Ruisrock on minun festivaalini. Siellä on tullut ravattua vuodesta 1990, eikä missään mudassa. Aina läsnäollessani ollut tsägä, ettei ole pahemmin sadellut. Aurinko kuuluu Ruissaloon ja vaikkei se paistaisikaan, on meininki ollut pääasiassa shiny happy people. Ruisrockin hyvä puoli on sen tarjonnassa, laidasta laitaan, jokaiselle jotakin. Siellä on ohjelmaa niin hipsterille kuin hevarille, eikä harteilla ole Flown snobileimaa tai Tuskan yksioikoisen synkkää ilmettä. Toki genre-festareita tarvitaan, mutta Ruissalon 43. vuoden kokemuksella valmisteltu festari tarjoaa sopivassa suhteessa uusia yllättäviä nimiä ja tylsempiä varmoja täkyjä. Ohjelma on ollut laadukas lähestulkoon aina. Jokunen vaatimattomampi vuosi mahtuu mukaan. Etenkin ulkomaisten nimien suhteen on ollut havaittavissa laskeva käyrä, sillä oi niitä hyviä aikoja, kun keikkaliksat olivat vielä kohtuuhinnoissa ja lauteille saatiin eräs jengi nimeltä Nirvana tai muuan Bob Dylan. No, sitäkin paremmin ohjelmistossa ovat viihtyneet kovimmat suomalaiset hittiartistit. Ja mikä erityislaatuista, Ruisrockilla on ollut taito saada aina parhaat ruotslaiset artistit pakeille – ehkä maantieteellisellä sijainnilla on merkitystä.

Kolmipäiväinen festarointi on aika raskasta, kun koko kulttuuriin liittyy musiikin lisäksi paljon muuta hillumista ja sosiaalista oheistoimintaa. Erityisesti, koska olet alueen vanki. Tavallinen lipun ostanut väki joutuu kävelemään Ruissalon sillalta sellaisen pari kilometriä. Erityisvieraat ja lehdistö porheltaa botskilla Aurajoen varresta parissakymmenessä minuutissa. Kumpikin tapa on sellainen, ettei sitä tekisikään toista kertaa saman päivän aikana. Kolmen päivän lipusta joutuu pulittamaan 115 € (portilta 125 €), kahden päivän lipusta 100 € (portilta 110 €) ja yhden päivä 70 € (portilta 80 €). Ihan kelpo tariffit, jos kerran mahdollisuus nähdä 60 artistia. Sen sijaan juomat ja sapuskat hinnoitellaan niin, että aika moni miettii miten salakuljettaa omia eväitä alueelle. Kyllähän niitä kuljetetaan, ja löytyy sitä tietoa hyvistä jiboista minultakin, mutta ei niitä muille kerrota. Jälleen kerran kuvittelen mielessäni, miten toimisi Pori Jazzin vapaa import-politiikka. Tosin Pori hinnoittelee lippunsa kornserttipohjaisesti ja silloin sitä katetta ei ole saatava samalla tavalla oheistarjonnasta.

Perjantai alkoi kiinnostavasti. Sääli vaan, että matkanteko Ruissaloon vie aikansa ja festarin avauskeikaksi suunniteltu Rival Sons jäi viimeisen vartin varaan. Onneksi verkkokalvolla kimmelsi tuoreena bändin marraskuinen huikea Tavastian keikka, joten tiesin mistä jäin paitsi. Silti vikat ylimitoitetuksi kukkoiluksi kasvaneet biisit takasivat miten tykisti bändi soittaa ja miten pedantisti ovat opiskelleet Led Zeppelinit sun muut 40 vuotta vanhat bluesrockin esikuvansa. Onneksi vain tyylin puolesta, sillä tuotanto lähtee omasta kynästä. Erityisesti laulaja Jay Buchanan on lavamaneereitaan myöten niin retro kuin vaan voi olla. Yhtyeeltä on tulossa syksyllä uusi platta Head Down, ja uskon ja toivon muidenkin puolesta, että äijät saapuvat taas Suomen kamaralle.

Festareilla on tehtävä esikarsintaa. Kaikkia esiintyjiä ei ehdi eikä oikein jaksakaan nähdä. Ruisrock tarjoaa sovellusta älypuhelimeen, joka auttaa surffailuissa lavoilta toisille. Itse päätin kuitenkin luottaa perinteiseen fiilikseen. Seuraavaksi listallani oli ruotsalais-italialainen Veronica Maggio, jossa italian piirteet jää Uppsalan jyrän alle – katsos mimmi esittää taatun laadukasta ruotsalaispoppia. Veronica on noussut kotimaassaan ja Norjassa listojen kärkeen, mutta Suomessa pienemmän yleisön suosikki. Rantalavan eteen oli kuitenkin kerääntynyt tuhansia tanssivia faneja, joten taitaa olla vaan niin, että allekirjoittanut ei pysy tuoreimman popin kyydissä mukana. Maggion hyväntuulisesta popista jäi kyllä innostava fiilis jäi, vaikkei se saanutkaan rantaveteen hillumaan. Oli nimittäin hinku jo seuraavaan mestaan.

Aurinkolavalla soitti illan yhtenä odotetuimpana bändinä Broolynista kotoisin oleva Yeasayer. Psykedeeliseksi popiksi luonnehdittu indie-bändi osoitti toisella Suomen keikallaan olevan ennakkoluulojani helpommin lähestyttävä ja tanssittava bändi. Ehkä asiaa kevensi laulaja Chris Keatingin kädessä nököttänyt hiustenkuivaajan näköinen mikrofoni. O.N.E on biisi, jonka ennalta tunsin, ja oli se nytkin tarttuvin, mutta toki uudet Blue Paper ja Henrietta toimivat hyvin ja antoivat lisäpotkua tutustua orkesteriin paremmin.

Kauko Röyhkä & Narttu oli ennalta listattuna kotimaisista esiintyjistä se kaikkein kiinnostavin koko festareilla. Eikä suotta. Vielä edellisyönä Kauko valitteli orastavaa yskää ja kurkkukipua, mutta pari tuntia ennen keikkaansa Kauko vakuutti kultaisen kurkkunsa olevan kunnossa – kiitos äänenavauksen suihkussa. Röyhkä Narttuineen oli ehtinyt jo vetää jokusen keikan Ruisrockin alle ja sen huomasi, sillä niin timmissä kunnossa miehet olivat. Tommi Vikstenin kitara soi komeasti, Pekka Gröhnin koskettimet vakuuttavasti, Mats Huldenin basso ja Heikki Tikan rummut pitivät hittiputken dynaamisessa kuosissa. Kuultiin nimittäin taattua tavaraa Majavalakista Koviin poikiin, Mieluummin vanha kuin aikuisesta aina Lauralle -biiseihin asti. Kauko oli hyväntuulinen ja niin oli yleisökin.

Von Hertzen Brothersien kanssa kävi vähän samoin kuin Rival Sonsien, näin keikasta reilun vartin. Röyhkä & Narttu kiilasivat edelle. Tähän syynä se, että Hertzenit on nähty aiemmin. Veljekset ovat progerockissaan ihan kansainvälistä tasoa ja kotimaisella mittarilla katsottuna eivät tyylillään oikein korkeammalle enää voi päästä. Heissä on lavakarismaa, on soittotaitoa, on mahtipontisuutta ja lauluharmoniatkin tekevät vedosta omintakeista. Yksittäisinä tulkitsijoina kukaan jäbistä ei ole ihan Mercury-luokkaa, mutta yhdessä moniäänisesti saavat ihon broilerille. Vielä kun saisivat muutaman tarttuvamman biisin aikaiseksi, olisi lopullinen läpimurto niin sanotusti siinä.

Illan pääsesiintyjä Pulp on monelle nuorelle ysärimuinaisjäänne, ja taas kerran bändien comeback-kiertuieista nousee päällimmäiseksi mieleen rahastuksen maku. Pulp vieraili edellisen kerran Ruissalossa vuonna 1996, jolloin yhtye ratsasti suurimmassa suosiossaan. Disco 2000 ja Common People jumputtivat joka jampan päässä. Sen jälkeen Jarvis Cocker ja kumppanit eivät olekaan saaneet mitään kummallista aikaan outojen kokeilujensa lisäksi. Jarvis Cockerin vuoden 2006 debyyttisoololevy Jarvis antoi tosin uskoa, että vielä on kesää jäljellä. Pulpin odotusarvo oli siis suht pieni – veikkasin turhan muumioituneeksi pääesiintyjän rooliin. Onneksi Pulp oli hyvin balsamoitu, sillä ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi. Pulp on niin Jarvis Cockerin yhtye ja elää täysin hänen varassaan. Koko keikka kulki hyvin muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Ja kun ne hitit sitten tulivat, Niittylavan eteen kerääntynyt kansa sai maan notkumaan jalkojensa alla. Koko orkesteri toimi moitteettomasti, mutta pitkälti voi kiittää kippari Cockeria. Jarvis toi poptähden elkeillä suuren shown tunnun, mikä ehkä hieman ihme, sillä Jarvis näyttää risuparrassaan ja rilleissään enemmän arkistokammiotutkijalta kuin rockstaralta.