Madonna (US), Martin Solveig (Fra) @ Olympiastadion, Helsinki, 12.8.2012

Jos lähtee 12-vuotiaan tyttären kanssa Madonnan keikalle, on lähtökohdat vähän toiset kuin aikuisten bailabaila-meiningillä. Nimittäin aika moni rouva ja herra oli sonnustautunut parhaimpiinsa ja vetäneet skumppaa alle vähän reilumminkin. Sen verran huteraa olivat joidenkin askelmerkit tanssimuuveissa sitten kun Madonna sen Vogue -hittinsä lopulta soitti. Itselläni oli alla kaksi päivää Flow-festareita ja vähän eri maailmasta tuli stadionin varttuneemman yleisön sekaan astuttua, mutta sepä tässä musadiggailussa on kiehtovaa, kun voi vaihtaa tunnelmia persoonallisista indiebändeistä valtavirran suosimiin maailman tähtiin tosta vaan.

Saavuimme vähän yli kahdeksan Olympiatadionille ja jouduimme kuuntelemaan reilun tunnin ranskalaisen tähti-DJ Martin Solveigin soittamia megahittejä. Seassa oli Adelen Set Fire To The Rainia  ja Gotyen Somebody That I Used To Know sekä tietenkin itse Madonnaa lievästi miksattuina versioina, mikä ei sinänsä paha. Välillä Martin pisti omat tulkinnat sujuvastu sekaan ja jaksoi juontaa stadionkansaa kuin olisi lämmittänyt naisten kympin juoksijoita lähtöviivalla. Ihmettelen vain miksi sitä pitää soittaa tajuttoman kovalla. Onneksi oli korvatulpat, mutta siitä huolimatta bassot tärisivät munuaisissa asti. Eikä muuten tullut epäselväksi kuka on Martin Solveig on. DJ-pöydän edessä välkkyivät metrin korkuiset kirjaimet hänen nimeään. Ja varmuuden vuoksi tuli nimi vielä spiikattua jokusen kerran.

Taisipa Solveig kuitenkin onnistua tehtävässään ja sai Madonna-kansan lämmitettyä – hetkeksi, sillä pian jengi taas jäähtyi. Alkoi nimittäin Madonnan odottelu ja sitä kesti.  Solveigin lämpö varisi stadionin viilenevässä illassa ja itsekin verhouduin flow-koomaan mussuttamaan useamman pätkän metrilakua. Solveig kyllä mainitsi omassa osuudessaan Madonnan saapuneen stadionille, mutta kesti vajaa puolitoista tuntia, että stadionin valot sammuivat ja spektaakkeli pääsi alkamaan. Odotus palkittiin käsittämättömän vaikuttavalla katolilaisella munkkiveljeskunnan messulla. Intro suitsutti komeata kirkkolaulua ja niin vahvoja uskonnollisia fiiliksiä, että sitä alkoi toivomaan, että Madonna ei lauteille nousisikaan. Mutta tulihan Madonna Louise Veronica Ciccone lavalle ja tapansa mukaisesti shokeeraten. Heti oli tädillä Girl Gone Wild aloitusbiisissä kädessä ase ja aikamoinen teurastus saatin nähdä ensimmäisen vartin aikana. Silmitöntä ampumista ja videoscreenin täydeltä verenroiskeita. Madonna on halunnut järkyttää, mutta miksi raa’an väkivallan kautta, jos kerran muuten kiertueen teemana on ollut suvaitsevaisuus. Madonna haluaa leikkiä pinnallisia rooleja ja tämän ampumissinfonian hän olisi saanut tehdä aikanaan Guy Ritchien kanssa perinteisen elokuvan muotoon, missä ikäraja olisi kohdillaan. Yllättävän paljon stadionilla oli nimittäin perheitä ala-asteikäisine lapsineen, mutta konsertin startti ei ollut heidän silmilleen sopivaa. Madonna aloitus oli action-mielessä näyttävä lavastuksineen ja tappelukoreografioineen, mutta ei oikeassa yhteydessä.

Madonnan konsertti oli uskollinen uudelle MDNA-albumille. Viimeisintä tuotosta ei tullut pahemmin kuunneltua ennalta. Taisi tulla peräti kahdeksan biisiä uutukaiselta, jota kriitikot eivät kauheasti ilmestyessään kehuneet. Madonnalle voi kuitenkin nostaa hattua, että jaksaa pyristellä ajassa kiinni. Hän hankkii aina trendikkäimmät biitintekijät ja pyrkii uudistumaan lauluntekijänä. Madonna voisi soittaa hitit sulle, rahat mulle -periaatteella, mutta ei antaudu sille, vaan pitää kiinni kunnianhimoisesta linjasta.

Madonna täyttää näinä päivinä 54 vuotta ja eipä voi muuta kuin ihailla naisen sutjakkaa liikkumista lavalla. Jos vetää Bruce Springsteen megapitkiä konsertteja, niin Madonna jää kestossa alle puoleen, mutta jorauksen määrällä Madonna tavoittaa vastaavan ellei pahemmankin rääkin. Toki siellä on hengähdystaukoja, kun Madonna vaihtaa pikavauhtia uusia roolivaatteita. Näinä taukoina videoscreeneillä nähdään Madonnan kiertuetta varten tehtyjä videopätkiä. Madonnan laulua on usein arvosteltu, mutta aika hyvin ääni pysyi kasassa siitä huolimatta, että mimmi tosiaan heilui lavalla kuin hurrikaani.

Madonnan konserttien tärkein pointti on se, ettei tähti tee esitystään yksin ja eikä hän olisi mitään ilman maailmanluokan tanssijoitaan, taustahenkilöitään ja orkesteriaan, vaikka aika lailla syntyi disko-fiilis, kun sai pitkälti kuulla valmiita taustanauhoja. Konsertin mielenkiintoisinta antia edusti Baskimaasta Madonnan löytämä trio Kalakan. Kaverit saivatkin ansaitusti yllättävän paljon lava-aikaa.

Vanhat hitit olivat tiukassa ja vasta Express Yourself sai 43.000 päisen yleisön villiintymään. Saatiinpa siinä kuulla samalla pätkä Madonnan perintöprinsessan Lady Gagan Born This Wayta. Kyseistä kappaletta on moitittu plagiaatiksi Express Yourselfistä, mutta ehkäpä tässä Madonna päättikin näyttää sitä suvaitsevaisuuttaan. Sämplejen käyttö tuntuu juurtuneen Madonnan keikkakulttuuriin. Omia ja muiden biisejä sekoitellaan alinomaan. Uusista biiseistä Turn Up The Radio soi tarttuvimmin. Vanhoista hiteistä kuultiin mielenkiintoisia sovituksia, kuten Open Your Heartista, missä edellä mainitut Kalakanin häiskät olivat vahvasti messissä. Human Naturen aikana Madonna päätti vilauttaa pakaroitaan. Rohkeaa. Vaikka on tädillä kankut kuosissa, ei housujen valuttamisessa ollut kauheasti eroottista voimaa. Hanurin vilauttelu anarkistisena temppuna kuuluu enemmän miespuolisten urpojen toilailuihin. Videoscreeniltä nähty Justify My Love -video sen sijaan sisälsi Madonnan onnistuneesti kylvämää mystistä aistillisuutta.

Pääsylipusta sai pulittaa kentälle 97€, mikä on rutkasti enemmän mitä herra Springsteen veloitti vastaavasta. Madonnan hinnoittelua on kritisoitu, mutta artisti on puolustellut show’n olevan hintansa väärti. No, olihan se visuaalisuudessaan hengästyttävän komea, mutta musiikillisesti jäi ehkä hitusen valjuksi, sillä aina tähdeltä kuitenkin odottaa enemmän tuttuja hittejä uskollisemmassa muodossa. Lähdimme pois hieman ennen loppua ja muutama biisi jäi kuulematta. Silti Madonna tarjosi mielestäni paremman satsin kuin kolmen vuoden takainen Jätkäsaaren keikka. Sen jouduin kuitenkin jättämään sairastumisen vuoksi kesken jo puolessa välissä, joten perspektiiviä vertailuun ei taida olla riittävästi. Jos Madonna vielä kolmannen kerran astuu Suomen kamaralle, niin ehkä katson keikan silloin alusta loppuun tai jätän kokonaan väliin  – varsinkin jos se kilpailee Flow’n Feistin ja Björkin kanssa. Nyt Madonnan tiketti tuli ostettua paljon ennen Flow’ta tyttärelle lahjaksi ja tästä täytyi pitää tietenkin kiinni.

Tamikrest (ML), Miike Snow (Swe), Lykke Li (Swe), Charles Bradley and His Extraordinaires (US) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2012

Flow Festival on nelipäiväinen musiikin riemujuhla, johon tänä vuonna oli mahdollisuus osallistua perjantaina ja lauantaina. Keskiviikon  Bon Iver jäi hieman kalvelemaan, varsinkin kun muiden paikalla olleiden todistajanlausunnot ovat olleet pääsosin ylistäviä. Sunnuntain Björk ja Feist saavat odottaa myös toista mahdollisuutta.

Flow on muutamassa vuodessa noussut yhdeksi maan tärkeimmistä festivaaleista. Flow’lla on rasitteena snobi hipsterileima ja se jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Mutta niinhän pitääkin, makuasioista jos mistä, on mukavinta kiistellä. Joku on väittänyt, että Flow on näyttäytymispaikka, missä musa ei olekaan pääasia, mutta mielestäni Flow jos mikä pystyy aistiherkästi poimimaan kiinnostavan ohjelmiston. Urbaani tarjonta voi tuntua iskelmä- ja hevikansasta erikoisuuden tavoittelulta, kun listalla ei olekaan  niitä Radio Novan tuttuja viisuja, vaan elektropoppia, aavikkobluesia ja monenmoista indie-yrittäjää. Eikä mitään ilmeistä. Ohjelmisto saattaa vaikuttaa marginaaliselta, vaikka joukossa on toki isojakin nimiä. Täytyy nostaa kuitenkin hattua ohjelmistosuunnittelijoille, joilla on näkemystä ja pystyvät tarjoamaan laajan skaalan tuntemattomia bändejä ja toisaalta tutumpia herkkuja hittilistoilta, jotka ovat jollakin tavalla ajassa kiinni. Stadionluokan Red Hot Chili Peppereitä tai Bruce Springsteeniä ei Flow’ssa näy, vaikka puolet jengistä niistäkin varmasti diggaa. Flow on uuden äärellä, mutta on onnistunut joka vuosi nappaaman myös mielenkiintoisen klassikkoartistin kuten tänä vuonna haaviin saatu Bobby Womack, joka tosin suureksi pettymykseksi joutui perumaan keikkansa. Peruuntumista tuli tänä vuonna Flow’n kirous, sillä myös odotettu Frank Ocean jätti Flow’n väliin ääniongelmiensa vuoksi. Tästä huolimatta tapahtuman line-up oli kova ja mielenkiintoisia nimiä riitti.

Tamikrest

Perjantain ensimmäinen täky oli Pohjois-Malista kotoisin oleva Tamikrest. Bändi soitti alueen mielenkiintoisimmalla lavalla. Nimittäin Wastelands on kuin pieni amfiteatteri, jonka päällä leijuu valtava pallo. Ehdin tutustua Tamikrestiin ennalta ja odotukset olivat kovat. Saharan autiomaan Tuareg-kansaa edustava Tamikrest on vangitseva kokemus. Nuoren Bob Marleyn näköinen Ousmane Ag Mossan liidaama bändi yhdistää tuaregilaista perinnetietoista musiikkia länismaiseen rock – blues -poljentoon ja nousi ehkä koko Flow kiinnostavimmaksi esiintyjäksi. Viime vuonna julkaistu Toumastin-levy on vakuuttava tekele. Yhtyeen hypnoottinen, sähkökitaravetoinen soundi imaisee mukaansa ja eikä tahdo päästää irti. Erityisesti Aratan N Tinariwen on huikea näyte bändin biisintekotaidoista.

Seuraavana tsekkasin ruotsalaista Miike Snow’ta joka nousi päälavalle  Frank Oceanin tilalle. Miike Snow’n mahtipontinen elektropoppis toimi hyvin isolla lavalla. Elokuun hämärtyvässä illassa näyttävä show oli edukseen. Bändi ei ollut Animal-hittiä lukuunottamatta entuudestaan kovin tuttu, mutta yllätti iloisesti. Uuden Happy to You -albumin biiseistä Devil’s Work, The Wave, Pretender ja Paddling Out toimivat komeasti. Jenkki Andrew Wyatt laulaa mainiosti ja ruotsalaiset Christian Karlsson ja Pontus Winnberg  pitävät pumppua kasassa.

Perjantain pääesintyjä Lykke Li on ollut kovassa nosteessa ja saavuttanut Suomessakin vankan fanipohjan viime vuotisen Wounded Rhymes -levyn ansiosta. I Follow Rivers -sai Suvilahden asfaltin tärisemään ja viiltävän kaunis veto kuultiin myös Sadness Is A Blessing -biisistä. Lykke Li on tummasävyisen popin kiistattomia mestareita ja kolkuttelee kärkipaikkoja skandinavian naisartistien kaartissa. Päälavan sijaan olisin kyllä katsonut artistia mieluummin intiimissä teltassa.

Charles Bradley and His Extraordinaires

Yksi odotetuimpia Flow-artisteja oli Charles Bradley and His Extraordinaires, jonka perinnetietoiseen souliin ehdin ennalta hieman tutustua. Mies ei tarjoa mitään uutta, mutta tekee klassisen soulinsa lähes samalla intensiteetillä ja karismalla kuin esikuvansa James Brown. Reilu kuuskymppinen kaveri ei ole eilisen teeren poika, vaikka onkin vasta tehnyt yhden täyspitkän albumin. Mies on elättänyt itseään kokkina ja James Brown-imitaattorina, mutta nyt on ura lähtenyt vakuuttavasti liikkelle omalla tuotannolla. Toki settiin mahtuu mainio versio Neil Youngin Heart of Goldista. Komea päätös ekalle festaripäivälle. Veikkaan, että Bobby Womack olisi jäänyt kakkoseksi, jos olisi keikan pystynyt terveydeltään vetämään.

Edellisestä Flow’sta on pari vuotta ja alue oli muuttunut edukseen. Lakiko niin sanoo tai mikä lie päähänpisto, on vetää alueelle kaistoja ja kulkuväyliä minne ei saa viedä juomia. Koko aluehan on K-18. Aina myös maristaan tarjoilujen hinnoista. Oluttölkin sai 7€ hintaan, mikä on aika normaalia festarihinnastoa. Ei niitä kovin montaa voi siihen hintaan juoda. Sapuskapuoli on taas muihin festareihin nähden omaa luokkaansa. Kyllä kelpaa ravintotietoisten syödä, kun löytyy luomua ja sushia. WC-alueita on vain kolme ja nekin turhan etäällä alueen laidoilla. Miesten puolelle ei ole jonoja, mutta matkaa on sen verran, ettei viitsi alvariinsa juosta tarpeillaan. Suosituimmaksi WC:ksi paljastui alueen ytimessä ollut Lämpö-ravintola. Siellä tosin jonottivat kundien lisäksi myös mimmit. Unisex-tunnelma kuvaa hyvin Flow’n vapaamielistä meininkiä.

Suvilahti on hulppea alue kaupunkifestarille. Vanha teollisuusalue kaasukelloineen tekevät miljööstä persoonallisen. Asfalttalue ei ole ehkä kaikkein mukavin alusta patsastella tuntitolkulla, mutta onneksi takapihan nurtsialueella voi hengähtää aina välillä. Ja mikä Flow’ssa parasta pääsee yöksi kotiin keräämään voimia uuteen päivään – metrolla.