Tuntematon's avatar

Ken Stringfellow (US) @ Bar Loose, Helsinki 11.10.2012

Viikko ennen Ken Stringfellow’n keikkaa aloin epäillä, että pienehkö Bar Loosen klubi menee tukkoon ja pitkään diggailemani artisti jää näkemättä. Siispä reippaana ostin lipun ennakkoon. Muutamaa päivää ennen keikkaa sain viestin ystävältä, että olenko kiinnostunut Rival Sonsin keikasta. Totta kai olen, mutta olin jo ostanut lipun sinne aikaisemmin. Hetkeä myöhemmin tajusin, että Stringfellow ja Rival Sons soittavat samana päivänä. Illasta oli siis koitumassa laatuisa pienimuotoinen festivaali. Sittenpä selvisi ikävä fakta, että artisteilla on tismalleen sama showtime. Kyllä. Ja minulla lompakossa molempiin tapahtumiin tiketti. Kenin lipusta pulitin 10€ ja Rival Sonsien 32€. Hintaerosta huolimatta Stringfellow kiinnosti enemmän, mutta kummastakaan keikasta en tohtinut luopua.

Valitsin Ken Stringfellow’n illan aloittajaksi ja laskeuduin Loosen alakertaan, missä Seatllen mies akustisen kitaransa kanssa loi heti kättelyssä poikkeuksellinen intiimin tunnelman. Samaa fiilinkiä muistelin Kenin edelliseltä näkemältäni soolokeikalta Tavastialta 8 vuoden takaa, jolloin mies oli kiertämässä mestarillisen Soft Commands -albumin puitteissa. Tavastian iso sali kuitenkin nakersi hieman intiimiyden reunoja.

Ken Stringfellow’n pitkään uraan mahtuu noste 90-luvun voimapopin aallonharjoilla The Posiesin riveissä. Bändi teki komeat Frosting on the Beater (1993) ja Amazing Disgrace (1996) -levyt ja toimii edelleenkin, vaikkakin välillä pitkin tauoin. The Posies on vieraillut laskujeni mukaan kolme kertaa Tavastialla ja jokainen veto on jättänyt legandaarisen maineen. Bändin 2000-luvun tuotanto Every Kind of Light (2005) ja Blood/Candy (2010) ovat olleet myös erittäin kelvollisia, mutta ilman edellisen vuosikymmenen suurta suosiota. The Posiesilla on kuitenkin vakaa fanipohja peräpohjolaa myöten. The Posiesin ydinkaksikon toinen osapuoli Jon Auer tekee myös soolouraa aina bändin huilatessa, mutta ei ole päässyt yksinään samalle tasolle kuin kollegansa Stringfellow, joka sai juuri julkaistua neljännen sooloalbuminsa Danzig in the Moonlight. Stringfellow on työmyyrä ja muitakin projekteja löytyy ja luottotehtäviä kuten toimia edesmenneen R.E.M yhtyeen kiertuekosketinsoittajana. Lisäksi mies on tehnyt legendaarisen Big Starin kanssa In Space -albumia sekä norjalaisen The Disciplinesin kanssa parikin plattaa ja paljon muutakin värkkäystä löytyy miehen historiasta.

Ken soitti vuoroin kitaraa vuoroin lauloi koskettimien ääressä istuviltaan ja siinä se Loosen ongelma olikin, että seisovan yleisön seasta ei tahdo nähdä pitempikään veijari artistia, koska lava on niin matala. Stringfellow’ta kyllä kelpasi pelkästään kuunnellakin. Miehen sielukas laulu osuu maaliin. Fiilis oli heti korkealla ja etenkin alkupäässä kolmantena kuultu uusi biisi Even the Forgers Were Left  Fingering the Fakes imaisi mukaansa tyylikkään riisuttuna tulkintanta. Sitten aloinkin stressata Rival Sonsien aloitusaikaa. Montako biisiä ovat jo soittaneet? Onneksi sain tekstarin paikanpäältä, jossa kerrottiin Rivalin aloittaneen varttia yli kymmenen. Taktikoin niin, että kuuntelen Stringfellow’ta reilu puoli tuntia ja sitten singahdan The Circukseen. Onneksi etäisyyttä ei ollut kuin viiden minuutin kävelyn verran. Ennen kuin jätin Stringfellow’n tunnelman kuulin eräältä rock-poliisilta, että Ken oli heittänyt eilen Tampereella kahden ja puolen tunnin keikan. Tästäpä syntyi ajatus, että Rival Sonsien jälkeen on palattava Looseen. Niin teinkin.

Ken Stringfellow

Ken Stringfellow ja rauhoitettu häirikkö @ Bar Loose

Rival Sonsista kerron omassa artikkelissa vaikka melkein festarityyliin pitäisi paukuttaa tähän samaan. Tosin jos on kyseessä eri klubi, on silloin oman otsakkeen paikka. Palasin siis Bar Looseen ja siellä seisovan ihmismassan takana ei laulanutkaan enää Ken Stringfellow. Soitto oli keskeytynyt, kun järkkäri oli heittämässä ulos salin takaosassa riehunutta adhd-fania, joka oli intoutunut vetämään muita häiritsevää breakdancea. Järkkäri ei saanut miestä taltutettua, mutta sitten astuikin itse Stringfellow lavalta setvimään tilannetta. Eipä mennyt kuin hetki, kun kundi sai halauksen Keniltä ja käden, joka opasti miehen aitiopaikalle lavalle kuuntelemaan keikkaa. Järkkäri oli lyöty mies, auktoriteetti oli olematon artistin vieressä. Stringfellow jatkoi keikkaa vielä reilun puolen tunnin ajan ja tuntui, etten olisi ollut keikalta lainkaan poissa. Sain kun sainkin nauttia reilun tunnin miehen mainiota esiintymistä.

Stringfellown tulkinnat omista biiseistä oli sovituksiltaan hieman samankaltaisia, mutta vaikuttavia. Yleisöä oli ehkä sen sata päätä, mutta tyytyväisyys huokui joka kasvolta. The Posies ja etenkin Stringfellow -fanit saivat reilun kaksi ja puoli tuntia kokea persoonallista keikkaa. Jos riitti musiikkia, riitti myös lämminhenkistä jutustelua yleisön kanssa. Stringfellow oli paikoin sympaattisen kömpelö puuhastelija, mutta kaikista toimista paistoi yleisöstä välittäminen ja kaikkensa antaminen. Loppukiitoksissa paljastui, että lavalla oli vieraillut myös joku Lotta, mutta mitä olivat duettoineet jäi vain arvailuksi, mutta ehkäpä sen kauniin Doesn’t It Remind You Of Something -dueton, jonka Ken laulaa uudella pitkäsoitollaan Charity Rose Theilenin kanssa. Keikan päätteeksi Ken kehotti yleisöä ostamaan albumeja lavan reunalta, ja kappas, kukapa muu plattoja kauppasi kuin mies itse. Tulipa hankittua uutukainen ja Stringfellow’n omistuskirjoituksella varustettuna. Kannessa luki mustalla tussilla tuikattu teksti oven fresh. Se oli fiilis koko keikasta, vaikka paloista omalle kohdalle rakentuikin.

Tuntematon's avatar

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.

Tuntematon's avatar

Jerrod Niemann (US) @ House of Blues, Anaheim, CA 18.9.2012

Anaheim Los Angelin kyljessä on kuin Espoo Helsingin kupeessa. Kaikki ajavat autoilla, 6-kaistaisia valtateitä riittää. Anaheim on vähän särmätön varakkaampien alue, missä ei ole Los Angelesin hurjimpien lähiöiden pelkoa. Kaupunki tunnetaan lätkästä ja baseballista, mutta erityinen maamerkki kaupungille on se alkuperäinen Disneyland. Jättimäisen huvittelualueen keskellä sijaitsee klubi nimeltä House of Blues. Samannimisiä rokkisaleja löytyy liuta ympäri Amerikkaa. Ketjuravintoloista on aina vähän nihkeä ensivaikutelma, mutta tätä klusteria on ollut perustamassa itse Blues Brother  Dan Aykroyd.  Rahaa tiskiin ovat lyöneet myös Aerosmithin jäbät ja James Belushi. Näin ne ennakkoluulot karisevat nopeasti.

Sisäänmeno oli amerikkalaisten turvasäädösten mukaista. Kaikilta kysyttiin paperit jopa reilusti keski-iän ylittäneiltä, vaikka ikäraja mestaan oli vain 21 vuotta. Sitten alkoi turvatarkastuskopelointi samalla pieteetillä kuin olisit ollut lentokentällä. Kun astuin klubiin sisään olin aika innoissani, vaikka rupisen rokkiluolan henkeä ei mestassa ollutkaan. Paikka hohti uutuuttaan ja raihnasuudesta ei ollut tietoakaan. Kohderyhmä lienee sitä varakkaampaa turistisakkia, jolla on varaa jäädä Disneylandiin bilettämään. Yllätys oli kuitenkin se, että liput illan keikalle maksoi vain 22 taalaa, vaikka kantrilistan kärkipaikalla piipahtunut esiintyjä olikin kyseessä. Klubi on erinomaisesti suunniteltu. Tila on lyhyt, mutta korkea, jota reunustaa parvi. Alakerran lattiallakin on korkeuseroa, jotta kaikki näkevät miksauspöydän takaa. Lava on Tavastiaa muutaman metrin leveämpi, mihin mahtuu isompikin orkesteri komeasti. Yleisökapasiteetti on 1050 henkeä.

House of Blues -klubiketjun esiintyjäkaarti on yllättävän laaja-alaista aina punkpioneeri Dead Kennedys -orkesterista turvalliseen Santanaan. Klubilla saa myös safkaa ja dinnerillä se ilta sitten alkoikin. Kysyin henkilökunnalta milloin pääesiintyjä aloittaa ja vastaukseksi kerrottiin showtime klo 22. Rauhallinen evästäminen ja tarjoilijaan uskominen oli käydä kalliiksi, sillä tasan kymmenen siirryin salin puolelle. Nimittäin keikkaa oli jo jonkin matkaa soitettu. Pientä pettymystä heti kärkeen.

Illan artisti oli Jerrod Niemann, joka on jopa kavunnut kantrilistan kärkeen pari vuotta sitten Judge Jerrod & the Hung Jury – albumillaan. Miehestä ei ollut ennalta mitään tietoa mitä nyt muutaman rallin ehti Youtubesta kuulemaan. Suuria innostuksen väreitä ei antanut reilun viiden ja puolen mijoonan latauksen Lover, Lover -hittikään.

Jerrod Niemann ei ole ihan perinteinen stetsonpäinen kantriheppu, vaikka tyylinmukaiset jämäkät leukaperät mieheltä löytyykin. Luokittelisin musiikin paremminkin moderniksi lippalakkikantriksi. Niemann on puuhastellut musiikin parissa reilun kymmenen vuotta ja tehnyt pari omakustannealbumia ennen kuin pääsi Arista Nashville -labelin alle. Biisintekotaitoja hän on näyttänyt myös muutamalla Garth Brooksin raidalla.

Keikka ei ollut parempien aikojen perään mouruavaa kantria, vaan kumarsi jopa soulahtavampaan heartlandrockin suuntaan, sillä miehellä oli lauteilla perus rock-combon lisäksi torvia kolmin kappalein. Keikkasettiin mahtui omien vanhojen hittien lisäksi lokakuussa julkaistavan uutukaisen Free the Music -albumin materiaalia sekä muutamia yllättävämpia covereita kuten Stevie Ray Vaughanin Pride & joy ja Bob Marleyn Every Little Thing Gonna Be Allright.

Jerrod Niemann veti ihan hyvin ja sai jengin hytkymään. Jos vertaa suomikeikkojen yleisöä, niin kyllä ne amerikkalaiset saavat paremman meiningin aikaan. Tanner tömisi ja kädet vispasivat ärhäkämmin kuin härmän perukoilla. Encoren jälkeen yleisöstä lyötiin tuoppi olutta Jerrodin käteen, mutta eipä mies uskaltanut ottaa hörppyä, vaan kantoi sen lavan sivuun. Niemannin lopetettua jengi tungeksi ulos saman tein, sillä klubin puoli suljettiin välittömästi keikan jälkeen. Sikäli harmi, koska salissa jos missä olisi ollut nastaa fiilistellä kuulemaansa.

Tuntematon's avatar

Jason & The Scorchers (US) @ Virgin Oil, Helsinki 7.9.2012

Jason & The Scorchersin nokkamies Jason Ringenberg ei ole koskaan ollut minun mittarissani kaikkein katu-uskottavin rockari. Jotenkin hän muistuttaa enemmän pikkupoikaa, joka on saanut uudet cowboy-releet ja leikkii yli-innokkaasti paukkuraudallan. Samalla poikamaisella innostuksella 53-vuotias ikinuori country-tähden näköinen Ringerberg pyörittää nyt jo 30 vuotta preerioita kiertänyttä cowpunkin keulakuvaa. Cowpunkia voisi luonnehtia ränttätänttärockin, hillbilly-countryn, bluesin ja punkin yhdistelmäksi.

Jason & The Scorchers on käynyt Suomessa neljä kertaa ja usein bändi on kiertänyt maata Helsingin lisäksi Tampereen ja Turun kautta. Peräpohjolaan on kertynyt uskollinen fanikunta. Orkesterin legendaarista Lost & Found -kiertueen Tavastialle vuonna 1985 osunutta keikkaa en vielä nähnyt, mutta kymmenen vuotta myöhemmin YO-talolla bongattu Blazing Glory-kiertuun esitys on tallentunut pääkoppaan yhdeksi parhaista rock-keikosta ikinä. Jasonin hurjat kiipeilyt Yo-talon salin kaiteilla jättäisi tolppa-apina Michael Monroenkin kakkoseksi. Silloin heitti myös kitaristi Warren E. Hodges instrumenttiaan ilmiömäisesti kaulan ympäri. Oi niitä aikoja. Sittemmin rauhoittui bändikin ja jäi tauolle muutamaksi vuodeksi 2007, mutta teki komean paluun 2010, jolloin julkaisi hienon Halcyon Times -albumin. Sen puitteissa bändi kävi täälläkin ja veti vetreän keikan Tavastialla. Nyt olikin vain parin vuoden odotus, kun Jasonin länkkärit saapuivat taas natisuttamaan parketteja. Täytyy tunnustaa, että ihan yhtä pillastunutta ei ollut Virgin Oilin meno kuin aikaisemmin.

Nashvillessa perustetun orkesterin alkuperäisistä jäsenistä on nokka-Jasonin lisäksi vain mainittu Hodges. He ovat bändin ydin. Nykykokoonpanossa bassoa soittaa hobittia muistuttava Al Collins ja kannuja paukuttaa ruotsalainen perushevarin näköinen Pontus Snibb. He täyttivät alkuperäisten Perry Baggsin ja Jeff Johnsonin ja heidän seuraajienkin paikat mainiosti. Olisihan ollut nasta nähdä Baggs ja Johnson juhlakiertueella, mutta kaikille rock ei ole ikuista. Jos tätä ulkonäköpoliittista polemiikkia jatkaa, niin en tiedä mitä näen, mutta Jason Ringenberg ja Markus Nordenstreng ovat kuin kaksi marjaa.

Keikka lähti päräyttävästi liikkeelle esikoisalbumin klassikolla Lost Highway. Alusta asti bändi paineli  kuin täysillä biisonilaumaa pakoon. Koko settilista oli kirjava kattaus koko urasta. Mukavaa oli kuulla harvemmin livenä soitettu When Angels Cry ralli 1989 ilmestyneeltä Thunder & Fire -albumilta. Sen sijaan kakkosalbumi Still Standing -albumi jäi kokonaan paitsioon. Jason kertoi bändin olevan liikkeellä siksi, että se ei juhlista vain menneisyyttä vaan sitä, että se on edelleen voimissaan ja uutta luova bändi. Tästä oli oiva esimerkki uusi biisi Thanks for the Ride.  Punttia vipattivat myös Blazing Glorylta kuultu 200 Proof Lovin’  ja varhaisen Fervor-EP:n jytäpommi Hot Nights in Georgia. Uuden Halcyon Times -albumin Golden Days ja Mona Lee pitivät meininkiä yllä ja etenkin kitaristi Warnerin laulama Better Than This, mutta osasi bändi välillä rauhoittuakin ja vetäisi viiltävän kauniin ikivihreän Pray For Me, Mama (I’m A Gypsy Now).

kuva

Jason & The Scorchers @ Virgin Oil

Vähän ennen keikan puolta väliä pisti silmään, että Ringenberg asetti nuottitelineen, josta vilkuili sanoja.  Mies näyttää kyllä hyväkuntoiselta, mutta ei taida pääkoppa pitää lyriikoita enää mielessä. Nuottiteline ei ole todellakaan rock, mutta tässä yhteydessä se oli sympaattinen ele. Muutaman biisin jälkeen nuottiteline katosi ja perusmeinki jatkui. Encoren alkuun saatiin klassinen versio Bob Dylanin Absolutelty Sweet Mariesta.  Heti perään pärähti ikijytä White Lies, johon jo keikan luuli päättyneen. Mutta ei. Keikka huipentui järjettömän kovaan vetoon John Denverin biisistä Take Me Home, Country Roads.

Jason Ringenberg oli juttutuulella ja veti muutaman pitemmän saarnan. Ensimmäinen manifesti oli kuolevien levykauppojen puolesta, toisessa taas julistettiin sotaa vastaan. Toisaalta lännenmiehen sydän osoittaa myös kovasti yläkerran suuntaan. Ehkä uskoontulon into on vähän laantunut siitä, mitä se oli Blazing Gloryn aikaan, mutta lause God is my wittness putosi Ringenbergin suusta muutamaan kertaan.

Keikka kesti tasan kaksi tuntia. Se oli jämäkkä rock-paketti. Showtime oli myöhäinen puoliyö, mutta se oli pelastus, sillä ehti katsomaan keikan alle MM-karsintajalkapalloa. Ovelta sai vielä lippuja 25€ hintaan, mutta ei saliin kauhean montaa jannua olisi enempää mahtunutkaan. Virgin Oil on ihan kiva kahden kerroksen mesta hyvällä sijainnilla, mutta rock-klubina se ei ole koskaan ollut suosikkini. Jotenkin se vaan tuntuu ketjuravintolalta. Toki oli piristävää nähdä Scorchersit uudessa ympäristössä, mutta kyllä Tavastia vaan olisi ollut oikea venue. Harmi vaan, että se oli buukattu jo ennalta Reigning Soundille. Sääli myös keikkojen päällekkäisyys. The Circus olisi ollut taas liian iso bändille, mutta ei valiteta. Pääasia, että keikka tuli nähdyksi. Samaan hulvattomaan rodeoon eivät viisikymppiset lehmipunkkarit yltäneet kuin 17 vuotta sitten, mutta hyytymisen taso oli sitä luokkaa, että Ringenberg saa leikkiä lehmipoikaa vielä pitkään.

Tuntematon's avatar

Blitz the Ambassador @ Huvilateltta, Helsinki 18.8.2012

Sattuipa mahdollisuus lähteä lauantai-iltana Huviltatelttaan katsomaan Blitz the Ambassadoria. Mikä jottei. Ghanalais-brooklynilaisen indie-räppärin keikka oli Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa. En ole hip hopin suurimpia ystäviä, mutta Huvilateltan ohjelmisto on yleensä sen verran taattua, että luotin näkeväni laadukasta soitantaa. Ja todellakin näin positiivisen yllätyksen.

Blitz the Ambassador nimen takaa löytyy Ghanassa 30 vuotta sitten syntynyt Samuel Bazawule, joka aloitti uransa jo syntymämaassaan menestyksekkäästi. Blitz muutti opiskelemaan jenkkeihin ja valmistuttuaan asettui nykyiseen asemapaikkaansa New Yorkiin. Siellä Blitz on lyönyt itsensä marginaalisemman rapin piikkipaikoille. Eikä ihme, sillä aikamoinen seremoniamestari on kyseessä. Ensimmäisen biisin aikana oli Huvilateltassa jo aikamoiset zembalot käynnissä. Se on suomalaisyleisössä aika harvinainen näky. Enkä usko, että artisti olisi ollut kovin monelle entuudestaan tuttu, mutta kuin hc-hiphoppareille. Blitzin taustalla oli kuuden hengen bändi, jossa keskeisessä osassa heilui huollitellussa koreografiassaan saksofonistin, trumpetistin ja pasunistin muodostama trio. Loput taidokkaista muusikoista muodosti perinteisen kitara, basso, rummut -kolmikko. Ei siis ihan perus hip hop-kokoonpano kyseessä. Ennakkokäsitykseni mukaan tarjolla olisi afrobeatin ja hiphopin risteytys, joka vaikutti mielenkiintoiselta, mutta afrotahteja vahvemmin taustalla kaikui klassisen funkin ja soulin perintö.

Biisejä en ennalta tuntenut, mutta se ei haitannut menoa. Todennäköisesti setti koostui uusimman Native Sun-albumin sävelistä. Tästä pitää ottaa paremmin selvää. Bändi soitti tykisti ja Blitzin räppäys toimi vuoroin laulumelodioiden kanssa hienosti. Afrosaundeja kuului myös, mutta pääosin Blitzin kotimanner kuului sanoituksissa, joissa ei pelkästään kritisoitu, vaan myös annettiin aihetta myönteisille saarnoille. Blitz sai yleisön energisellä ja vuorovaikutteisella esiintymisellään joraamaan intona.

Huvilateltta pitäisi olla ympärivuotisessa käytössä, sillä se on kyllä eittämättä kaupungin parhaita saleja. Toki säät vaikuttavat meininkiin, mutta lauantain leppeä ilta piti tuvan mukavan lämpöisenä. Huvilateltan katsomo on rakennettu sopivan väljäksi ja nousevaksi, että jokaiselta penkiltä näkee hyvin. Lisäksi takana baaritiskillä mahtuu kuuntelemaan mainiosti, jos haluaa samalla siemailla drinksuja. Lavan edessä on myös sopivasti joraustilaa ja sekin kalteva, jotta sielläkään ei haittaa näköalaa, vaikka hujoppi heiluttaisi käsiä edessä. Näin kävi, sillä Blitz sai jengin eteen joraamaan tosiaan jo sen ensimmäisen biisin aikana. Penkkirivit olivat lähes tyhjiä, mutta meininki edessä muistutti intiimiä klubikeikkaa. Blitz the Ambassador viihdytti reilun puolentoista tunnin ajan ja keikan jälkeen jengi alkoi valua ulos Tokoinrantaan silmin nähden tyytyväisinä. Itsellekin tämä oli mainio oppitunti afro-hiphop-funkin maailmaan. Fiksu jäbä tämä Blitz.

Tuntematon's avatar

Bubble Scum @ Vanhan kuppila, Helsinki 17.8.2012

Olin lupautunut perjantaiseen Weekend Festivalille kuskiksi ja hakea sukulaisteinit yöstä pois. Tästä Luukin autoilusta tulikin ruuhkineen ikimuistoinen matka, josta riittäisi oma tarinansa. Illan ruuhkajumia odotellessa ehdin kuitenkin tutustua vuosittaisen Art Goes Kapakka-tapahtuman antiin Vanhan Kuppilassa, missä soitti helsinkiläinen jykevää elektropoppia soittava Bubble Scum.

Bändin keulassa heilui legendaarisen maineen hankkinut stadilaislaulaja Suho Superstar, joka on sjungannut eri kokoonpanoissa reilut parikymmentä vuotta lyömättä koskaan kunnolla läpi. Menneistä bändeistä mainittakoon Nasty Needs ja Jimsonweed. Bubble Scumin dynamona toimii konebiitettejä ja koskettimia säätelevä Heba Rinkinen. Bassoa soittaa kokenut Joni Vihervä. Kannujen takana istui Antti Kenealy. Vielä jokin aikaa sitten bändin bassonvarressa oli mimmi nimeltä Minttu Muranen, jonka lavapreesens oli kuulemma persoonnallista. Tuoreesta miehistön vaihdoksesta ei ole tarkempaa tietoa, sillä bändin saitilla Minttu kantaa edelleen basistin virkaa.

Keikka lähti tanssittavan funkisti liikkeelle, mutta kukaan ei pahemmin jorannut. Bändistä tuli ekana mieleen Happy Mondays. Manchesterin edesmenneellä Haçienda klubilla olisin mielelläni Bubble Scuminkin nähnyt. Nyt Vanhan kuppila oli väärä paikka orkesterille, mutta sehän se Art goes kapakka -tapahtuman tarkoitus onkin – laittaa puurot ja vellit sekaisin. Jänniä ja mielenkiintoisia tapahtumia kapakoissa 10 päivänä ajan ja mikä tärkeintä ilmaiseksi. Kiitos siis Helsingin juhlaviikoille. Bonuksena paikalle oli tilattu taitelija projisoimaan Bubble Scumin taustalle videotaidetta. Hypnoottisesti liikkuva kuvasto oli saanut kimmokkeensa amerikkalaisista ikoneista, mutta istui bändin habitukseen ja toi esitykseen lisäarvoa.

Suurin osa yleisöstä vaan istui ja kuunteli kuten minäkin vesilasi kädessä. Ei auttanut paljon, että parin biisin jälkeen lavan eteen pöydän päälle nousi tilattu tanssija. Intiaanisulilla varustettu mimmi jorasi sen verran ujosti, että muidenkaan tanssimuuvit eivät siitä yltyneet. Jossain vaiheessa tanssija otti vähän rohkeamman liikkeen ja mimmi oli kaatua. Pöytä taisi olla liukas. Loppupuolella alkoi yleisö lämmetä kerääntyi heilumaan baarin takaosaan ja se sai minutkin nousemaan ylös jakkaralta.

En tiedä mistä sain päähäni, että stetson päässä jammaillut laulaja Suho muistuttaa ulkoisesti nuorta Reijo Taipaletta. Mies ei todellakaan vedä tangoa, mutta on pätevä tulkitsija. Sääli vaan, että Suhon laulu oli miksattu liian kaikuisaksi.

Bändi on julkaissut vasta yhden albumin. Body 2 Body ilmestyi parisen vuotta sitten. Bändi sai livenä hyvän grooven päälle ja se piti tasaisena loppuun asti. Harmi vaan, että lähes kaikki biisit kuulostivat samalta. Virkistävä cover-versio Eurythmicsin Missionary Manista erottui joukosta. Tästä huolimatta meininki oli mainio ja voisin bilettää toisenkin kerran bändin seurassa. Toivottavasti toinen platta ilmestyy pian ja sisältäisi jokusen tarttuvamman iskusävelen. Muuten homma on kuosissa.

Tuntematon's avatar

Madonna (US), Martin Solveig (Fra) @ Olympiastadion, Helsinki, 12.8.2012

Jos lähtee 12-vuotiaan tyttären kanssa Madonnan keikalle, on lähtökohdat vähän toiset kuin aikuisten bailabaila-meiningillä. Nimittäin aika moni rouva ja herra oli sonnustautunut parhaimpiinsa ja vetäneet skumppaa alle vähän reilumminkin. Sen verran huteraa olivat joidenkin askelmerkit tanssimuuveissa sitten kun Madonna sen Vogue -hittinsä lopulta soitti. Itselläni oli alla kaksi päivää Flow-festareita ja vähän eri maailmasta tuli stadionin varttuneemman yleisön sekaan astuttua, mutta sepä tässä musadiggailussa on kiehtovaa, kun voi vaihtaa tunnelmia persoonallisista indiebändeistä valtavirran suosimiin maailman tähtiin tosta vaan.

Saavuimme vähän yli kahdeksan Olympiatadionille ja jouduimme kuuntelemaan reilun tunnin ranskalaisen tähti-DJ Martin Solveigin soittamia megahittejä. Seassa oli Adelen Set Fire To The Rainia  ja Gotyen Somebody That I Used To Know sekä tietenkin itse Madonnaa lievästi miksattuina versioina, mikä ei sinänsä paha. Välillä Martin pisti omat tulkinnat sujuvastu sekaan ja jaksoi juontaa stadionkansaa kuin olisi lämmittänyt naisten kympin juoksijoita lähtöviivalla. Ihmettelen vain miksi sitä pitää soittaa tajuttoman kovalla. Onneksi oli korvatulpat, mutta siitä huolimatta bassot tärisivät munuaisissa asti. Eikä muuten tullut epäselväksi kuka on Martin Solveig on. DJ-pöydän edessä välkkyivät metrin korkuiset kirjaimet hänen nimeään. Ja varmuuden vuoksi tuli nimi vielä spiikattua jokusen kerran.

Taisipa Solveig kuitenkin onnistua tehtävässään ja sai Madonna-kansan lämmitettyä – hetkeksi, sillä pian jengi taas jäähtyi. Alkoi nimittäin Madonnan odottelu ja sitä kesti.  Solveigin lämpö varisi stadionin viilenevässä illassa ja itsekin verhouduin flow-koomaan mussuttamaan useamman pätkän metrilakua. Solveig kyllä mainitsi omassa osuudessaan Madonnan saapuneen stadionille, mutta kesti vajaa puolitoista tuntia, että stadionin valot sammuivat ja spektaakkeli pääsi alkamaan. Odotus palkittiin käsittämättömän vaikuttavalla katolilaisella munkkiveljeskunnan messulla. Intro suitsutti komeata kirkkolaulua ja niin vahvoja uskonnollisia fiiliksiä, että sitä alkoi toivomaan, että Madonna ei lauteille nousisikaan. Mutta tulihan Madonna Louise Veronica Ciccone lavalle ja tapansa mukaisesti shokeeraten. Heti oli tädillä Girl Gone Wild aloitusbiisissä kädessä ase ja aikamoinen teurastus saatin nähdä ensimmäisen vartin aikana. Silmitöntä ampumista ja videoscreenin täydeltä verenroiskeita. Madonna on halunnut järkyttää, mutta miksi raa’an väkivallan kautta, jos kerran muuten kiertueen teemana on ollut suvaitsevaisuus. Madonna haluaa leikkiä pinnallisia rooleja ja tämän ampumissinfonian hän olisi saanut tehdä aikanaan Guy Ritchien kanssa perinteisen elokuvan muotoon, missä ikäraja olisi kohdillaan. Yllättävän paljon stadionilla oli nimittäin perheitä ala-asteikäisine lapsineen, mutta konsertin startti ei ollut heidän silmilleen sopivaa. Madonna aloitus oli action-mielessä näyttävä lavastuksineen ja tappelukoreografioineen, mutta ei oikeassa yhteydessä.

Madonnan konsertti oli uskollinen uudelle MDNA-albumille. Viimeisintä tuotosta ei tullut pahemmin kuunneltua ennalta. Taisi tulla peräti kahdeksan biisiä uutukaiselta, jota kriitikot eivät kauheasti ilmestyessään kehuneet. Madonnalle voi kuitenkin nostaa hattua, että jaksaa pyristellä ajassa kiinni. Hän hankkii aina trendikkäimmät biitintekijät ja pyrkii uudistumaan lauluntekijänä. Madonna voisi soittaa hitit sulle, rahat mulle -periaatteella, mutta ei antaudu sille, vaan pitää kiinni kunnianhimoisesta linjasta.

Madonna täyttää näinä päivinä 54 vuotta ja eipä voi muuta kuin ihailla naisen sutjakkaa liikkumista lavalla. Jos vetää Bruce Springsteen megapitkiä konsertteja, niin Madonna jää kestossa alle puoleen, mutta jorauksen määrällä Madonna tavoittaa vastaavan ellei pahemmankin rääkin. Toki siellä on hengähdystaukoja, kun Madonna vaihtaa pikavauhtia uusia roolivaatteita. Näinä taukoina videoscreeneillä nähdään Madonnan kiertuetta varten tehtyjä videopätkiä. Madonnan laulua on usein arvosteltu, mutta aika hyvin ääni pysyi kasassa siitä huolimatta, että mimmi tosiaan heilui lavalla kuin hurrikaani.

Madonnan konserttien tärkein pointti on se, ettei tähti tee esitystään yksin ja eikä hän olisi mitään ilman maailmanluokan tanssijoitaan, taustahenkilöitään ja orkesteriaan, vaikka aika lailla syntyi disko-fiilis, kun sai pitkälti kuulla valmiita taustanauhoja. Konsertin mielenkiintoisinta antia edusti Baskimaasta Madonnan löytämä trio Kalakan. Kaverit saivatkin ansaitusti yllättävän paljon lava-aikaa.

Vanhat hitit olivat tiukassa ja vasta Express Yourself sai 43.000 päisen yleisön villiintymään. Saatiinpa siinä kuulla samalla pätkä Madonnan perintöprinsessan Lady Gagan Born This Wayta. Kyseistä kappaletta on moitittu plagiaatiksi Express Yourselfistä, mutta ehkäpä tässä Madonna päättikin näyttää sitä suvaitsevaisuuttaan. Sämplejen käyttö tuntuu juurtuneen Madonnan keikkakulttuuriin. Omia ja muiden biisejä sekoitellaan alinomaan. Uusista biiseistä Turn Up The Radio soi tarttuvimmin. Vanhoista hiteistä kuultiin mielenkiintoisia sovituksia, kuten Open Your Heartista, missä edellä mainitut Kalakanin häiskät olivat vahvasti messissä. Human Naturen aikana Madonna päätti vilauttaa pakaroitaan. Rohkeaa. Vaikka on tädillä kankut kuosissa, ei housujen valuttamisessa ollut kauheasti eroottista voimaa. Hanurin vilauttelu anarkistisena temppuna kuuluu enemmän miespuolisten urpojen toilailuihin. Videoscreeniltä nähty Justify My Love -video sen sijaan sisälsi Madonnan onnistuneesti kylvämää mystistä aistillisuutta.

Pääsylipusta sai pulittaa kentälle 97€, mikä on rutkasti enemmän mitä herra Springsteen veloitti vastaavasta. Madonnan hinnoittelua on kritisoitu, mutta artisti on puolustellut show’n olevan hintansa väärti. No, olihan se visuaalisuudessaan hengästyttävän komea, mutta musiikillisesti jäi ehkä hitusen valjuksi, sillä aina tähdeltä kuitenkin odottaa enemmän tuttuja hittejä uskollisemmassa muodossa. Lähdimme pois hieman ennen loppua ja muutama biisi jäi kuulematta. Silti Madonna tarjosi mielestäni paremman satsin kuin kolmen vuoden takainen Jätkäsaaren keikka. Sen jouduin kuitenkin jättämään sairastumisen vuoksi kesken jo puolessa välissä, joten perspektiiviä vertailuun ei taida olla riittävästi. Jos Madonna vielä kolmannen kerran astuu Suomen kamaralle, niin ehkä katson keikan silloin alusta loppuun tai jätän kokonaan väliin  – varsinkin jos se kilpailee Flow’n Feistin ja Björkin kanssa. Nyt Madonnan tiketti tuli ostettua paljon ennen Flow’ta tyttärelle lahjaksi ja tästä täytyi pitää tietenkin kiinni.

Tuntematon's avatar

Ane Brun (Nor), Horace Andy and Dub Asante (Jam), Saint Etienne (UK), The Black Keys (US), Chromatics (US) @ Flow Festival, Helsinki 11.8.2012

Ane Brun Flow’ssa. Kuva: Jyrki Arnikari

Flow’n lauantain starttasi norjalainen Ane Brun, joka on keijujen kuningatar niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Valkoiseen pakkasrouvan huntukaapuun pukeutunut nainen on uljas ilmestys ja kun suu aukeaa, lähtee sellainen satakielen kujerrus, jota ei ihan päivittäin kuule. Jos eilinen Lykke Li on vaikuttava, menee Ane Brun meikäläisen mittapuulla vaaksan verran edelle. Tällä naisella on järisyttävän kaunis ääni. En ollut nähnyt Anea aikaisemmin ja nyt ison bändin kanssa esiintynyt Brun otti Nokia Blue Tentin komeasti haltuun. Biisirepertuaari ei ollut järin tuttuja, mutta jokaisen laulun tulkinta oli samaan aikaan riipaisevan koskettavaa ja ällistyttävän kaunista. Lopussa dynaaminen Do You Remember pisti teltan viimeistään sekaisin.

Sitten lauantain anti jatkuikin hengailun merkeissä, mikä on myös oleellista festaroinnissa. Ja siinä tohinassa meinasi unohtua Horace Andy and Dub Asante, jota ennalta pidin mielenkiintoisena. Horace on pitkän linjan jamaikalaismuusikko, joka on vetänyt reaggaeta jo 1970-luvun alussa, mutta nousi Massicve Attackin kanssa tehdystä yhteistyöstä suurempaan tietoisuuteen 1990-luvun alun trip hop -aallonharjalla. Nyt keikka meni kuitenkin perinteisen reggaen tahdissa ja se sopi mainiosti lauantain aurinkoiseen keliin. Kovin hyvin en päässyt sisään, sillä kesken keikalle saapuminen ja 50m päästä toljotettuna jäi vähän etäiseksi. Horacen läpimurtohitti Skylarking ja Bill Withers -cover  Ain’t No Sunshine When She Gone ovat aina lempeitä kuunneltavia.

Brittiläinen Saint Etienne on ollut hieman ristiriitainen tuttavuus. Hienoja pop-kappaleita on rustattu jo 1990-luvun alusta. Välillä ollaan oltu tauolla, mutta nyt taas kehutun paluulevyn Words and Music by Saint Etienne värkännyt yhtye on taas valokeilassa. Bändiä en ole nähnyt aiemmin, mutta nyt nousi listalle – pakko nähdä. Hienosti laulut toimivatkin, mutta on se lavapreesens vähän tätimäinen, mitä tulee laulaja Sarah Cracknellin esiintymiseen. Konevelhot Bob Stanley and Pete Wiggs seistä tönöttävät jäykkinä syntikoidensa takana. Muutama Saint Etiennen biisi on tukevasti klassikkoasemassa kuten He’s On The Phone tai You’re In A Bad Way, mutta kyllä tätä kuuntelee melkein mieluummin levyltä kuin livenä. Sehän se elektropopin ongelma yleensä on, ettei elävän yleisön edessä patsastelu tuo paljon lisäarvoa. Yksi bändin tunnetuimmista kappaleista on jälleen kerran Neil Young -cover Only Love Can Break Your Heart, mikä taas omasta näkökulmasta katsottuna on Saint Etiennen ärsyttävimpiä biisejä.

Lauantain kiistattoman pääesintyjän tittelin nappasi ohiolainen The Black Keys, joka on autotallirockin ja bluespoljennon pohjalta noussut nopeasti käsittämättömääns suosioon. Edellinen Brothers –albumi ja sinkkubiisi Tighten Up aloittivat nousukiidon, jolle viime vuotinen El Camino –pitkäsoitto antoi vaan lisää potkua. Lonely Boy on soinut kiivaasti radioissa ja sai päälavan edustalla jengin yltuiöpäiseen heiluntaan. The Black Keys on duo, jonka kiertueella tukena ovat kosketinsoittaja ja basisti. Melkein ilman heitäkin kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney pärjäisivät. Sen verran jytky duo kyseessä. Tunnin mittaisella keikalla oli alusta asti upea draivi. Keikka starttasi maanisella Howlin’ For You – stygellä ja siitä sitten kuultiinkiin liuta bluespohjaista groovea aina encoreen saakka, joka alkoi Everlasting Lightilla jatkui vielä parin biisin verran. Laulaja Dan vetää sielukkaasti ja Patrick mäiskii antaumuksella kannuja. Tämä bändi pysyy varmasti vielä pitkään ihmisten huulilla, kunhan ei vaan käy samoin kuin Kings of Leonille, joka latistui heti kun saavutti valtavirran suosiota.

The Black Keysien jälkeen takki oli suht tyhjä, mutta piti vielä änkeytyä Nokia Black Tentiin, missä elektrobändien eturiviin astellut Chromatics heitti meikäläisen osalta festareiden päätöskeikan. Uuden albumin nimibiisi Kill For Love imaisi mukaansa Jesus and The Mary Chainin ja New Orderin kyllästämiin hämyisiin tunnelmiin, mutta myös vanhemmat suosikit Lady ja In the City toimivat hyvin. Keikan päätti kaksi coveria, joista ensimmäisenä kuultu Kate Bushin Running Up That Hill jäi kyllä esikuvansa taakse, mutta vikana kuultu jälleen kerran yksi Neil Young cover Into the Black  kuulosti mielenkiintoisen harsoiselta versiolta. Kill For Love -albumia pitää kuulostella tarkemmin.

Flow on rytmimusiikin riemujuhla, kesän komeasti päättävä festivaali. Neljä päivää olisi nähnyt 160€ hintaan, mutta kahdesta päivästä sai maksaa 110€. Pieni ero koko hoitoon, mutta harvalla on saumaa olla humussa koko aikaa, koska tapahtumaan kuuluu kuin kuuluukin voimia kuluttavaa sosiaalista hippailua. Ensi vuonna voisi yrittää laittaa focuksen vielä enemmän esiintyviin artisteihin, sillä kovin monta kiinnostavaa jäi näkemättä. Saa nähdä pystyykö, sillä tietyn tavan sitä on kehittänyt festaroida. Jotta Flow’sta nauttii vielä enemmän, kannattaa käyttää aikaa ennakkotutkimiseen. Se on helppoa näinä Spotify ja Youtube-aikoina.

Tuntematon's avatar

Tamikrest (ML), Miike Snow (Swe), Lykke Li (Swe), Charles Bradley and His Extraordinaires (US) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2012

Flow Festival on nelipäiväinen musiikin riemujuhla, johon tänä vuonna oli mahdollisuus osallistua perjantaina ja lauantaina. Keskiviikon  Bon Iver jäi hieman kalvelemaan, varsinkin kun muiden paikalla olleiden todistajanlausunnot ovat olleet pääsosin ylistäviä. Sunnuntain Björk ja Feist saavat odottaa myös toista mahdollisuutta.

Flow on muutamassa vuodessa noussut yhdeksi maan tärkeimmistä festivaaleista. Flow’lla on rasitteena snobi hipsterileima ja se jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Mutta niinhän pitääkin, makuasioista jos mistä, on mukavinta kiistellä. Joku on väittänyt, että Flow on näyttäytymispaikka, missä musa ei olekaan pääasia, mutta mielestäni Flow jos mikä pystyy aistiherkästi poimimaan kiinnostavan ohjelmiston. Urbaani tarjonta voi tuntua iskelmä- ja hevikansasta erikoisuuden tavoittelulta, kun listalla ei olekaan  niitä Radio Novan tuttuja viisuja, vaan elektropoppia, aavikkobluesia ja monenmoista indie-yrittäjää. Eikä mitään ilmeistä. Ohjelmisto saattaa vaikuttaa marginaaliselta, vaikka joukossa on toki isojakin nimiä. Täytyy nostaa kuitenkin hattua ohjelmistosuunnittelijoille, joilla on näkemystä ja pystyvät tarjoamaan laajan skaalan tuntemattomia bändejä ja toisaalta tutumpia herkkuja hittilistoilta, jotka ovat jollakin tavalla ajassa kiinni. Stadionluokan Red Hot Chili Peppereitä tai Bruce Springsteeniä ei Flow’ssa näy, vaikka puolet jengistä niistäkin varmasti diggaa. Flow on uuden äärellä, mutta on onnistunut joka vuosi nappaaman myös mielenkiintoisen klassikkoartistin kuten tänä vuonna haaviin saatu Bobby Womack, joka tosin suureksi pettymykseksi joutui perumaan keikkansa. Peruuntumista tuli tänä vuonna Flow’n kirous, sillä myös odotettu Frank Ocean jätti Flow’n väliin ääniongelmiensa vuoksi. Tästä huolimatta tapahtuman line-up oli kova ja mielenkiintoisia nimiä riitti.

Tamikrest

Perjantain ensimmäinen täky oli Pohjois-Malista kotoisin oleva Tamikrest. Bändi soitti alueen mielenkiintoisimmalla lavalla. Nimittäin Wastelands on kuin pieni amfiteatteri, jonka päällä leijuu valtava pallo. Ehdin tutustua Tamikrestiin ennalta ja odotukset olivat kovat. Saharan autiomaan Tuareg-kansaa edustava Tamikrest on vangitseva kokemus. Nuoren Bob Marleyn näköinen Ousmane Ag Mossan liidaama bändi yhdistää tuaregilaista perinnetietoista musiikkia länismaiseen rock – blues -poljentoon ja nousi ehkä koko Flow kiinnostavimmaksi esiintyjäksi. Viime vuonna julkaistu Toumastin-levy on vakuuttava tekele. Yhtyeen hypnoottinen, sähkökitaravetoinen soundi imaisee mukaansa ja eikä tahdo päästää irti. Erityisesti Aratan N Tinariwen on huikea näyte bändin biisintekotaidoista.

Seuraavana tsekkasin ruotsalaista Miike Snow’ta joka nousi päälavalle  Frank Oceanin tilalle. Miike Snow’n mahtipontinen elektropoppis toimi hyvin isolla lavalla. Elokuun hämärtyvässä illassa näyttävä show oli edukseen. Bändi ei ollut Animal-hittiä lukuunottamatta entuudestaan kovin tuttu, mutta yllätti iloisesti. Uuden Happy to You -albumin biiseistä Devil’s Work, The Wave, Pretender ja Paddling Out toimivat komeasti. Jenkki Andrew Wyatt laulaa mainiosti ja ruotsalaiset Christian Karlsson ja Pontus Winnberg  pitävät pumppua kasassa.

Perjantain pääesintyjä Lykke Li on ollut kovassa nosteessa ja saavuttanut Suomessakin vankan fanipohjan viime vuotisen Wounded Rhymes -levyn ansiosta. I Follow Rivers -sai Suvilahden asfaltin tärisemään ja viiltävän kaunis veto kuultiin myös Sadness Is A Blessing -biisistä. Lykke Li on tummasävyisen popin kiistattomia mestareita ja kolkuttelee kärkipaikkoja skandinavian naisartistien kaartissa. Päälavan sijaan olisin kyllä katsonut artistia mieluummin intiimissä teltassa.

Charles Bradley and His Extraordinaires

Yksi odotetuimpia Flow-artisteja oli Charles Bradley and His Extraordinaires, jonka perinnetietoiseen souliin ehdin ennalta hieman tutustua. Mies ei tarjoa mitään uutta, mutta tekee klassisen soulinsa lähes samalla intensiteetillä ja karismalla kuin esikuvansa James Brown. Reilu kuuskymppinen kaveri ei ole eilisen teeren poika, vaikka onkin vasta tehnyt yhden täyspitkän albumin. Mies on elättänyt itseään kokkina ja James Brown-imitaattorina, mutta nyt on ura lähtenyt vakuuttavasti liikkelle omalla tuotannolla. Toki settiin mahtuu mainio versio Neil Youngin Heart of Goldista. Komea päätös ekalle festaripäivälle. Veikkaan, että Bobby Womack olisi jäänyt kakkoseksi, jos olisi keikan pystynyt terveydeltään vetämään.

Edellisestä Flow’sta on pari vuotta ja alue oli muuttunut edukseen. Lakiko niin sanoo tai mikä lie päähänpisto, on vetää alueelle kaistoja ja kulkuväyliä minne ei saa viedä juomia. Koko aluehan on K-18. Aina myös maristaan tarjoilujen hinnoista. Oluttölkin sai 7€ hintaan, mikä on aika normaalia festarihinnastoa. Ei niitä kovin montaa voi siihen hintaan juoda. Sapuskapuoli on taas muihin festareihin nähden omaa luokkaansa. Kyllä kelpaa ravintotietoisten syödä, kun löytyy luomua ja sushia. WC-alueita on vain kolme ja nekin turhan etäällä alueen laidoilla. Miesten puolelle ei ole jonoja, mutta matkaa on sen verran, ettei viitsi alvariinsa juosta tarpeillaan. Suosituimmaksi WC:ksi paljastui alueen ytimessä ollut Lämpö-ravintola. Siellä tosin jonottivat kundien lisäksi myös mimmit. Unisex-tunnelma kuvaa hyvin Flow’n vapaamielistä meininkiä.

Suvilahti on hulppea alue kaupunkifestarille. Vanha teollisuusalue kaasukelloineen tekevät miljööstä persoonallisen. Asfalttalue ei ole ehkä kaikkein mukavin alusta patsastella tuntitolkulla, mutta onneksi takapihan nurtsialueella voi hengähtää aina välillä. Ja mikä Flow’ssa parasta pääsee yöksi kotiin keräämään voimia uuteen päivään – metrolla.

Tuntematon's avatar

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US) @ Tavastia, Helsinki 1.8.2012

Southside Johnny  & The Asbury Jukes on monelle se sivutuote, joka on tullut Bruce Springsteenin faniuden kylkiäisenä. Samalla tavalla itsekin löysin artistin, mutta minulle Southside Johnnysta on kasvanut Brucen merkittävä sielun veli. Asiaan vaikuttaa luonnollisesti se, että Johnny on kotoisin samoilta New Jerseyn rantamilta kuin itse pomo ja soittaa soulin ja rytmibluesin kuorruttamaa Heartland Rockia.

Southside Johnny kantaa huikeaa keikkamainetta, jonka myötä hän on saanut suuren kulttisuosion. Johnny aloitti samalla Asbury Parkin legendaarisella Upstage clubilla 40 vuotta sitten kuten Bruce ja Miami Steve, joksi Steven van Zandtia silloin kutsuttiin. Heillä oli jopa yhteisiä bändivirityksiä, kunnes Brucen purjeet saivat aiemmin tuulta allensa. Southside Johnnyn kynä ei vain ole ollut koskaan yhtä terävä kuin kahdella muulla Asbury Parkin muskettisoturilla. Johnny on tehnyt useita biisejä myös, mutta ne alkupään parhaat albumit ovat pääosin van Zandtin ja Springsteenin säveltämiä. Johnny ei ole ehkä ollut levy-yhtiöiden suhteen yhtä onnekas kuin Bruce ja Steven, mutta tästä huolimatta ja näiden edellä mainittujen herrojen avustuksella noussut lähtemättömästi lajityyppinsä tähdistöön. Nykyään Southside Johnny oikealta nimeltään Johnny Lyon liidaa omaa Leroy records -labelia.

Southside Johnny on karismaattinen tulkitsija ja valettu nimenomaan klubiympäristöön. Kuvitelkaa miltä tuntuisi olla Brucen keikoilla alle tuhannen hengen rock-luolassa. Tavastian kokoisia saleja Southside Johnny & Asbury Jukes juuri kiertää ja antaa mahdollisuuden sille unelmalle, mitä Brucen kanssa ei ole voinut enää vuoden 1975 jälkeen tavoittaa, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Siksipä Tavastian keikka on ollut yksi kaikkien aikojen odotetuimpia. Monta kertaa on haaveiltu kanssauskovaisten parissa matkaa Amsterdamin Paradisoon tai naapurimaahan, missä Jukesit ovat useammin vierailleet. Edellisestä Suomen soolokeikastakin on jo vierähtänyt 19 vuotta. Nyt ilmoitus konsertista tuli aivan puun takaa ja kun se vielä asettui kalenterissa Brucen keikan jälkeiselle päivälle, niin jestas sitä odotti enemmän kuin joulupukkia lapsuudessa. 35€ lippu tuli hankittua luonnollisesti sinä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Samalla aloin leikitellä ajatuksella, että jompi kumpi vierailisi toistensa lavalla. Ei näkynyt jetlagista kärsivää Southside Johnnya stadionilla laulamassa I Don’t Want to go Home -biisiä pomon kanssa, eikä nähty Brucea tai realistisempaa vaihtoehtoa Little Steveniä Jukesien keikalla.

Southside Johnny on vuoden Brucea vanhempi ja jokusen kilon tuhdimmassa kunnossa. Ei varmasti elä yhtä kurinalaista elämää ja saattaa napsauttaa Jack Danielsitkin aika ajoin, mutta hyvässä iskussa näytti kaveri silti olevan. Jos veti Bruce stadionilla ennätyspitkän keikan, veti klubimittoihin nähden Southside Johnny myös maratonin. 2h 40min on Tavastian hikisessä salissa melkoinen annos. Tupakoimattomasta salista ollaan saatu nauttia jo vuosia, mutta silti Tavastian ilmastointi ei ole ihan parasta a-luokkaa, vaikka välillä ilmastointi puhalsi viileämpiä tuulahduksia. Jopa itse Southside Johnny vertasi luolaa nihkeään New Orleansiin. Tästä syystä ja toki myös keikan rakenteellisesta muodosta setti tuntui ylipitkältä. Vajaa pari tuntia olisi ollut kompakti paketti.

Southside Johnny Setlist @ Tavastia, Helsinki

Keikka alkoi pari minuuttia ilmoitetusta myöhässä, joka oli mukavan varhainen puoli kymmenen arki-iltaan. Startterina kuultiin tiukka veto This Time’s It’s For Real, joka on kakkosalbumin nimiraita. Fiilis oli korkealla ja rock-rukouksiin oli vastattu. Sitten I Played The Fool jatkoi samaan malliin. Viisu on umpikovalta Hearts of Stone -albumilta, jonka nimiraitaa vongattiin jo keikan alkupuoliskolla yleisöstä lähetetyllä paperilapulla. Brucen kynäilemää toivebiisiä saatiin kuitenkin odottaa encoreen saakka. Kolmantena kuultiin viimeisimmältä Pills and Ammo -albumilta Harder Than it Looks, joka on todiste siitä, että osaa se eteläpuolen jussikin säveltää tarttuvan rallin. Tunteikas Love on the Wrong Side of Town jatkoi huikeaa settiä. Ensimmäinen puoli tuntia oli todella timmi aloitus. Seuraava tunti olikin tasapaksumpi, josta osa meni turhaan sekoiluun ja keskinäiseen kukkoiluun lähinnä kosketinsoittaja Jeff Kazeen ja Johnnyn välillä. Onneksi ohjemistoon osui helmiä kuten Without Love, Next to you ja Got to Be A Better Way Home.  Illan yllättävin pätkä kuultiin The Feverin yhteydessä, kun Jukesit vetivät leikittelevän version Ben E. Kingin Spanish Harlemista. Rouhea versio kajautettiin myös The Rolling Stonesien Happy -biisistä johon oli ujutettu osio Let it Bleedistä. Lopussa Trapped Again ja Talk to Me posautti Tavastian äijävoittoisen yleisön kirjaimellisesti ilmaan. Toisen encoren aloitti vuoden 1991 Van Zandtin comeback-yhteistyönä tehdyltä Better Days-levyltä kuultu railakas I’ve Been Working Too Hard.

Jos on Bruce Springsteen evankelista, niin Southside Johnny omaa stand up -koomikon lahjoja. Mies on terävä sanoissaan, mutta perinteisen lavakomiikalle totutun itseironian sijaan huumori oli silkkaa sarkasmia. Ivan perusuhri oli pääosin kosketinsoittaja Kazee, mutta myös yleisöstä möläyttäneet saivat napakasti takaisin. Suomen kieli sai myös kuulla outoutensa Finnish – Flamish sekoituksena. Muutenkin Southside Johnny osoitti improvisaatiokykyä vetämällä yleisöhokemasta come on tosta vaan biisin, johon Jukesit myös liittyivät hetken jamitteluun. Samoin Aretha Franklinin Chain of Fools syntyi mikinjalustan naputtelusta.

Alkuperäisiä Asbury Jukes-jäseniä ei nykykokoonpanossa ole, mutta siitä huolimatta nuoremmista kavereista koottu bändi svengasi hyvin ja silmin nähden jäbät nauttivat soittamisesta Southside Johnnyn ympärillä. Kaikki kundit ovat myös laulutaitoisia ja sekös sopii moneen yhteishoilotukseen. Kukin pääsi myös vuorollaan ottamaan lavan keskiön haltuun ja vetämään soolonsa. Saksofonisti Jeff Isley oli ehkä tyypeistä karismaattisin.

Ylioptimistinen toive nähdä Bruce tai Little Steven lauteilla korvattiin Markus Nordengstrengillä. En osannut vielä arvata, että Mare nousee sisäänjuontamisen jälkeen myös lavalle soittamaan. Toki alkupuheissaan Southside Johnny kehui uutta tuttavuutta Latebirdseihin. Mistähän moinen? Mare osaa toki Amerikan rockin aakkoset, mutta myös hengailun heidän ympärillään. Nordenstrengille vierailu oli varmasti unelma, mutta yleisölle esitys ei tuonut lisäarvoa. Joka tapauksessa hienoa, että Mare pääsi vetämään kaksi biisiä täydelle salille sankarinsa seurassa. Ensimmäisenä kuultiin The Bandin The Weight ja toisena saman bändin coveroima, mutta alkuperäisesti Lefty Frizzelin tunnetuksi tekekämä countryklassikko Long Black Vail.

Keikan päätyttyä Southside Johnny jäi istumaan lavan reunalle bänditoveriensa kanssa jakamaan nimikirjoituksia. Nyt on sitten plakkarissa itse sankarin nimi kuten myös Jeff Kazeen ja kitaristi  Glenn Alexanderin hutaistu allekirjoitus. Mitäpä aikamies tekee nimmareilla, mutta onhan se vaan siistiä olla tyytyväinen fani.

Brucelta saimme tiistaina näytön siitä, mitä on antautuminen yleisölle. Samaa sydän verellä -linjaa pitää myös veriveljensä Southside Johnny, jonka paita kastui myös aika haipakkaa keikan kuluessa. Ennen kuin ruutupaita oli aivan läpimärkä, näin rinnassa pitkään sydämen muotoisen hikiläiskän. Tällaisia mielikuvia synnyttää parhaimmillaan heartland rock.

ps. Sain julkaistavaksi valokuvan Southside Johnnysta by Pasi Rytkönen. Suosittelen käymistä kaverin sivuilla katsomassa myös muita rautaisesti ikuistettuja keikkahetkiä: www.facebook.com/PasiRytkonenPhoto