Chromatics (US), Desire (Can) @ Menu Fabrikas Loftas, Vilnius, 11.10.2019

Oregonin Portlandista ponnistava musiikin moniosaaja Johnny Jewel pyörittää omaa levy-yhtiötään nimeltä Italians Do It Better. Hän on osana myös jokaista labelinsa kokoonpanoa ja aktiivinen elokuvamusiikin parissa. Liettuaan hän toi kaksi yhtyettään, joista toinen on nimekkäämpi Chromatics ja toinen Desire, jonka yksittäinen kappale lienee taas tunnetumpi. Kolmaskin bändi In Mirrors oli mainittu mainoksessa, mutta sitä ei jostain syystä Vilnassa nähty.

Molemmissa yhtyeissä soittaa samoja artisteja, joten kiertäminen on kätevää. Ensiksi lauteille noussut Desire määritellään kanadalaiseksi, mikä liittynee yhtyeen laulajan Megan Louisen taustaan. Hän on Montrealista ja laulaa englannin lisäksi myös ranskaksi. Chromatics voisi kiertää uunituoreen materiaalin kanssa, sillä Closer to Grey julkaistiin vain reilu viikko sitten. Desire on toiminut projektiluontoisemmin yhden albumin varassa, mutta julkaisi sekin vuosi sitten uuden singlen. Chromatics ja Desire tarjoavat molemmat film noir henkistä elektronista pop-musiikkia, joka toimi parhaiten nautittuna auringonlaskun jälkeen. 

Loftas -klubin edustalla oli pitkä jono. Ruuhkan aiheutti turvatarkastus, jossa kukin joutui kulkemaan metallinpaljastimen läpi. Noin tuhat henkeä vetävä klubi vaikutti muuten toimivalta perusklubilta missä permantoa kiertää parvi. Narikka sijaitsi hassusti yläkerrassa, mutta baareja löytyy kaksi, joista toinen vain vip-lipun hankkineille. Sijoittamalla viisi euroa enemmän lippuun, pääsi kapuamaan vip-alueelle parvelle, missä oli myös ulkoilmaparveke ja wc. Näkymät lavalle avautuivat hyvin, mutta soundi ei toimut ylhäällä lainkaan.

Desire oli vauhdissa kun astuin sisään. Katselin keikan permannolta. Jymäkät bassot tärähtelivät kropassani, kun pvc-asuinen Megan Louise pisti nahkalateksin natisemaan kuin Jane Fonda jumppavideoillaan aikoinaan. Desire osoittautui dynaamiseksi yhtyeeksi, jonka keikkaa olisi seurannut pitempäänkin. Don’t Call on kova elektropopklassikko, jonka jälkeen ei New Order cover Bizarre Triangle Love tuntunut mitenkään ihmeelliseltä, minkä vaikutelman se olisi tehnyt varmasti muussa yhteydessä. Isoin hitti Under Your Spell kuultiin luonnollisesti viimeisenä. Vangitseva biisi on suurelle yleisölle tuttu Drive-elokuvasta. 

Chromatics on eteerisempi kokoonpano kuin Desire. Sihen vaikuttaa luonnollisesti Ruth Radelet, jonka olemus on hauraampi ja nukkemaisempi. Ruth laulaa hienosti, mutta ei heittäydy samalla tavalla kuin Megal Louise yleisön viihdyttäjäksi. Chromaticsin musiikki istuu David Lynchin surrealistiseen maailmaan niin täydellisesti, että Chromatics esiintyikin Lynchin Twin Peaks: The Return -sarjassa. Visuaalisuus on tärkeä osa myös Italians Do It Better -bändien keikkoja, joten kummankin bändin taustaprojisointiin oli satsattu tyylillä. 

Chromatics on parhaimmillaan omissa biiseissään. En ole koskaan ymmärtänyt heidän halua tehdä covereita ja varsin monesta kuluneesta kappaleesta. Loftaksessa kuultiin tuttuun tapaan Kate Bushia, Neil Youngia ja Bruce Springsteeniä. Myönnettäköön I’m on Fire on kyllä Ruthin tulkitsemana lumoava veto. Chromatics julkaisi aikaisemmin tänä vuonna erinomaisen Time Rider-singlen, joka oli illan komein kappale.  Se saattaa jäädä maagisen Shadow -singlen tavoin itsenäiseksi kappaleeksi tai nousta maistiaiseksi kryptisiin mittoihin kasvaneelta julkaisemattomalta Dear Tommy -albumilta. Johnny Jewel on kuitenkin tuottelias kaveri, joka tarjoaa tiuhaan jotain uutta kuten nyt yllätyksenä ulos pullautettu Closer to Grey -albumi. Siltä ei tosin soitettu ainoatakaan kappaletta.

Loftas osoittautui kelvolliseksi keikkapaikaksi. Se on tapahtumatalo, jonne ei jäädä hengailemaan pitemmäksi aikaa. Ihmiset valuivat heti keikan jälkeen ulos Vilnan sateiseen yöhön ja katosivat kaulukset pystyssä katulamppujen vartioimaan pimeyteen.

Desire settilista: 

Mirroir Mirroir, Dans Me Rêves, Don’t Call, If I Can’t Hold you, Bizarre Love Triangle, Under Your Spell

Chromatics settilista:

Tick of the Clock, Lady, Kill for Love, Night Drive, Birds of Paradise, Back from the Grave, I Can Never Be Myself When You’re Around, Time Rider, These Streets Will Never Look the Same, I Want Your Love, Cherry, Hey hey, My My (Into the Black) encore I’m On Fire, Shadow, Running Up That Hill

Ane Brun (Nor), Horace Andy and Dub Asante (Jam), Saint Etienne (UK), The Black Keys (US), Chromatics (US) @ Flow Festival, Helsinki 11.8.2012

Ane Brun Flow’ssa. Kuva: Jyrki Arnikari

Flow’n lauantain starttasi norjalainen Ane Brun, joka on keijujen kuningatar niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Valkoiseen pakkasrouvan huntukaapuun pukeutunut nainen on uljas ilmestys ja kun suu aukeaa, lähtee sellainen satakielen kujerrus, jota ei ihan päivittäin kuule. Jos eilinen Lykke Li on vaikuttava, menee Ane Brun meikäläisen mittapuulla vaaksan verran edelle. Tällä naisella on järisyttävän kaunis ääni. En ollut nähnyt Anea aikaisemmin ja nyt ison bändin kanssa esiintynyt Brun otti Nokia Blue Tentin komeasti haltuun. Biisirepertuaari ei ollut järin tuttuja, mutta jokaisen laulun tulkinta oli samaan aikaan riipaisevan koskettavaa ja ällistyttävän kaunista. Lopussa dynaaminen Do You Remember pisti teltan viimeistään sekaisin.

Sitten lauantain anti jatkuikin hengailun merkeissä, mikä on myös oleellista festaroinnissa. Ja siinä tohinassa meinasi unohtua Horace Andy and Dub Asante, jota ennalta pidin mielenkiintoisena. Horace on pitkän linjan jamaikalaismuusikko, joka on vetänyt reaggaeta jo 1970-luvun alussa, mutta nousi Massicve Attackin kanssa tehdystä yhteistyöstä suurempaan tietoisuuteen 1990-luvun alun trip hop -aallonharjalla. Nyt keikka meni kuitenkin perinteisen reggaen tahdissa ja se sopi mainiosti lauantain aurinkoiseen keliin. Kovin hyvin en päässyt sisään, sillä kesken keikalle saapuminen ja 50m päästä toljotettuna jäi vähän etäiseksi. Horacen läpimurtohitti Skylarking ja Bill Withers -cover  Ain’t No Sunshine When She Gone ovat aina lempeitä kuunneltavia.

Brittiläinen Saint Etienne on ollut hieman ristiriitainen tuttavuus. Hienoja pop-kappaleita on rustattu jo 1990-luvun alusta. Välillä ollaan oltu tauolla, mutta nyt taas kehutun paluulevyn Words and Music by Saint Etienne värkännyt yhtye on taas valokeilassa. Bändiä en ole nähnyt aiemmin, mutta nyt nousi listalle – pakko nähdä. Hienosti laulut toimivatkin, mutta on se lavapreesens vähän tätimäinen, mitä tulee laulaja Sarah Cracknellin esiintymiseen. Konevelhot Bob Stanley and Pete Wiggs seistä tönöttävät jäykkinä syntikoidensa takana. Muutama Saint Etiennen biisi on tukevasti klassikkoasemassa kuten He’s On The Phone tai You’re In A Bad Way, mutta kyllä tätä kuuntelee melkein mieluummin levyltä kuin livenä. Sehän se elektropopin ongelma yleensä on, ettei elävän yleisön edessä patsastelu tuo paljon lisäarvoa. Yksi bändin tunnetuimmista kappaleista on jälleen kerran Neil Young -cover Only Love Can Break Your Heart, mikä taas omasta näkökulmasta katsottuna on Saint Etiennen ärsyttävimpiä biisejä.

Lauantain kiistattoman pääesintyjän tittelin nappasi ohiolainen The Black Keys, joka on autotallirockin ja bluespoljennon pohjalta noussut nopeasti käsittämättömääns suosioon. Edellinen Brothers –albumi ja sinkkubiisi Tighten Up aloittivat nousukiidon, jolle viime vuotinen El Camino –pitkäsoitto antoi vaan lisää potkua. Lonely Boy on soinut kiivaasti radioissa ja sai päälavan edustalla jengin yltuiöpäiseen heiluntaan. The Black Keys on duo, jonka kiertueella tukena ovat kosketinsoittaja ja basisti. Melkein ilman heitäkin kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney pärjäisivät. Sen verran jytky duo kyseessä. Tunnin mittaisella keikalla oli alusta asti upea draivi. Keikka starttasi maanisella Howlin’ For You – stygellä ja siitä sitten kuultiinkiin liuta bluespohjaista groovea aina encoreen saakka, joka alkoi Everlasting Lightilla jatkui vielä parin biisin verran. Laulaja Dan vetää sielukkaasti ja Patrick mäiskii antaumuksella kannuja. Tämä bändi pysyy varmasti vielä pitkään ihmisten huulilla, kunhan ei vaan käy samoin kuin Kings of Leonille, joka latistui heti kun saavutti valtavirran suosiota.

The Black Keysien jälkeen takki oli suht tyhjä, mutta piti vielä änkeytyä Nokia Black Tentiin, missä elektrobändien eturiviin astellut Chromatics heitti meikäläisen osalta festareiden päätöskeikan. Uuden albumin nimibiisi Kill For Love imaisi mukaansa Jesus and The Mary Chainin ja New Orderin kyllästämiin hämyisiin tunnelmiin, mutta myös vanhemmat suosikit Lady ja In the City toimivat hyvin. Keikan päätti kaksi coveria, joista ensimmäisenä kuultu Kate Bushin Running Up That Hill jäi kyllä esikuvansa taakse, mutta vikana kuultu jälleen kerran yksi Neil Young cover Into the Black  kuulosti mielenkiintoisen harsoiselta versiolta. Kill For Love -albumia pitää kuulostella tarkemmin.

Flow on rytmimusiikin riemujuhla, kesän komeasti päättävä festivaali. Neljä päivää olisi nähnyt 160€ hintaan, mutta kahdesta päivästä sai maksaa 110€. Pieni ero koko hoitoon, mutta harvalla on saumaa olla humussa koko aikaa, koska tapahtumaan kuuluu kuin kuuluukin voimia kuluttavaa sosiaalista hippailua. Ensi vuonna voisi yrittää laittaa focuksen vielä enemmän esiintyviin artisteihin, sillä kovin monta kiinnostavaa jäi näkemättä. Saa nähdä pystyykö, sillä tietyn tavan sitä on kehittänyt festaroida. Jotta Flow’sta nauttii vielä enemmän, kannattaa käyttää aikaa ennakkotutkimiseen. Se on helppoa näinä Spotify ja Youtube-aikoina.