusta tuotannosta esiin. Totta se vaan on, että sanoittajana ja saarnamiehenä Bragg on etevämpi kuin tarttuvien sävelten rustaajana muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. The Milkman of Human Kindness, To Have And To Have Not ja Sexuality toimivat timantisti.

Billy Bragg

Keikka alkoi muutaman minuutin yli klo 19 ja kesti ilman väliaikaa parisen tuntia. Jos Bragg veivasi biisejä puolitoista tuntia, jäi puheille puolisen tuntia aikaa. Perussuomalaiset saivat kyytiä, mutta tuskinpa heikäläisiä oli eksynyt Savoyhin. Bragg omisti kylmänviileästi True Finns –puolueelle biisin Accident Waiting to Happen. Keikan loppupuolella pidetty illan viisain paatos käsitteli aikamme suurinta ongelmaa kyynisyyttä. Siitä en ole muiden kuullut puhuvan samaan tapaan. Billy Bragg ei ole kuitenkaan vakava mies, vaan omaa itseironiaa ja murjaisee paikoin vitsejä kuin stand-up koomikko. Vaikka Bragg on punkfolk-mies, hänen tuotantoonsa mahtuu myös puhdasta kantria. Bragg kuvasikin hauskasti americana -lajityyppiä kantriksi, jota kuuntelevat The Smiths -diggarit. Jep, osui ja upposi. Samoin omaan napaan napsahti Handyman Blues, joka kertoo meistä pojista, joista ei koskaan tullut käsistään kätevien isiensä kaltaisia.

Ilta Billy Braggin seurassa oli viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Harvalta artistilta saa samanlaista satsia, jota kelailee pitkään keikan jälkeenkin. Billy Bragg yhdistää politiikan ja tarinankerronnan poikkeuksellisen kiinnostavasti. Kumpiko on aidompi spiikeissään Billy Bragg vai Bono? Keikka päättyi odotetusti viimeisenä encorena esitettyyn A New England -hittiin, jossa yleisö sai laulaa kaikki kertosäeosuudet – ja harvinaisen ponnekkaasti se sujuikin.

Woods (US), Widowspeak (US), Purling Hiss (US) @ Music Hall of Williamsburg, Brooklyn, NY 3.11.2012

Music Hall of Williamsburg @ Brooklyn

Metroliikenne ei myrsky-Sandyn vuoksi toiminut vielä Manhattanilta Brooklyniin, joten piti matkustaa kaupungin tarjoamalla bussikyydillä. Täyteen ahdetussa linja-autossa aisti kyllä hirmumyrskyn suomaa ahdistusta ja levottomuutta. Loppupätkän Williamsburgiin suhautin sitten taksilla. Seutu oli tuttua, koska olin kerran aikaisemmin Band of Horsesin ja Grizzly Bearin ulkoilmakeikalla. Sen sijaan Music Hall of Williamsburg oli entuudestaan tuntematon rokkiluola. Hieman Tavastiaa pienempi klubi on aikaisemmin toiminut nimellä North 6th, osoitteensa 66 North 6th Streetin mukaan. Musiikkihalli vetää 550 ihmistä ja suht täynnä se lauantai-iltana oli. Liput kolmen vaihtoehtoartistin iltamiin maksoi vaivaiset 14 taalaa ja tiketin sain olemattomalla jonotuksella, koska ehdin paikalle ajoissa. Taas tsekattiin henkkarit ja siitä ilosta sai rannekkeen käteen. Vaikka poket ovat tarkkoja, on palvelu aina ystävällistä. Sellainen pieni ero suomalaiseen narikkapolitiikkaan New Yorkissa on, että takkeja ei ole pakko jättää säilytykseen. Toki kelit ulkona ovat jo koleita, että mieluusti sitä palttoostaan sisätiloissa luopuu. Valinnanvapaus rulettaa kuitenkin.

Purling Hiss

Illan aloitti varttia vaille 21 philadelphialainen Purling Hiss, joka on kitaristi-laulaja Mike Polizzen liidaama lo-fi rock-trio. Paikoin psykedeelisiä piirteitä omaavan bändin muut jäsenet ovat Mike Sneeringer rummuissa ja Kiel Everett bassossa. Kaikki ovat pitkän linjan muusikoita ja soittaneet useissa kokoonpanoissa. Purling Hiss on vasta julkaissut EP:n Lounge Lizards ja yhden pitkäsoiton Public Service Announcement. Bändi porheltaa hyvässä myötätuulessa ja esiintyminen Wilcon puuhamilla Solid Sound Festivaaleilla ja kiertäminen Kurt Vile & The Violatorsin lämppärinä on antanut itsevarmuutta esiintymiseen. Pidin bändin boogiesta kovasti. Polizzen kitara kulkee varsin ketterästi yhtyeen avainbiisissä Run from the City.  Myös rumpali Sneeringerin taustaulvahtelema Don’t Even Try It on tarttuvaa kuunneltavaa.

Tauot bändien välissä kesti 20 minuuttia. Siinä ehti piipahtaa baarissa tilaamassa Magic Hat-oluen. Music Hallissa on sama reilu meininki kuin T5:ssa – kaikki hanaoluet 5 dollaria laaki. Sekin yhdistää näitä indieklubeja, että tuopit ovat kertakäyttöisiä. Niitä saa sitten hölskytellä portaita pitkin, sillä klubin molemmat baarit sijaitsevat salin ulkopuolella. Toinen täysin alakerrassa, minne tosin kuuluu myös saliääni, mutta maltillisella volyymilla, jotta voi spekuloida bändejä rauhassa. Lauantai-illan väki koostui 20-30 vuotiaista hipstereistä, yupstereista sun muista kenkiintuijettelijoista. Ehkä jengi oli aavistuksen itsetietoisempaa ja introvertimpää kuin Grouploven evankeliumia kuulemaan tulleet seuralliset manhattanilaiset.

Widowspeak

Illan kakkosartisti Widowspeak aloitti vähän ennen kymmentä ja veti tummien melodioiden sävyttämän keikan kuin jossain Sergio Leonen ja David Lynchin elokuvien välimaastossa. Oman kylän orkesterin keulilla laulaa heleästi Molly Hamilton ja kitaristi Robert Earl Thomas ujuttaa instrumentistaan pintaan särmikkäitä riffejä. Välillä käydään jossain menneiden aikojen rautalankafiiliksissä ja sitten noustaan mietoihin psykedeelisiin tunnelmiin. Widowspeak on vuosi takaperin julkaissut nimeään kantavan debyyttialbuminsa, josta sinkuiksi nostetut Harsh Realm ja Gun Shy vetivät nytkin parhaimmin puoleensa. Sekä Purling Hissiä että Widowspeakia yhdistää illan pääesiintyjä Woods, jonka päällysmies Jeremy Earl pyörittää myös Woodsist nimistä levy-yhtiötä. Purling Hiss on julkaissut matskua kyseisen labelin kautta. Widowspeak taas on tehnyt esikoisalbuminsa Woodsin rumpali Jarvis Tavenieren silmien alla.

Woods nousi lauteille aika tasan klo 11 ja veti juuri tunnin setin. Se oli ihan riittävästi, sillä alla oli kuitenkin jo pari mielenkiintoista vetoa. Woods oli illan bändeistä ainoa, johon olin perehtynyt jo aiemmin. Viiden albumin historia kertoi bändin olevan folkrockista ja altcountrista nahkansa luova indierockpumppu. Keikalla bändi yllättikin olevansa reippaaseen jamitteluun ajautuva nelikko. Lava-asetelmassa oli erikoista se, että basisti Kevin Morby keikkui keskellä ja hoiti samalla myös huuliharpistin roolin. Jeremy Earl lauloi liki falsetissaan lavan vasemmalla laidalla ja hoiti samalla kitaristin virkaa. Hiljattain ilmestyneen Bend Beyond -albumin tarttuva nimibiisi sekä Cali in a Cup kuten Is It Honest? osoittivat miten persoonallisten ja vangitsevien biisien timpureista on kyse. Folkrockin herkkyys levisi tosiaan paikoin turhankin pitkiin jamisessioihin, mihin toki lirvahti ripaus hilpeää 60-luvun brittipopin ilmeikkyyttä. Edellisen albumin Sun and Shade avausraita Pushing Onlys vei herkässä tunnelmassaan taas Woodstockin niityille. Woods on vakiinnuttanut itsensä indierockin kestävien nimikkeiden joukkoon. Tuskin mainstreamin rajaa bändi koskaan hapuilee kuten naapuribändi The National, mutta Earlilla ja kumppaneilla riittää sarkaa Brooklynin omassa indiescenessä. Yhtye on aktiivinen ja luova, eikä vaan oman uransa vuoksi, vaan tärkeä tuki myös muille uusille artisteille.

Woods

Keikan päätyttyä puolen yön aikaan ovet aukesivat kadulle. Minkään sortin lauantaidiscolla ei Music Hallin iltaa jatkettu, vaan jengi valui jatkamaan iltaansa lähibaareihin. Vielä sellainen pointti, että kovasti on uumoiltu c-kasetin paluusta. Se on totta. Siinä pöydällä, missä myytiin bändien paitoja, cd- ja vinyylilevyjä, oli myös samassa rivissä valmiiksi äänitettyjä c-kasetteja uunituoreista albumeista. C-kasetit ovat nyt pop, mutta toisaalta mikäpä sen parempi formaatti lo-fi rockille kuin tunkkainen magneettinauha.

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki 18.5.2012

Jämpti aikataulu tuntuu kuuluvan jokapäiväiseen elämääni, nimittäin taas meni tiukille ehtiä tapahtumapaikalle ajoissa. Vielä pari tuntia ennen keikan alkua  olin vielä Kanta-Hämeessä urheiluhommissa. Lievän ylinopeuden ja erilaisten velvoitteiden jälkeen hyppäsin kotona taksiin ja päräytin Savoyn eteen tasan minuutti ennen konsertin alkua. Nits oli odotettu vieras, joten lippukin löytyi lompakosta. Konsertti alkoi teattariesitysten tapaan klo 19 ja sisälsi väliajan.

Vuonna 1974 perustettu amsterdamilaisyhtye sai minusta ystävän niin kuin monesta muustakin suurempaan kansainväliseen suosioon yhtyeen saattaneella In the Dutch Mountains -albumilla vuonna 1987. Nimibiisi ja J.O.S Days ovat bändin komeimpia sävellyksiä edelleen. Nykykokoonpanossa laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Henk Hofsteden lisäksi soittavat alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1981 remmissä vaihdellen kokoonpanossa soittanut kosketinvelho Robert Jan Stips.

Savoy-teatteri vetää 750 katsojaa, mutta yllätyin kun parvekkeelta puuttui väkeä parisen sataa. Nitsillä on Suomessa suppea, mutta uskollinen kannattajakunta ja olisi voinut kuvitella tuvan täyttyvän. Käykö Nits täällä liian usein? Bändi on vieraillut jo 30 vuoden ajan ja  esiintymisiä mahtuu liuta. Onko lipun hinta korkea? No, kyllä 37€ menee kipurajoille, mutta kun kuulijakunta on pääosin keski-ikäistä keskiluokkaista musiikin kuluttajaa, niin ei se ole rahasta aina kiinni, varsinkaan kun tietää miten takuuvarma esiintyjä Nits on. Onko uusi albumi mennyt ohi? Malpensa julkaistiin maaliskuussa ja eihän Nitsillä ole mitään asiaa Suomessa soittolistoille tai levykauppojen näyteikkunoille. Levyn löytää vain, jos etsii. Entä tiedotus ja markkinointi? Savoyn markkinointi on paikoin näkymätöntä. Kivat kotisivut, mutta harva sinne eksyy. Helsingin kaupungin omistamana kulttuurilaitoksena Savoylla on kyky haalia mielenkiintoisia esiintyjiä, mutta olematon markkinointibudjetti tekee väistämättä tilanteen, että moni kiinnostava nimi menee ohi. Tuoreessa muistissa on on reilun kolmen vuoden takaa The Men They Couldn’t Hangin keikka, missä oli juuri ja juuri sata kuulijaa, mutta potentiaalia olisi ollut saada sali lähes täyteen, jos vaan Poguesin perintöprinsessasta olisi tiedotettu. Nitsistä huomasin yhden pienen mainoksen Hesarissa, mutta ei se ollut minua varten, sillä osaan käydä Savoyn sivuilla. Jos orkesterissa ei ole uutuusarvoa, niin eipä mediakaan hehkuta. Kiitos tosin Hesarille, että nosti päivän tärpiksi. Ei siinä mitään, minulle Nits kelpaa sen kokoisena kuin se nyt on.

Nits on tunnettu konserttiensa hiotusta visuaalisesta ilmeestä. Tällä kertaa lavalle oli kattoon ripustetuista valokannuista kytketty kettinkejä kuin amppeleita. Taustalla oli viritetty kaksi epäsymmetristä screeniä, joissa oli viljalti erilaista videomateriaalia. Viidentenä kuultu suorasukainen sovitus J.O.S Days -hitistä sai kuvituksekseen tuoretta lätkämateriaalia Suomi-USA -ottelusta. Tiedä häntä, oliko lupa oikeudenomistajilta kunnossa. Yleisössä tuskin löytyy ketään vasikoimaan. Henk Hofstede on tunnettu Suomi-diggarina, mutta nyt yleisön kosiskelu lätkällä oli mielestäni turhaa. Yhtä luonnotonta Nitsille on laulattaa yleisöä. Ensimmäisen encoren vikana biisinä kuultu In the Dutch Mountains meni läskiksi aika pitkälle siitä syystä, että Henk yritti saada monotonisen Mountains-sanan yleisöstä irti oikealla hetkellä. Ei taimannut sitten millään ja muutaman harjoittelun jälkeen se onnistui kohtuullisesti.

Aika usein Nits-nokkamies Henk Hofsteden ääni muistuttaa John Lennonia. Tuskin olen ainoa, joka tätä on pohdiskellut, mutta vielä vahvemmin hänen äänenkäyttönsä tuo mieleen Neil Finnin, joka tunnetaan paremmin Crowded Housen keulilta. Olkoonkin niin, että Henk on tulkitsijana laaja-alaisempi. Eikä myöskään voi välttyä hetkistä verrata miestä Leonard Coheniin. Näistä referensseistä olisi moni suunaukoja kateellinen. Vertailuista huolimatta Henk Hofstede on oma persoonallisuus, vaikkakin olemukseltaan näyttää virkamiesmäisen laimealta. Eikä 61-vuotiaan harmaus ole tuonut yhtään lisää väriä ilmeeseen, mutta tästä huolimatta hän onkin valjuista kaikkein karismaattisin.

Nitsin musiikki on leimattu taidepopiksi, mutta mielestäni se on varsin iisiä kamaripoppia, jossa on beatles-vaikutteita ja uuden aallon vivahteita. Vertailukohtia voisivat olla Talking Heads, XTC tai vaikkapa Wilco, mutta Nits pärjää ihan omillaankin. Nitsin tuotannossa on kokeellisia elementtejä, avantagardista leikkisyyttä, välillä kilkettä, kalketta, suhinaa, mutta alusta on rakennettu aina selkeälle pop-kaavalle. Taide on vaan musapuolella tuppaa sanana olemaan helposti liian tuomitseva ja nostaa valtavirrassa kulkevalle lähestymiskynnyksen turhan korkeaksi. Nitsin pariin soisi uusien ystävien astuvan rohkeasti, tämä bändi jos joku hipstereiden pitäisi löytää.

Henk Hofsteden mukaan faaraon kiroukseen sairastunutta Robert Jan Stipsiä saapui tuuraamaan Titia van Krieken. Tosiasiassa Stipsin kädessä on jokin tulehdus, jonka kanssa on aika vaikea vetää Cars & Carsin über-kaunista pianomelodiaa. Tuuraaja luo luonnollisesti lieviä ennakko-odotuksia, koska niin kivenkova muusikko Stips on. Eipä huolta, sillä Titia oli 6 vuotta bändin riveissä viime vuosituhannen vaihteessa ja biisit olivat hallussa. Titia toi itseasiassa moniin biiseihin lisäarvoa taustalaulullaan, sillä useissa Nits-levytyksissä on oleellista taustalla kuuluva naislaulu kuten nyt kuulimme hienossa Ivory Boyssa.

Savoyn hyvä puoli on sen akustiikka. Parvekkeelta jos jotain möläyttää, voi olla varma, että Henk sen kuulee ja dialogia syntyy helposti yleisön välille. Nitsin musa on täynnä hienoja nyansseja, ja siksipä makuni olisi mieltynyt hieman matalammasta äänentasosta. Korvatulpista ei tarvitse edes puhua, sen verran asiallinen meininki miksauspöydän takana kuitenkin oli. Silti jaksan ihmetellä miten iso soundi lähtee puoliakustisesta kitarasta, koskettimista ja rummuista. Harva pystyy samaan. Keikka kesti reilun kaksi tuntia ja teatterin väliaika oli paikallaan.  Varsinainen setti päätyi Sister Rosaan, jonka loppuun oli näppärästi sovitettu pätkä Beatles -klassikkoa The Ballad of John and Yoko. Tällä Henk tosiaan piti huolen, että Lennon on huulilla, kun hänen lauluansa kuuntelee. Yleisö jaksoi taputtaa Nitsin kahteen kertaan lavalle. Vikana kuultiin tyylikäs veto Sketches of Spain -biisistä.

Nits on minulle on aina ensisijaisesti rautatieasemamusiikkia. Kyllä Savoyssakin asemille puksutettiin varsinkin kauniissa valssissa Adieu, Sweet Bahnhof. Sanoittajana Henk Hofstede on ikiaikainen matkailija, joka hakee fiiliksiä keski-eurooppalaisista maisemista ja punoo lyriikoita peilaavista ikkunoista kuten huumaavassa The Train -biisissä, joka ei taaskaan valitettavasti mahtunut settilistaan. Ja vielä yksi detalji, jos joku ihmettelee, miksen kirjoita The Nits, niin siihen vaan sellainen selitys, että bändi jätti the-määreen jo aika päiviä sitten pois.

Nits on mielestäni paras manner-eurooppalainen yhtye melkein millä mittapuulla mitattuna tahansa. Se on iso väite. Bändi ei ole millään tavalla trendikäs, vaan ulkoisesti konservatiivinen epäpoppispumppu. Arvokkaasti vanhentuneet herrasmiehet  ja nainen jaksavat kuitenkin yllättää nuorekkaalla soitannallaan ja Henkin lämpimällä jutustelulla. Näin Nitsin edellisen kerran Savoyssa 2005 ja tuo konsertti on edelleen suurten suosikkien joukossa. Nyt sama paikka seitsemän vuotta myöhemmin ei ihan tavoittanut samaa kokemusta, mutta ei sillä niin väliä.