Kauko Röyhkä @ Bar ’52
Lauttasaari on tavallisesti läpikulkuväylä keikoille. Tällä kertaa määränpääksi osuikin yllättäen Larussa sijaitseva kapakka Bar ’52. Syypää vierailuun oli herra nimeltä Kauko Röyhkä. Mies oli palannut vanhoille asuinsijoilleen vetämään soolokeikan. Bar ’52, jota numerobaariksi myös kutsutaan, on tunnettu lounastarjonnastaan, mutta myös siitä, että se järjestää lauantai-iltaisin livebändi-iltamia. Itse en ole paikalle aiemmin eksynyt. Jostain selittämättömästä syystä.
Kun astuin ovesta sisään yllätyin numerobaarin avaruudesta. Ei mikään loukko, jonka nurkkaan ahdettu orkesteri. Bar ’52 yllätti koollaan, mutta ravintolan pohjaratkaisu on aika outo, sillä muodoltaan tila muistuttaa lähinnä u-kirjainta. Lava on tietenkin sijoitettu siihen mutkaan, jonne ei näe hyvin oikein mistään. Toisaalta eipä tilaan ilman suurempaa remonttia parempaa lavanpaikkaa saisikaan. Lipun ostin ovelta ja köyhdyin kahdeksan euroa. Lisäksi pakollinen narikka niisti kaksi euroa. Kympillä kolme esiintyjää ilman minkään valtakunnan tukia, kuulostaa ei-niin-kannattavalta liiketoiminnalta. Varsinkin kun olutkin oli miltei puolet halvempaa kuin stadin perinteisissä rock-klubeissa. Tupa oli kuitenkin suht täynnä ja Kaukon magneetti houkutteli väkeä mantereenkin puolelta. Musiikissa on vetovoimaa.
Illan aloitti helsinkiläispumppu Volveran, jonka tsekkauksen ajattelin skipata, mutta kun eka biisi pärähti ilmoihin, en voinut kuin kuunnella – kirjaimellisesti kuunnella, koska näköyhteys lavalle oli heikko. Tuukka Tannisen vetämä kombo on soittanut suomenkielistä perusrockia jo vuodesta 2003. Debyyttialbumi julkaistaan vasta ensi keväänä pienen 3dee recordsin toimesta. Bändi aloitti keikkansa pirteästi ja jossain siellä Egotripin ja Yön välimaastossa bändi tyylillisesti majaili. Ehkä Yö on vähän kaukaa repäisty, mutta jotain samaa Olli Lindholmin kuulautta Tannisen äänessä kuului. Setti koostui omista suomenkielisistä biiseistä ja tarttuvia melodioita laulaja-kitaristi Tanninen oli väsännyt. Tulevalta levyltä maistiaiseksi tehty musavideo tuli katsottua ennalta netistä, mutta tämä Aja eteenpäin kuulosti livenä ehkä setin heikoimmalta rallilta.
Ennalta ilmoittamaton kolmas esiintyjä oli Mikael Kosmos, joka tunnetaan paremmin näyttelijä Mikko Neuvosena mm. elokuvassa Miss Farkku-Suomi. Kyseinen leffa perustuu illan pääaktin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja tämä yhteys avasi keikan myös Kosmokselle. Mikaelin vedossa oli sama ongelma kuin Kaukollakin, että laulu oli miksattu liian alas ja siitä puurosta ei jaksanut oikein innostua. Kosmoksen kaikkeus jäi heikolle hahmotukselle, mutta ehkä sitten toisella kertaa. Röyhkän suojattina Mikael Kosmos on päässyt kiertämään ja itsevarmuus hänen esiintymisessään kyllä paistoi. Lyriikoista ei pahemmin saanut selvää, mutta ne sanat mitkä kuulin, olivat vahva merkki näkemyksestä ja kunnianhimosta. Laulujen sävelet kaipaavat vielä persoonallisempaa otetta. Tuskin Kosmoksesta uutta Röyhkää tulee, mutta kaveri on vielä nuori ja vakuuttanut näyttelijänä jo useasti, miksei sitten musiikin sarallakin.
Kuluvan vuoden yhden kovimmista kotimaisista keikoista esitti eittämättä Kauko Röyhkä & Narttu, jonka vedon näin Ruisrockissa. Kuulemma bändin koko kiertue oli vakuuttavaa menoa, mutta itse tuli bongattua tuo hieman typistetty festarikeikka. Aikaisemmin olin bongannut Röyhkän vain taustabändien kuten Combon kanssa, mutta nyt näin ensimmäisen kerran Röyhkän soolona. Kaken settilista oli hittipainotteinen, joka alkoi takuuvarmasti Paha maa -klassikolla. Röyhkä istui ergonomisesti huonossa asennossa, mutta jos selkä kyyryssä kannustaa rokkaamaan hieman, niin siinä on jotain maagista. Kuten jo viittasin aiemmin, miksaus oli mitä sattui. Harvemmin meikäläinen alkaa kailottaa, mutta nyt piti pari kertaa reagoida siihen, että kitara on ohimolla ja laulu nilkoissa. Röyhkä huomasi itsekin asian ja totesi vain tylysti, että teknikot pettivät hänet. No, paikalla ei näkynyt miksauspöytää saatika miksaajaa. Joku sentään asialle vaivihkaa jotain teki, sillä soundi parani siedettäväksi kun mainio Huippumies jatkoi ohjelmistoa.
Röyhkä tempaisi tunnin shown, joka koostui aika hittipainotteisesta materiaalista. Kake ei pahemmin jutustellut, vaikka vanha naapurusto häntä olikin tsiigaamassa. Sen sijaan hyväntuulinen heppu päästeli biisejä liukuhihnalta: saatiin suosikki Lauralle, kuultin veikeä Minä kävelen, mutta myös Rock’n roll Klisee (1999) –albumilla julkaistu Hammerfest, jota en ollut aiemmin kuullut elävänä. Kauko ei ole yksin esiintyessään folk, vaan ehtaa rockia. Tempo on napakka, herkistelyyn ei sorruta edes Talo meren rannalla -biisissä. Siihen päälle Röyhkä pudottelee sanojaan kuin sylkeä, mutta jotenkin vaan tyylikkäästi kuten Riku Mattilan kanssa väännetyssä uuden ajan klassikossa Helvettiin. Ennen encorea Kauko kävi keittiössä kääntymässä, sillä takahuonetta ei näyttänyt olevan ihan ulottuvilla. Hieman liian suoraviivaisen maun jättänyt keikka päättyi Tuon sulle Alfredo Garcian pään ja Puiden alle –biiseihin. Sitten Röyhkä siirtyikin asiakkaiden pöytiin seuramieheksi. Baariin oli keikan aikana tunkeutunut myös MC Old Coyotes-liiveillä varustettua väkeä. Miten sen nyt sanoisi – Kauko Röyhkällä on laaja kannattajakunta, ainakin Lauttasaaressa.
