Jude Todd (Fra) @ Ma Nolans, Cannes 18.5.2015

Vierailla mailla on mentävä keikalle, jos siihen tarjoutuu pienikin mahdollisuus. Riski kannattaa ottaa, vaikka et tietäisi bändistä yhtikäs mitään. Pelkästään seikkailu uuteen kulttuuriin, klubiympäristöön ja sen atmosfääriin saattaa kyllästää elämännälkäisen. Jos onni käy, niin joskus saattaa tehdä musiikillisia löytöjä, joita ilolla jakaa eteenpäin. Huonompikin musiikillinen kokemus jättää muistijäljen. On sekin parempi kuin ei kokemuksia ollenkaan.

En seuraa ranskalaista musaskeneä aktiivisesti, vaikka aina välillä sieltä tupsahtaa erinomaisia tekijöitä. Ensimmäiset havaintoni taisivat olla 1980-luvun lopulla Mano Negra ja Les Negresses Vertes, kaksi klassikkoa, joiden musiikki elää vieläkin. Tämän päivän hittimusiikkia seuraavista peruskuluttajista harva tietää Daft Punkin Get Luckya hoilatessaan, että viime vuosien tuhdein hittipatonki on leivottu Ranskassa.

Cannes on festivaalikaupunki, mutta se tunnetaan paremmin elävistä kuvista. Kaupunkiin kokoontuvat vuorollaan niin TV-tekijät, elokuvaväki kuin mainospoppoo. Musiikki on toukokuisessa Cannesissa pienessä roolissa, vaikka päällä onkin sesonki. Onneksi on internet ja pienen tutkimusretken jälkeen sain selville, että maanantai-iltana elävän musiikin tarjonta oli irlantilaispubin varassa.

Jude ToddMa Nolans on Cannesin ytimessä sijaitseva klassinen irkkupubi, missä hanavalikoima ei ole kummoinen, mutta pakollista Guinness-olutta voi sentään valuttaa tuoppiinsa, mikäli se maistuu 25 asteen lämmössä. Nettisivujen mukaan illan artistin piti aloittaa kello 22, mutta saavuin 10 minuuttia myöhässä ja pubissa ei ollut vielä mitään merkkiä musisoinnista. Baarin nurkkaan kyhätty instrumenttisetti paljasti, että musiikki pauhaa vielä tänä iltana. Kysyin tarjoilijalta milloin soitto alkaa, johon vastasi, että pitääpä käskeä pomo patistamaan artisti lavalle. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun trio kampesi lavalle.

Lavalle nousi pienikokoinen Jude Todd hattu harkitusti takaraivollaan. Ei jäänyt epäselväksi, että eturivin naisväen mielestä 21-vuotias laulaja on syötävän suloinen. Hänen taustallaan soitti kokeneemmat jantterit bassoa ja rumpuja, mutta heidän kipparinaan nuori Jude pärjäsi kuin kehäkettu. Muutaman vuoden tiivis keikkailu alkaa näkyä; homma taittuu raikkaasti mutta rutiinilla. Todd hoiti laulun ohessa puoliakustista kitaraa ja se osoittautuikin miehen soundin peruskiveksi. Ranskan Rivieralta kotoisin oleva Jude Todd paljastui artistiksi, jonka käsissä taipuivat notkeasti niin poprock kuin rento reggae-pohjainen leikittely hempeitä balladeja unohtamatta.Jude Todd

Keikka starttasi tarttuvalla kappaleella, mutta kun kyseessä on uusi tuttavuus, en osaa nimetä kappaleita. Keikan jälkeen muutaman sanan vaihdettuani selvisi kuitenkin, että suurin osa on omaa tuotantoa. Hän on julkaissut toistaiseksi muutaman ep-levyn. Osa biiseistä sisälsi ihan oivallisia melodioita ja kuluneita sanoituksia mistäpä muuta kuin rakkaudesta, joka ei ole koskaan klisee. Illan settiin mahtui muutama coverikin, joista Bill Withersin klassikko Ain’t No Sunshine jäi raakileeksi. Sen sijaan usein coveroitu Oasis-hitti Wonderwall soi mukavasti. Päätösbiisinä kuultu Eagle Eye Cherryn ainoaksi hitiksi jäänyt Save Tonight oli fiksu ja raikas valinta.

Jude Todd soitti englanninkielisiä biisejä, mutta välispiikit hän suolsi ranskaksi. Yleisöä oli kutakuinkin 25 henkeä, joten mistään isoista iltamista ei ollut kyse, vaikka sisäänpääsymaksua ei peritty. Bändi sai kuitenkin innostuneen vastaanoton. Eturivin tyttöosasto eläytyi vahvasti ja eikä ollut epäilystäkään, etteikö Jude Toddin yleisö ole heidän varassaan. Jude Todd tekee helposti lähestyttävää musiikkia, laulaa hyvin, mutta hänen pitää keksiä tapa erottua muista vastaavista sadoista lahjakkaista singer-songwritereista. Ratkaisu siihen on värkätä pari maailmanluokan biisiä. Sitten rajat Ranskan ulkopuolelle aukeavat helpommin. Se on nuorella miehellä selvä ja ihan realistinen tavoite.Jude Todd

Ane Brun (Nor), Horace Andy and Dub Asante (Jam), Saint Etienne (UK), The Black Keys (US), Chromatics (US) @ Flow Festival, Helsinki 11.8.2012

Ane Brun Flow’ssa. Kuva: Jyrki Arnikari

Flow’n lauantain starttasi norjalainen Ane Brun, joka on keijujen kuningatar niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Valkoiseen pakkasrouvan huntukaapuun pukeutunut nainen on uljas ilmestys ja kun suu aukeaa, lähtee sellainen satakielen kujerrus, jota ei ihan päivittäin kuule. Jos eilinen Lykke Li on vaikuttava, menee Ane Brun meikäläisen mittapuulla vaaksan verran edelle. Tällä naisella on järisyttävän kaunis ääni. En ollut nähnyt Anea aikaisemmin ja nyt ison bändin kanssa esiintynyt Brun otti Nokia Blue Tentin komeasti haltuun. Biisirepertuaari ei ollut järin tuttuja, mutta jokaisen laulun tulkinta oli samaan aikaan riipaisevan koskettavaa ja ällistyttävän kaunista. Lopussa dynaaminen Do You Remember pisti teltan viimeistään sekaisin.

Sitten lauantain anti jatkuikin hengailun merkeissä, mikä on myös oleellista festaroinnissa. Ja siinä tohinassa meinasi unohtua Horace Andy and Dub Asante, jota ennalta pidin mielenkiintoisena. Horace on pitkän linjan jamaikalaismuusikko, joka on vetänyt reaggaeta jo 1970-luvun alussa, mutta nousi Massicve Attackin kanssa tehdystä yhteistyöstä suurempaan tietoisuuteen 1990-luvun alun trip hop -aallonharjalla. Nyt keikka meni kuitenkin perinteisen reggaen tahdissa ja se sopi mainiosti lauantain aurinkoiseen keliin. Kovin hyvin en päässyt sisään, sillä kesken keikalle saapuminen ja 50m päästä toljotettuna jäi vähän etäiseksi. Horacen läpimurtohitti Skylarking ja Bill Withers -cover  Ain’t No Sunshine When She Gone ovat aina lempeitä kuunneltavia.

Brittiläinen Saint Etienne on ollut hieman ristiriitainen tuttavuus. Hienoja pop-kappaleita on rustattu jo 1990-luvun alusta. Välillä ollaan oltu tauolla, mutta nyt taas kehutun paluulevyn Words and Music by Saint Etienne värkännyt yhtye on taas valokeilassa. Bändiä en ole nähnyt aiemmin, mutta nyt nousi listalle – pakko nähdä. Hienosti laulut toimivatkin, mutta on se lavapreesens vähän tätimäinen, mitä tulee laulaja Sarah Cracknellin esiintymiseen. Konevelhot Bob Stanley and Pete Wiggs seistä tönöttävät jäykkinä syntikoidensa takana. Muutama Saint Etiennen biisi on tukevasti klassikkoasemassa kuten He’s On The Phone tai You’re In A Bad Way, mutta kyllä tätä kuuntelee melkein mieluummin levyltä kuin livenä. Sehän se elektropopin ongelma yleensä on, ettei elävän yleisön edessä patsastelu tuo paljon lisäarvoa. Yksi bändin tunnetuimmista kappaleista on jälleen kerran Neil Young -cover Only Love Can Break Your Heart, mikä taas omasta näkökulmasta katsottuna on Saint Etiennen ärsyttävimpiä biisejä.

Lauantain kiistattoman pääesintyjän tittelin nappasi ohiolainen The Black Keys, joka on autotallirockin ja bluespoljennon pohjalta noussut nopeasti käsittämättömääns suosioon. Edellinen Brothers –albumi ja sinkkubiisi Tighten Up aloittivat nousukiidon, jolle viime vuotinen El Camino –pitkäsoitto antoi vaan lisää potkua. Lonely Boy on soinut kiivaasti radioissa ja sai päälavan edustalla jengin yltuiöpäiseen heiluntaan. The Black Keys on duo, jonka kiertueella tukena ovat kosketinsoittaja ja basisti. Melkein ilman heitäkin kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney pärjäisivät. Sen verran jytky duo kyseessä. Tunnin mittaisella keikalla oli alusta asti upea draivi. Keikka starttasi maanisella Howlin’ For You – stygellä ja siitä sitten kuultiinkiin liuta bluespohjaista groovea aina encoreen saakka, joka alkoi Everlasting Lightilla jatkui vielä parin biisin verran. Laulaja Dan vetää sielukkaasti ja Patrick mäiskii antaumuksella kannuja. Tämä bändi pysyy varmasti vielä pitkään ihmisten huulilla, kunhan ei vaan käy samoin kuin Kings of Leonille, joka latistui heti kun saavutti valtavirran suosiota.

The Black Keysien jälkeen takki oli suht tyhjä, mutta piti vielä änkeytyä Nokia Black Tentiin, missä elektrobändien eturiviin astellut Chromatics heitti meikäläisen osalta festareiden päätöskeikan. Uuden albumin nimibiisi Kill For Love imaisi mukaansa Jesus and The Mary Chainin ja New Orderin kyllästämiin hämyisiin tunnelmiin, mutta myös vanhemmat suosikit Lady ja In the City toimivat hyvin. Keikan päätti kaksi coveria, joista ensimmäisenä kuultu Kate Bushin Running Up That Hill jäi kyllä esikuvansa taakse, mutta vikana kuultu jälleen kerran yksi Neil Young cover Into the Black  kuulosti mielenkiintoisen harsoiselta versiolta. Kill For Love -albumia pitää kuulostella tarkemmin.

Flow on rytmimusiikin riemujuhla, kesän komeasti päättävä festivaali. Neljä päivää olisi nähnyt 160€ hintaan, mutta kahdesta päivästä sai maksaa 110€. Pieni ero koko hoitoon, mutta harvalla on saumaa olla humussa koko aikaa, koska tapahtumaan kuuluu kuin kuuluukin voimia kuluttavaa sosiaalista hippailua. Ensi vuonna voisi yrittää laittaa focuksen vielä enemmän esiintyviin artisteihin, sillä kovin monta kiinnostavaa jäi näkemättä. Saa nähdä pystyykö, sillä tietyn tavan sitä on kehittänyt festaroida. Jotta Flow’sta nauttii vielä enemmän, kannattaa käyttää aikaa ennakkotutkimiseen. Se on helppoa näinä Spotify ja Youtube-aikoina.