Anohni (US), Sia (AU), New Order (UK), Descendents (US), Daughter (UK) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2016

FlowEnsimmäinen kerta kun osallistuin Flow-festivaaleille sunnuntaina. Aikaisempina vuosina pakolliset bändit ovat osuneet perjantaille tai lauantaille. Tänä vuonna sunnuntaihin hätyytti New Order. Toki Anohni, Descendents ja Daughter lisäsivät intoa heilua vielä arkipäivää vasten.

Saavuin paikalle kun Daughter aloitti keikkansa. Hämyisän maalailevaa indiefolkrockia soittava lontoolaistrio starttasi parhaalla kappaleellaan. How on sen verran komea styge, että kuhiseva yleisö ympäriltä haihtui hetkeksi pois. Daughterin kolmikko on monikansallinen. Irlantilaista ja italialaista verta omaava laulaja Elena Torna sekä sveitsiläistaustainen kitaristi Igor Haefel ja ranskalaisrumpali Remi Aguilella muodostavat toimivan kokoonpanon. Taaperoikäinen Daughter on julkaissut vasta kaksi albumia, mutta niiden perusteella tytärtä kelpaa kasvattaa aikuiseksi.

FullSizeRender-10Sitten oli aika ennalta hehkutetun punk-tapauksen. Legendaarinen kalifornialasbändi Descendents soitti ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole seurannut yhtyeen uraa järin aktiivisesti, mutta klassikkoalbumia Milo Goes to College (1982) olen pyörittänyt ja myös tuoreinta plattaa Hypercaffium Spazinate (2016). Sadekuuro täytti black tentin äärimmilleen, jotta keikan alku piti väijyä takalinjoilta. Sateen lakattua tilaa alkoi löytyä ja sisällä olikin lopulta yllättävän väljää. Ihan ennakoitua hurmosta en keikalla havainnut, mutta Descendents pudotteli tiukalla otteella tiuhaan tahtiin biisejä. Settilistaan kuului lähes 30 kappaletta, joista uuden albumin Without Love mahtuu heittämällä vuoden parhaiden biisien listalle.

DescendentsNew Order oli koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Bändi on esiintynyt viimeksi vuonna 1982 sitten Provinssirockissa. Olenkin usein harkinnut matkustaa bändin vuoksi ulkomaille, mutta onneksi manchesterilaisbändi saatiin vihdoin Suomeen. Bändistä riitautuneen alkuperäisbasisti Peter Hookin olen nähnyt soolona soittamassa Joy Division -klassikoita, mutta hänen persoonallista bassonsoittoa olisin kuunnellut mieluummin New Orderin riveissä. Bändissä soittavat alkuperäisjäsenet Stephen Morris ja Bernard Sumner ja miltei alkutaipaleelta mukana kulkenut eleettömän tyylikäs kosketinsoittaja Gillian Gilbert. Ranskalaistaustainen Tom Chapman on tuurannut Peter Hookia viime vuodet ja hyvin sen tekeekin. Bändin viidentenä jäsenenä toimii kitaristi Phil Cunningham.

Joy Divisionin rauniolta nousseen New Orderin pitkään uraan ei varmaan monikaan uskonut. Aika harvan bändin taustajoukoista on syntynyt jotakin vielä alkuperäistä merkittävämpää, jos sen karismaattinen keulahahmo on lähtenyt korkeammille laulumaille. Ian Curtis päätti päivänsä, mutta muut muusikot nousivat lentoon kuin feenikslintu. New Order on ollut koko uransa ajan henkeen mukautuva, elinvoimainen – ja mikä tärkeintä, tehnyt jatkuvasti omaehtoista elektropoppia. Kuusikymppiset ukot täräyttivät viime vuonna ehkä koko vuoden kovimman pitkäsoiton Music Complete. Sen puitteissa bändi onkin kiertueella, mutta ohjelmistoon mahtui vain kolme uutta kappaletta, joista keikan aloitti hypnoottisesti rullaava Singularity. Muuten settilista oli virkistävä läpileikkaus koko urasta, joka palkittiin encoressa vielä parilla Joy Divisionin kappaleella.FullSizeRender-12

New Orderin lavaliikehdintä ei ole odotetustikaan kummoista, mutta väkevän nokkamiehen puutetta on helppo paikata nykyhengen mukaisesti visuaalisilla efekteillä. Siksi New Order saikin monituhatpäisen teltan vaikuttamaan parhaimmillaan intensiiviseltä klubilta. Yllättävin biisivalinta oli Your Silent Face, joka alkoi taianomaisella Bernard Sumnerin soittamalla melodica-osuudella. Tutti Frutti teki teltasta discon ja loppupuolen best of -litanian aloittanut The Perfect Kiss ja sitä jatkanut True Faith sekä Blue Monday muuttivat teltan hurmokselliseksi herätysjuhlaksi. Huh. Kiitos New Order.

New Order settilista:

Singularity

Regret

Your Silent Face

Tutti Frutti

Bizarre Love Triangle

Waiting For the Siren’s Call

Plastic

The Perfect Kiss

True Faith

Blue Monday

Temptation

Encore

Decades

Love Will Tear Us Apart

FullSizeRender-13New Orderin jälkeen olisi oikea ratkaisu ollut lähteä kotiin, mutta katselin päälavan takalinjoilta illan ehkä suurimman artistin Sian esitystä. Sinänsä sen kuunteleminen oli oleellisempaa, sillä artistista ei screeniltä näkynyt lähes ollenkaan. Tanssijoiden liikkeet ja hittipotpuri saivat sunnuntai-illan yleisön fiiliksiin, mutta meikäläiselle se oli jäähdyttelyä. Kyllä se Sia siellä kasvot peittävä peruukki päällä seisoi lavan reunalla, mutta taustakankailta sitä tuskin havaitsi. Sia voisi heittää ihan hyvin keikkaa pelkällä taustanauhalla ja tanssijoilla. Live-musiikin merkitys on tässä vähän niin ja näin. Sian ääni on vaikuttava ja hänen sävelkynänsä on kirjoittanut monta ansaitusti menestynyttä hittikappaletta kuten Chandelier ja Cheap Thrills.

AnohniJätin Sian loittonemaan taustalle, kun siirryin nauttimaan illan viimeistä antia Anohnin seuraan. Sama itsensä kätkemislinja jatkui hänenkin keikallaan. Anohni sentään seisoi jämäkästi lavan keskellä, mutta hänkin oli valaistu mustaksi silhuetiksi. Hänen esityksensä pakottikin seuraamaan jättiscreeniä, missä liuta eri-ikäisiä naisia lauloivat lähikuvissa biisien tahtiin samaan tapaan kuin Naomi Campbell esiintyy uudessa Drone Bomb Me –videossa. Antony & The Johnsonin kalmankauniista tunnelmista Anohni on soolouran myötä siirtynyt elektroniseen musiikin pariin. Teemat ovat synkkiä, mutta yhteiskunnallisempia. Keikka keskittyi ainoastaan tänä vuonna julkaistuu Hopelessness –albumiin. Uutukaisen 4 Degrees ja Watch Me ovat jäätäviä kappaleita. Menneitä ei muisteltu ja hyvä niin, sillä uusi kokonaisuus on vahva ja Anohni persoonallinen artisti. Vastaavaa ääntä ei tältä planeetalta löydy.

Morrissey (UK), Dungen (SWE), The Last Shadow Puppets (UK), Chvrches (UK), Liima (DK/FI) @ Flow Festival, Helsinki, 13.8.2016

FlowJoka vuosi toivon, ettei minun tarvitsisi osallistua Flow-festivaaleille. Jo pelkkä nimi ärsyttää – yhtä jämäkkä kuin kieli juopuneen suussa. Flow on noussut sosiaalisen median syövyttämäksi näyttäytymispaikaksi, jossa joillekin musiikki on sivuseikka. Sekös nyppii. Silti joka vuosi toivon pääseväni mukaan Flow’n hulinaan. Siihen on syynsä: musiikin ja muun oheistarjonnan osalta parempaa ja monipuolisempaa festivaalia en tiedä tässä maassa. Eikä ole toista missä tapaa yhtä paljon tuttuja.

Tänä vuonna on kuulunut soraääniä Flow’n ahneudesta, koska yleisömäärä oli nostettu lisäneliöiden myötä 25 000 kävijään per päivä. Lipun hinta on ollut joka vuosi korkea, ruoka- ja juomatarjonta kallista ja akkreditointi nihkeää. Miljoonabisneksen kuuluukin ottaa rahat pois, jos maksajia löytyy. Ja mikäs siinä, kun pystyssä on yksi maailman elinvoimaisimmista kevyen musiikin festivaaleista.

Dungen2Suvilahden alueella vaelsi ennätysmäärä yleisöä, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Rannekkeenvaihto kävi lennosta, turvatarkastus vaati muutaman minuutin jonotuksen ja kaikkiin tarjoilupisteisiin kuten myös vessoihin oli maltillinen odotus. Väenpaljous häiritsi ainoastaan muutamilla keikoilla: Morriseyn keikalla oltiin kuin tontut tappituntumassa. Eikä Flow’n tavaramerkiksi nousseen Bright Balloon 360° -areenaan ollut mitään saumaa päästä istumapaikoille. Ainoa vaihtoehto olisi väijyä vuoroaan jo edellisen artistin lopetettua. Jatkossa amfiteatterista kannattaa luopua tai sitten asettaa sinne sellainen marginaalinen artistikanta, joka ei kiinnosta ketään. Siltikin se tulisi täyteen.

Flow’lla on kallis maine, mutta tulee kuitenkin halvemmaksi maksaa kolmen päivän lippu, syödä kylmiä aterioita ja juoda shampanjaa kuin matkustaa maakuntien festivaaleille kuuntelemaan niitä samoja cheekejä ja anttituiskuja, jotka esiintyvät jokaisella festivaalilla. No, löytyy muutama poikkeus festivaalitarjonnssa, joiden ohjelmisto pyrkii yksilöllisyyteen ja monipuolisuuteen Flow’n tapaan.

Omalta osalta illan aloitti Liima. Tanskalaisen Efterklang -yhtyeen kolme jäsentä ja suomalainen perkussionisti Tatu Rönkkö fuusioituivat taannoin ja julkaisivat keväällä albumin nimeltä ii. Bändi nousi päälavalle The Killsin peruutuksen myötä. Liiman kokeellinen ja kulmikas elektro olisi toiminut paremmin pienemmässä tilassa, mutta kiinnostavien taustaprojisointien vuoksi se onnistui täyttämään päälavan kriteerit kelvollisesti. Liiman Amerika on muuten vuoden mielenkiintoisimpia biisejä.

FullSizeRenderSkotlantilainen melodista syntsapoppia tuuttaava Chvrches johdatti Lapin Kulta Arenalle ja sai rennolla meiningillä jengin nytkähtelemään. Bändi toimitti ihan mukiin menevää materiaalia, mutta ei lajityyppiään mullistavaa. Lisää Leave a Trace –biisin kaltaisia iskusävelmiä, niin edessä on valoisa tulevaisuus.

image2-1The Last Shadow Puppets oli illan odotetuimia esiintyjiä. Arctic Monkeysista tutun Alex Turnerin ja viime aikoina enemmän sooloartistina toimineen Miles Kanen yhteisenä sivuprojektina tunnettu The Last Shadow Puppets julkaisi alkuvuonna mainion platan Everything You’ve Come To Expect. Turnerin ja Kanen elokuvallinen pop myötäilee mieltä kuin ajelu avo-Bugatilla Monacon mutkaisilla teillä. Onneksi se toimii hienosti elävänä, johon merkittävää apua antaa suuri orkesteri ja etenkin jousikvartetti. Keikka alkoi sähäkästi kappaleella Bad Habits, jonka perään kuultiin pari singlejulkaisua: hieno Aviation ja törkeän hieno Miracle Aligner. Sitten keikan kaari alkoikin laskea, vaikka Turner keikaroi fiftarilookissaan varsin karismaattisesti. Settilista oli hieman etupainotteinen ja loppupuoli ei antanut sitä kliimaksia kuin olisi keikalle toivonut.

Ruotsalaista Dungenia yritin päästä katsomaan Bright Balloon 360 –areenan ahtauteen. Olisin mielelläni sukeltanut progebändin seuraan koko keikan ajaksi, mutta katsomoon kesti jonottaa tolkuttoman kauan. Sisään päästyä istumaan oli turha havitella, mutta tiivistunnelmainen seisomapaikka irtosi lavan takaa. Antoisaa oli  nauttia hetki Dungenin psykedeelisistä saundeista. Vajavaisen kokemuksen jälkeen tähtäimeen on otettava bändin seuraava klubikeikka.Dungen

Iltani päätti Morrissey. Olen nähnyt miehen kolme edellistä keikkaa, joten odotukset olivat matalalla, varsinkin kun viime näkemästä on vain pari vuotta eikä uutta materiaalia ole sen jälkeen julkaistu. NME:n mukaan kuitenkin Morrissey on jo saanut uuden albumin materiaalin kirjoitettua, mutta maistiaisia ei tulevasta kuultu. Morrisseyn syöpäuutiset pitävät yhä valppaana ja jokaista miehen liikettä seuraa kuin viimeistä. Vuodet ovat vanhentaneet Morrisseyta, mutta tuntuu, että charmia ovat entisestään lisänneet syöpähoidot. Siitä huolimatta mies oli iskussa ja jopa väkevämmässä kuin viimeksi. Settilistakin oli mielenkiintoisempi kuin edellisissä vedoissa sekoittaen monipuolisesti harvemmin kuultuja kappaleita ja suosikkeja.

FullSizeRender-8Keikka alkoi upeasti Suedehead –klassikolla. Perään mainio Alma Matters. Myös Ganglord ja Speedway toimivat erinomaisesti kuten satiirinen You’re the One for Me, Fatty. Keikan loppupuoli taittui poliittisemmaksi ja etenkin The Smiths-klassikon Meat Is Murder taustalla pyörineen projisoinnin viesti sadistisesti kohdelluista tehotuotantoeläimistä sai monen kääntymään kasvisruokailijaksi tai poistumaan teltasta. Viimeksi Finlandia-talolla sama video päätti keikan ja niin olisi nytkin pitänyt tapahtua. Morriseyn manipulointi osui ja upposi. Siksi kaksi viimeistä laivaa eivät seilanneet enää satamaan. Everyday Is Like Sunday ja Irish Blood, English Heart soitettiin väärällä hetkellä, vaikka miten hienoja lauluja ovatkin. FullSizeRender-2

Ane Brun (Nor), Horace Andy and Dub Asante (Jam), Saint Etienne (UK), The Black Keys (US), Chromatics (US) @ Flow Festival, Helsinki 11.8.2012

Ane Brun Flow’ssa. Kuva: Jyrki Arnikari

Flow’n lauantain starttasi norjalainen Ane Brun, joka on keijujen kuningatar niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Valkoiseen pakkasrouvan huntukaapuun pukeutunut nainen on uljas ilmestys ja kun suu aukeaa, lähtee sellainen satakielen kujerrus, jota ei ihan päivittäin kuule. Jos eilinen Lykke Li on vaikuttava, menee Ane Brun meikäläisen mittapuulla vaaksan verran edelle. Tällä naisella on järisyttävän kaunis ääni. En ollut nähnyt Anea aikaisemmin ja nyt ison bändin kanssa esiintynyt Brun otti Nokia Blue Tentin komeasti haltuun. Biisirepertuaari ei ollut järin tuttuja, mutta jokaisen laulun tulkinta oli samaan aikaan riipaisevan koskettavaa ja ällistyttävän kaunista. Lopussa dynaaminen Do You Remember pisti teltan viimeistään sekaisin.

Sitten lauantain anti jatkuikin hengailun merkeissä, mikä on myös oleellista festaroinnissa. Ja siinä tohinassa meinasi unohtua Horace Andy and Dub Asante, jota ennalta pidin mielenkiintoisena. Horace on pitkän linjan jamaikalaismuusikko, joka on vetänyt reaggaeta jo 1970-luvun alussa, mutta nousi Massicve Attackin kanssa tehdystä yhteistyöstä suurempaan tietoisuuteen 1990-luvun alun trip hop -aallonharjalla. Nyt keikka meni kuitenkin perinteisen reggaen tahdissa ja se sopi mainiosti lauantain aurinkoiseen keliin. Kovin hyvin en päässyt sisään, sillä kesken keikalle saapuminen ja 50m päästä toljotettuna jäi vähän etäiseksi. Horacen läpimurtohitti Skylarking ja Bill Withers -cover  Ain’t No Sunshine When She Gone ovat aina lempeitä kuunneltavia.

Brittiläinen Saint Etienne on ollut hieman ristiriitainen tuttavuus. Hienoja pop-kappaleita on rustattu jo 1990-luvun alusta. Välillä ollaan oltu tauolla, mutta nyt taas kehutun paluulevyn Words and Music by Saint Etienne värkännyt yhtye on taas valokeilassa. Bändiä en ole nähnyt aiemmin, mutta nyt nousi listalle – pakko nähdä. Hienosti laulut toimivatkin, mutta on se lavapreesens vähän tätimäinen, mitä tulee laulaja Sarah Cracknellin esiintymiseen. Konevelhot Bob Stanley and Pete Wiggs seistä tönöttävät jäykkinä syntikoidensa takana. Muutama Saint Etiennen biisi on tukevasti klassikkoasemassa kuten He’s On The Phone tai You’re In A Bad Way, mutta kyllä tätä kuuntelee melkein mieluummin levyltä kuin livenä. Sehän se elektropopin ongelma yleensä on, ettei elävän yleisön edessä patsastelu tuo paljon lisäarvoa. Yksi bändin tunnetuimmista kappaleista on jälleen kerran Neil Young -cover Only Love Can Break Your Heart, mikä taas omasta näkökulmasta katsottuna on Saint Etiennen ärsyttävimpiä biisejä.

Lauantain kiistattoman pääesintyjän tittelin nappasi ohiolainen The Black Keys, joka on autotallirockin ja bluespoljennon pohjalta noussut nopeasti käsittämättömääns suosioon. Edellinen Brothers –albumi ja sinkkubiisi Tighten Up aloittivat nousukiidon, jolle viime vuotinen El Camino –pitkäsoitto antoi vaan lisää potkua. Lonely Boy on soinut kiivaasti radioissa ja sai päälavan edustalla jengin yltuiöpäiseen heiluntaan. The Black Keys on duo, jonka kiertueella tukena ovat kosketinsoittaja ja basisti. Melkein ilman heitäkin kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney pärjäisivät. Sen verran jytky duo kyseessä. Tunnin mittaisella keikalla oli alusta asti upea draivi. Keikka starttasi maanisella Howlin’ For You – stygellä ja siitä sitten kuultiinkiin liuta bluespohjaista groovea aina encoreen saakka, joka alkoi Everlasting Lightilla jatkui vielä parin biisin verran. Laulaja Dan vetää sielukkaasti ja Patrick mäiskii antaumuksella kannuja. Tämä bändi pysyy varmasti vielä pitkään ihmisten huulilla, kunhan ei vaan käy samoin kuin Kings of Leonille, joka latistui heti kun saavutti valtavirran suosiota.

The Black Keysien jälkeen takki oli suht tyhjä, mutta piti vielä änkeytyä Nokia Black Tentiin, missä elektrobändien eturiviin astellut Chromatics heitti meikäläisen osalta festareiden päätöskeikan. Uuden albumin nimibiisi Kill For Love imaisi mukaansa Jesus and The Mary Chainin ja New Orderin kyllästämiin hämyisiin tunnelmiin, mutta myös vanhemmat suosikit Lady ja In the City toimivat hyvin. Keikan päätti kaksi coveria, joista ensimmäisenä kuultu Kate Bushin Running Up That Hill jäi kyllä esikuvansa taakse, mutta vikana kuultu jälleen kerran yksi Neil Young cover Into the Black  kuulosti mielenkiintoisen harsoiselta versiolta. Kill For Love -albumia pitää kuulostella tarkemmin.

Flow on rytmimusiikin riemujuhla, kesän komeasti päättävä festivaali. Neljä päivää olisi nähnyt 160€ hintaan, mutta kahdesta päivästä sai maksaa 110€. Pieni ero koko hoitoon, mutta harvalla on saumaa olla humussa koko aikaa, koska tapahtumaan kuuluu kuin kuuluukin voimia kuluttavaa sosiaalista hippailua. Ensi vuonna voisi yrittää laittaa focuksen vielä enemmän esiintyviin artisteihin, sillä kovin monta kiinnostavaa jäi näkemättä. Saa nähdä pystyykö, sillä tietyn tavan sitä on kehittänyt festaroida. Jotta Flow’sta nauttii vielä enemmän, kannattaa käyttää aikaa ennakkotutkimiseen. Se on helppoa näinä Spotify ja Youtube-aikoina.