Keren Ann (Fra), Laura Groves (UK) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta, 2.9.2017

Helsingin juhlaviikot on massalta kätketty aarre, mutta välillä sen ohjelmisto saattaa mennä kulttuuritietoisemmaltakin kullankaivajalta ohi. Ei juhlaviikot huuda isompaa markkinointia, sillä tapahtumat myyvät joka tapauksessa hyvin. Loppukesästä alkaa olla ähky sesongin ylitarjonnasta, joten nälkää uusiin elämyksiin on niukalti.  Kylläisenäkin kannattaa lähteä liikkeelle, sillä Juhlaviikkojen harkittuun ohjelmistoon harvemmin pettyy. Lisäksi Huvilateltta, joka on Roy Mänttärin komea luomus 1990-luvun puolivälistä, tarjoutuu vain kerran vuodessa muutamaksi viikoksi loppukesän parhaan konserttipaikaksi.

Huvilateltan lumosivat tällä kertaa kaksi eurooppalaista artistia. Brittiläinen Blue Roses nimellä aikaisemmin uraa tehnyt Laura Groves aloitti illan ja Ranskassa pääosin kasvanut kosmopoliitti Keren Ann sai kunnian soittaa viimeisenä. Laura Groves oli ennalta tuntematon, mutta teki vaikutuksen. Pääosin kosketinsoittimien takana esiintynyt Groves tekee musiikkia arjen keijuille, mutta sulattaa helposti menninkäisenkin sydämen.

FullSizeRender-1Laura Groves esiintyi kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Lavapreesens oli eleetöntä ja fokus kohdistui musiikkiin. Laura Grovesin tarjosi illan valloittavimman lauluäänen. Hänen tulkintansa omista kappaleista soljui kuin puro kevään auringossa. Kappaleet kertakuulolta olivat toistensa kaltaisia, mutta esimerkiksi Pale Shadows nousi esiin mestarillisena sävellyksenä. Samoin Thinking about Thinking jäi mieleen. Laura Groves soitti pari kappaletta ilman yhtyeen muita jäseniä ja eritoten tulkinta Paul McCartney -klassikosta Waterfalls oli koskettava. Laura Groves päätti keikan tunnetuimpaan kappaleeseensa Dream Story, jonka perään saatiin vielä yksi kappale Mystique.

Ennen seuraavan artistin vuoroa pidettiin kolmen vartin breikki. Huvilateltassa odottelu sujuu mukavasti, varsinkin jos ulkona ei sada. Järjestelyt ovat toimineet aina, eikä nytkään ollut moitteen sijaa. Jonoja baareihin tai vessoihin ei pahemmin ole. Henkilökunta on valpasta ja ystävällistä. Huvilateltta ei ollut aivan täynnä, mutta väkeä oli sen verran, että Keren Annin kelpasi napata yleisöstä kuvat. Juhlaviikot eivät ole korkeakulttuuria muuta kuin sisältönsä puolesta. Liput Huvilan intiimille tuplakeikalle maksoi 33€. Vertailuna samaan aikaan koripallomatsista olisi saanut 12.000 hengen areenalla pulittaa reilut 80 euroa.

FullSizeRenderKeren Ann astui lavalle basistin ja rumpalin kanssa. Hän vastasi laulun ohessa myös tyylikkäästi sähkökitarasta. Mielikuvissani odotin näkeväni Keren Annin akustisen kitaran ja kevyiden koskettimien sävyttämässä folkpop-ympäristössä. Riisuttu ja yllättävän rouhea kokoonpano oli positiivinen yllätys. Keren Ann osoittautui kelpo viihdyttäjäksi. Hänessä on lavasäteilyllä ja välispiikit täynnä lämpöä. Keren Ann on levyttänyt sekä ranskaksi että englanniksi. Tuorein viime vuonna julkaistu albumi You’re Gonna Get Love on täysin englanninkielinen ja samalla linjalla mentiin huvilateltassa. Ei olisi ollut pahitteeksi kuulla, vaikkapas Jardin d’Hiver, mutta kyllä tämä viidentoista kappaleen setti kelpasi varsinkin, kun lähes puolet kappaleista oli tuoretta tavaraa.

Keren Ann omaa laajan fanikunnan ympäri maailmaa, mutta Suomessa hän on melko tuntematon. Keren Ann vieraili maassamme ensimmäistä kertaa, mutta toivottavasti hänet nähdään vielä toistekin. Keren Ann esitti sujuvan ohjelmiston. Kappaleet olivat yksinkertaisuudessaan kauniita ja melodisia. Eritoten Lay Your Head Down on klassinen sävelmä. Pikkuhitti My Name Is Trouble toimi triopohjalta erinomaisesti ja todisti taas sen, että hyvä biisi on laadukas, esittää sen missä muodossa tahansa. Keikan päättänyt uuden albumin hieno Again and Again osoittaa, että luovuus kukkii. Encoressa Keren Ann vahvisti, että häneltä taittuu myös juureva blues.

Settilista:

You’re Gonna Get Love

Where Did You Go?

The Harder Ships of the World

All the Beautiful Girls

Chelsea Burns

It Ain’t No Crime

Sugar Mama

Lay Your Head Down

The Separated Twin

Strange Weather

In Your Back Play

My Name is Trouble

Easy Money

Again and Again

Encore

My Man is Wanted But I Ain’t Gonna Turn Him In

IMG_2818

Pepe Willberg & Saimaa, Suvi Isotalo @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 25.8.2014

Toukokuussa julkaistu Pepe Wilberg & Saimaa yhtyeen albumi löi monet ällikällä. Harvoin syntyy vastaavia mestariteoksia kotimaisessa äänilevyteollisuudessa, mutta nyt kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Matti Mikkola kaavaili jo Tehosekoitin yhtyeen hajottua isoa orkesteria, jolle sävelsi liudan sävelmiä odottamaan hetkeä saada ne julkaistuksi. Bändi osoittautui mahdottomaksi koota samaan paikkaan ja samaan aikaan. Kesti lähes kymmenen vuotta ennen kuin sävelmät löysivät oikean tulkitsijan ja oikean ajan levyttää.

Edellinen levybisneksen täysosuma sattui Pää kii –orkesterille pari vuotta sitten, jonka punkahta rock –albumi löi omassa genressään luun kurkkuun. Se oli Teemu Bergmanin loistava tuotos. Pepe & Saimaa levy on taas monen palasen yhteen liittämä virstanpylväs. Matti Mikkolan mahtipontiset sävelet, Timo Kiiskisen ja Johanna Vuoksenmaan runollisen kuvaelmalliset sanat, huikea bändi, tuotanto ja sovitukset hitsaantuivat toisiinsa poikkeuksellisen onnistuneesti. Kuuntelin levyn puhki ja annoin sen vaipua kesäksi unholaan. Onneksi olin hehkuttanut albumia sen verran, että sain lahjaksi liput Juhlaviikkojen keikalle.

Suvi Isotalo

Suvi Isotalo @ Huvilateltta

Pepe Willberg & Saimaan konkkaronkka heitti jo Ruisrockissa keikan, josta korviini kantautui pelkästään posiitivista viestiä. Ilta Huvilateltassa alkoi Suvi Isotalon lämmitellessä. En ehtinyt kuulla kuin puolet keikasta, kun aika tuhlaantui etsiessä parkkipaikkaa. Tokoinrantaan oli saapunut teltan täydeltä väkeä ja suurin osa autolla. Aikaisemmat keikat reilun viikon sisällä olivat houkutelleet väen julkisilla. Tämä kertoo konsertin yleisöstä. Runsain mitoin keski-ikäistä Pepe Willbergiä jo vuosikymmenet kuunnelleita, mutta tietenkin paikalle oli saapunut runsain joukoin valveutunutta musiikkidiggaria ja tietenkin sitä kermaa. Enpä muista bonganneeni näin paljon Suomen eturivin artisteja yleisön joukossa.

Suvi Isotaloon tutustuin jo hänen ensimmäisen Jollet rakasta (2010) levyn aikoihin. Suvi teki vaikutuksen ja muistutti hyvällä tavalla Dave Lindholmin tajunnanvirtaisia sanoituksia. Sen jälkeen Suvi on tehnyt kaksi albumia ja niistä viimeisimmän pari sinkkubiisiä on vaikuttanut radiosoitossa mielenkiintoisilta. Livenä en ollut häntä aikaisemmin nähnyt. Suvi Isotalo osoittautui varmaksi esiintyjäksi, joka luontevasti jutusteli ison yleisön kanssa. Viimeisimmän Näin minusta tuli ihminen levyn biiseistä Vapaa kasvoi vaikuttavaksi esitykseksi, jossa Timo Kämäräinen pääsi näyttämään kitaransoittotaitoaan. Tokoin unelma taas oli kuin tilauksesta tehty biisi Huvilatelttaan ja Suvi kertoikin sanoituksen syntyneen naapurikahvilassa. Suvi Isotalo bändeineen ansaitsi tämän näytön paikan ja tietoisuus hänestä levisi taatusti tuhannelle uudelle kuuntelijalle.

Pepe Willberg & Saimaa aloitti huvilateltan tavan mukaan kello 20.30. Tämä tapa pitää muuttaa ensi vuoden Juhlaviikoilla ehdottomasti. Sama ongelma kävi ilmi kaikissa kolmessa konsertissa, joita oli tänä vuonna kuuntelemassa. Aika nimittäin loppui aina kesken, sillä esitysaika asuinnaapurustoa huomioiden päättyi tasan kello kymmenen. Tästä piti huolen artisteille kello, joka tikitti vääjäämättömästi kohti nollaa. Juhlaviikot, jos mikä, on aina mennyt taide edellä. Yksi kuluneimpia sanontoja sisältö määrää muodon ja siten myös keston ei vaan toiminut tässä konseptissa. Miksei pääesiintyjä voi aloittaa jo kello 20.00, jotta heillä olisi edes kahden tunnin raamit heittää sellainen setti kuin huvittaa tai yleisö haluaa ottaa vastaan.

pepe1

Pepe Willberg & Saimaa @ Huvilateltta

En muista nähneeni ikinä näin paljon muusikoita Huvilateltan lauteilla. Perus-Saimaaseen kuuluu kymmenkunta soittajaa, joiden rastapäinen hippiarmeija toi mieleen huvittavalla tavalla Hair-musikaalin tunnelmat. Tämän lisäksi kapellimestarin johtama jousi- ja puhallinorkesteri ja kuoro. Ahdasta oli, mutta siitäkös poikkeuksellinen tunnelma syntyi, jollaista ei enää voi kokea, sillä Huvilateltan konsertti päättää projektin tällä erää. Sääli, sillä Pepe & Saimaa albumin kappaleet soisivat soida elävänä laajemmalle väelle.

Pepe Willberg & Saimaa aloittivat levyn kepeimmällä rallilla Aivan sama mulle mä oon onnellinen –biisillä. Leikitään soi jo niin kuin bändin livenä oletti soivan, isosti ja paksusti. Harmi, että Pepen jännitys näkyi pienenä haparointina ja sanojen unohteluna. Eikä miksauskaan ollut ihan kohdillaan. Ei ole tietenkään sama miksata Saimaa-komppaniaa kuin nelihenkistä Suvi Isotalon bändiä. Keikan ensimmäisen tunnin aikana kuultiin Saimaa-albumi kokonaisuudessaan ja viimeinen puoli tunti Pepen vanhoja cover-klassikoita. On todettava yksi kantaan, että uusi tuotanto pieksi vanhat viisut mennen tullen. Olkoonkin niin, että uudet biisit on tehty Saimaalle, mutta Saimaan käsittelyssä vanhat rallit eivät paria poikkeusta lukuun ottamatta saavuttaneet samaa loistokasta otetta, vaikka mukiinmenevät sovitukset niistäkin kuultiin.

Uuden albumin biiseistä singlenäkin julkaistu Lyhyenä hetkenä oli vahva esitys, Matti Mikkolan sävellysten sekaan istutettu ainokainen toisen sävältäjän kipale Eppu Kososen Uneton nousi live-vetona levytettyä paremmaksi. Kososen lavapreesens oli muutenkin illan värikkäintä lyömäsoittimien takana. Matti Mikkola hoiti itse kitaraa ja vaikka patsastelikin pitkään selin yleisöön päin, näytti Tehariaikainen rock-kukkoilu on jättäneen mieheen lähtemättömät karisman jäljet. Pepe on varustettu huikeilla äänihuulilla ja edelleen 67-vuotiaana miehen tenori on ylittämätön. Pepe on tulkitsija, mutta tulkinta välittyy valitettavasti hiukan jähmeästä olemuksesta. Pepe kannatteli koko keikan ajan kitaraa, mutta montaa sointua niistä ei kuultu. Sen hän itsekin ironisesti otti välispiikissään puheeksi. Aran esiintyjän on helppo hakea turvaa kitarasta ja vitsaili Pepe soittimen peittävän mukavasti myös iän tuoman vatsanseudun. No, Pepe on varsin sutjakkaassa kunnossa ikäisekseen. Pepe pääsi alkujännityksestään irti ja laulu alkoi luistaa loppua kohti komeasti. Toki rutiini ison bändin kanssa esiintymisestä puuttui. Onhan se eri soittaa 30 hengen kanssa kuin duona kulmabaarin nurkassa. Keikan lopussa kuullut vanhat biisit lähti Pepestä vuosikymmenien varmuudella.

Jos vielä palataan Saimaan sävellyksiin, niin mahtipontisin Elämän seppeleet soi tajunnan räjäyttävästi. Tämän kappaleen live-vedon muistaa ikuisesti. Uusien laulujen osuus päättyi odotetusti Tällä kadulla –kappaleeseen, josta on kasvanut levyn suosituin hitti. Siinä on runsaasti yhtymäkohtia varhaiseen Bruce Springsteeniin, joka varmasti selittää sävellyksen yltiösuopean vastaanoton. Tähän biisiin keikka olisi pitänyt päättääkin, sillä euforia oli käsin kosketeltavaa. Viimeinen puolituntinen tuntui hieman lässähtävän, vaikka mestarillisia biisejä sielläkin kuultiin. Rauno Lehtisen hieno Toiset meistä on haastava laulettava ja sen Pepe hoiti tyylikkäästi. Tosin sovitus orkesterille ei pärjännyt Mikkolan omille biieille. Uuden tuotannon kanssa samalla viivalla taisteli oikeastaan Procol Harumin A Salty Dog, joka tunnetaan suomalaisena käännöksenä nimellä Merimies ja Pilvi taivaan peittää, jonka alkuperäisen biisin When There’s No You esittäjä on Engelbert Humperdinck.Pepe2

Keikka päättyi todellakin ajan puutteeseen. Matti Mikkola käänsi kellon vielä yleisö kohden, että saimme todella elää aikapommin mukana. Lopusta tuli vaan suutari, sillä Pepen isoin hitti Aamu keskeytettiin tökerösti siihen, että levyyhtiön pamppu Kari Hynninen toimitti lavalle Pepen uran ensimmäisen kultalevyn. Hienoa todistaa läsnäolevana tätäkin historiallista hetkeä, mutta toki se Aamukin olisi voinut loppuun soida ketään naapuria sen enempää häiritsemättä. Lopetuksesta jäi paska maku ja toivottavasti myös järjestäjille, jotta ottavat opiksi välttääkseen vastaavat kömpelöt lopetukset. Tästä marmatuksesta huolimatta 25. elokuuta 2014 jää erittäin vahvana elävän musiikin elämyksenä mieleen.

Jonathan Wilson (US), Antero Lindgren (FIN) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 22.8.2014

Jonathan Wilson3

Jonathan Wilson @ Huvilateltta

Kuvittele itsesi junaan halki karun autiomaan ja tuijota loputonta maisemaa. Korvanapeistasi kuuluu silloin Jonathan Wilsonin musiikki. Elokuinen perjantai-ilta Tokoinrannassa meren äärellä on kaukana autiomaasta, mutta parhaimmillaan musiikki maalaa missä tahansa mieleisen maisemansa. Jonathan Wilson saapui ensimmäistä kertaa Suomeen keikalle ja päätti kuukauden mittaisen Tokiosta alkaneen kiertueen Helsinkiin. Näin reilu kaksi vuotta sitten Wilsonin lämmittelemässä Tom Petty & The Heartbreakersia Tukholman Globenissa. Mies oli tuolloin julkaissut kehutun debyyttisooloalbuminsa Gentle Spirit ja hyvässä nosteessa pääsi Pettyn seurassa isoille areenoille. Kymmentuhatpäiset hallit eivät vaan tee oikeutta Wilsonin kaktustunnelmista ja nyansseista ammentavalle psykedeeliselle kitararockille.

Jonathan WilsonJonathan Wilson on hyvällä tavalla vanhanaikainen Neil Youngin ja Ry Cooderin hengenheimolainen. Vaikka Wilson edustaa tyypillistä singer-songwriter –koulukuntaa, on hän kuitenkin bändi. Koko soolourakin lähti käyntiin hänen kotistudiollaan järjestetyistä jameista, joissa on vieraillut kovia nimiä aina Bruce Springsteenistä ja Chris Robinsonista lähtien. Jonathan Wilsonin bändin esiintymisestä välittyy harkiten treenattu groovy meininki. Wilsonilla on multi-instrumentalistin maine, mutta Huvilateltassa mies käsitteli vain sähkö- ja akustista kitaraa, tosin pari kertaa tarttui puiseen pullonmuotoiseen lyömäsoittimeen. Wilsonin aisaparina kitarassa soitti Omar Velasco, joka hoiti myös stemmalaulun ja komeasti hoitikin. Rummuissa Richard Gowen ja bassossa Dan Horne pitivät soiton komeasti kasassa. Jason Borgerin urku- ja pianokuviot raikastivat sopivasti aavikon karua soitantaa.

Jonathan Wilson esitti vain kymmenen biisiä puolentoista tunnin keikan aikana, mikä selittyy biisien pitkillä rakenteilla ja soveltavuudella improvisointiin. Biisit oli harjoiteltu tarkkaan, joten aivan aitoa jamitusmeininkiä biiseistä ei välittynyt. Keikka alkoi vaikuttavasti viime vuonna ilmestyneen Fanfare –albumin herkällä nimikappaleella. Heti kakkosena kuultiinkin illan komein veto, kun vanha Fleetwood Mac cover Angel soi alkuperäistä tyylikkäämpänä versiona. Wilsonin tunnetuin biisi Desert Raven sai yleisöltä luonnollisesti illan raikuvimmat aplodit. Dear Friend- biisissä taas Wilsonin ja Velascon yhteislaulu näytti vahvuutensa. Can We Really Party Today nousi myös illan väkevimpiin vetoihin. Gentle Spirit vei esikoisalbumin hallitusti maisemiin ja Future Vision jatkoi John Lennonin hengessä. Illan ainoa rennompi menopala on kakkosalbumin sinkkubiisi Love to Love ja toisenkin samanmoinen olisi tehnyt illan dramaturgialle hyvää vaihtelua, sillä muissa biiseissä vaellettiin välillä liiankin pitkissä kanjoneissa. Psykedeelisen rockin pioneerin Sopwith Camelin Fazonista kuultiin mainio versio ennen illan päättänyttä järkälemäistä Valley of the Silver Moonia. Encorena Wilson bändeineen soitti mielenkiintoisen coverin Gordon Lightfootin The Way I Feel –biisistä.Jonathan Wilson 2

Jonathan Wilson on kova luu muusikkona, mutta biisintekijänä hän ei ole ihan esikuviensa luokkaa, mutta mielenkiintoiset tulkinnat muiden harvemmin kuulluista biiseistä paikkaavat puutteita. Eikä ihme, että Wilson on työllistetty tuottaja. Hän saa bändinsä kanssa musiikin toimimaan vahvoina autiomaasta kimpoavien mielikuvien soundtrackina.

Kuten Huvilateltan tapoihin kuuluu, illan aloitti lämmittelijäesiintyjä. Antero Lindgren oli nappivalinta. Hän on myöskin kaksi albumia julkaissut kriitikoiden kehuma, mutta ei vielä ison yleisön löytämä. Lindgren soittaa amerikkalaisperinteitä kunnioittavaa keskitien kitaravetoista pop-rockia. Lindgrenillä on vahva lauluääni ja mikä tärkeintä liuta tarttuvia biisejä. Last Summer on kerrassaan mainio kappale, jonka voima on helmeilevässä kitarariffissä. Rullaava Highway Hallelujah vie nimensä mukaisesti tien päälle ja voisi olla hyvinkin Ryan Adamsin repertuaarista. It Felt Like Life ja Bells of Liberty jäivät myös mieleen tasokkaina lauluina. Antero Lindgrenin ja nelihenkisen bändin melkoisen ilmeettömässä esiintymisessä häiritsi vain yksi pikkuseikka. Olisin halunnut nähdä bändin keskitettynä lavalle, mutta heidän asetelmansa olikin epätasapainoinen. Kosketinsoittaja Topi Saha oli lavan oikealla laidalla kun muut hassusti nipussa vasemmalla laidalla. Pieni ehkä turhakin huomio, mutta pakko sanoa kun pisti silmään, sillä muutenkaan jätkien lavapreesenssi ei ollut kovin eläväinen. Tästä huolimatta Antero Lindgrenin mutkaton musiikki sai minusta uuden seuraajan. Perjantai-illan kahden artistin setti oli onnistunut ja tästä pitää kiittää Huvilateltan taiteellista neuvonantaja Lasse Kurkea. Tänäkään iltana juhlaviikkojen anti ei pettänyt. Lipun hintakin oli varsin maltillinen 31 euroa ja ilmankos väkeä oli lähes teltan täydeltä.

Lindgren Antero

Antero Lindgren @ Huvilateltta

Blitz the Ambassador @ Huvilateltta, Helsinki 18.8.2012

Sattuipa mahdollisuus lähteä lauantai-iltana Huviltatelttaan katsomaan Blitz the Ambassadoria. Mikä jottei. Ghanalais-brooklynilaisen indie-räppärin keikka oli Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa. En ole hip hopin suurimpia ystäviä, mutta Huvilateltan ohjelmisto on yleensä sen verran taattua, että luotin näkeväni laadukasta soitantaa. Ja todellakin näin positiivisen yllätyksen.

Blitz the Ambassador nimen takaa löytyy Ghanassa 30 vuotta sitten syntynyt Samuel Bazawule, joka aloitti uransa jo syntymämaassaan menestyksekkäästi. Blitz muutti opiskelemaan jenkkeihin ja valmistuttuaan asettui nykyiseen asemapaikkaansa New Yorkiin. Siellä Blitz on lyönyt itsensä marginaalisemman rapin piikkipaikoille. Eikä ihme, sillä aikamoinen seremoniamestari on kyseessä. Ensimmäisen biisin aikana oli Huvilateltassa jo aikamoiset zembalot käynnissä. Se on suomalaisyleisössä aika harvinainen näky. Enkä usko, että artisti olisi ollut kovin monelle entuudestaan tuttu, mutta kuin hc-hiphoppareille. Blitzin taustalla oli kuuden hengen bändi, jossa keskeisessä osassa heilui huollitellussa koreografiassaan saksofonistin, trumpetistin ja pasunistin muodostama trio. Loput taidokkaista muusikoista muodosti perinteisen kitara, basso, rummut -kolmikko. Ei siis ihan perus hip hop-kokoonpano kyseessä. Ennakkokäsitykseni mukaan tarjolla olisi afrobeatin ja hiphopin risteytys, joka vaikutti mielenkiintoiselta, mutta afrotahteja vahvemmin taustalla kaikui klassisen funkin ja soulin perintö.

Biisejä en ennalta tuntenut, mutta se ei haitannut menoa. Todennäköisesti setti koostui uusimman Native Sun-albumin sävelistä. Tästä pitää ottaa paremmin selvää. Bändi soitti tykisti ja Blitzin räppäys toimi vuoroin laulumelodioiden kanssa hienosti. Afrosaundeja kuului myös, mutta pääosin Blitzin kotimanner kuului sanoituksissa, joissa ei pelkästään kritisoitu, vaan myös annettiin aihetta myönteisille saarnoille. Blitz sai yleisön energisellä ja vuorovaikutteisella esiintymisellään joraamaan intona.

Huvilateltta pitäisi olla ympärivuotisessa käytössä, sillä se on kyllä eittämättä kaupungin parhaita saleja. Toki säät vaikuttavat meininkiin, mutta lauantain leppeä ilta piti tuvan mukavan lämpöisenä. Huvilateltan katsomo on rakennettu sopivan väljäksi ja nousevaksi, että jokaiselta penkiltä näkee hyvin. Lisäksi takana baaritiskillä mahtuu kuuntelemaan mainiosti, jos haluaa samalla siemailla drinksuja. Lavan edessä on myös sopivasti joraustilaa ja sekin kalteva, jotta sielläkään ei haittaa näköalaa, vaikka hujoppi heiluttaisi käsiä edessä. Näin kävi, sillä Blitz sai jengin eteen joraamaan tosiaan jo sen ensimmäisen biisin aikana. Penkkirivit olivat lähes tyhjiä, mutta meininki edessä muistutti intiimiä klubikeikkaa. Blitz the Ambassador viihdytti reilun puolentoista tunnin ajan ja keikan jälkeen jengi alkoi valua ulos Tokoinrantaan silmin nähden tyytyväisinä. Itsellekin tämä oli mainio oppitunti afro-hiphop-funkin maailmaan. Fiksu jäbä tämä Blitz.