Pimeys @ Tavastia, Helsinki 31.1.2015

5 helmikuun, 2015 by keikkakeppi

Olen nähnyt rock’n rollin tulevaisuuden ja sen nimi on Bruce Springsteen, ennusti kriitikko Jon Landau legendaarisessa lausunnossaan vuonna 1974. Ennustus piti kutinsa ja sittemmin miehestä tuli myös levytuottaja ja manageri povauksensa kohteelle. Ihan samaan profetiaan en lähde Pimeyden osalta, mutta suomalaisen rockin kartalle bändi tulee tekemään pysyvän jälkensä kuten esimerkiksi Egotrippi. Pimeyden kaltaisia suomirockia soittavia, helposti lähestyttäviä, mutta moninkertaisesti palkitsevia bändejä ei synny kuin kerran vuosikymmenessä.

Pimeys julkaisi esikoisalbuminsa Muut on jo menneet (2013) pienen M.dulor -levy-yhtiön kautta. Samainen yhtiö on panostanut määrän sijaan laatuun ja heidän labelin alla soittavat myös Matti Johannes Koivu ja Ultramariini. Pimeyden debyyttialbumi sai kriitikot hehkuttamaan, mutta ei vielä koskettanut koko kansaa. Reilu pari viikkoa sitten ilmestynyt kakkosalbumi Aika tihentyy lunastaa esikoisen antamat odotukset ja tulee saamaan laajempaa innostusta. Bändi oli aikeissa julkaista albumin jo syksystä, mutta viisas veto lykätä tammikuulle, sillä silloin mediahuomio on varmempi, koska kilpailevia julkaisuja tulee vähemmän. Toki huomiota ei saa kuin laatutavaralla. Bändi on noussut jo radioiden soittolistojen kärkipaikoille ja kesän festareilla bändi tulee olemaan vakionäky.

Pimeys @ Tavastia. Vasemmalta: Pekka Nisu, Jukkis Virtanen, Tuomo Laakso, Joel Mäkinen

Onneksi Pimeys on vielä hiomaton timantti. Liian valmiiseen yhtyeeseen kyllästyisi nopeasti. Biisimateriaali on kirjava, mutta se iso hitti puuttuu ja tuskin se vielä tältäkään albumilta löytyy. Toivottavasti sokka ei koskaan edes irtoa, jotta bändi pysyisi valikoidumman yleisön suosikkina. Viime vuonna julkaistut Salaisuus ja Hetki vielä -singlet olivat helpot valinnat radiosoittoon, mutta eivät nostaneet albumin odotuksia vielä esikoisen edelle. Ei edes seikka, että Hetki vielä pääsi Eila, Rampe ja likka -elokuvan tunnuskappaleeksi. Odotukset olivat suuret, mutta ajattelin, että sujuvaa poppia tulee ilman mestariteoksia. Loppu hyvin kaikki hyvin. Uuden albumin ilmestyttyä läjässä oli repertuaari komeita kappaleita, joiden seassa single-julkaisutkin tuntuivat merkityksellisemmiltä.

Pimeys soitti edellisen kerran Tavastialla vielä lämmittelijän roolissa ja väkeä oli puolen salin verran. Nyt bändi soitti yksin ja juhlan aihe oli levynjulkaisu ja Tavastia oli täynnä. Showtime oli viikonlopuksi aikainen, sillä lauantaidisco oli puskemassa niskaan. Bändi aloitti ennen puolta kymmentä ja soittivat puolentoista tunnin keikan. Ennakosta lippu kustansi 12€, mutta seuraavan kerran kolkutellaan lipun hinnoissa jo kahtakymppiä.

Joel Mäkinen

Keikka jaksottui mukavasti, koska kahden albumin jälkeen materiaalia riittää paremmin luoda esitykselle dramaturgia. Välillä kuultiin tarttuvampaa materiaalia, jota edustivat uuden albumin Nuoruuden kaupunki, Ei saa luovuttaa, Lähdetään. Sitten seurasi hieman seesteisempi jakso, jossa soitettiin erinomainen Aivan erilainen ja edelleen bändin komea nimikkoteos Pimeys. Bändi pystyy heittäytymään myös ison stagen meininkiin, kun Nostokurjet nostattivat tunnelman stadionin kaarteisiin saakka. Uuden albumin ensi kuulemalta simppeli biisi Meeri toimi elävänä monisäikeisemmin, mutta nappasi silti illan korvamadon tittelin.

Bändi vahvuus on mutkaton lavasvengi. Basisti Jukkis Virtanen ja rumpali Tuomo Laakso luovat hommalle rullaavan perustan ja ansaitusti soittavat lavan keskellä. Eikä hommaa haittaa lainkaan laidalla kaksi hyvää laulajaa. Näyttelijänäkin toimiva kosketinsoittaja Joel Mäkinen soutaa laulajana hieman isompaa venettä kuin kitaran ohessa sameamman laulun hoitava Pekka Nisu, mutta molempien venhot uivat rinta rinnan myötävirtaan. Kundit vuorottelevat demokraattisesti lauluvuoroissaan ja se pitää touhun virkeänä. Molemmat heistä myös säveltää ja sanoittaa, mutta Nisulla on tukevammin sormet sävellyspuolessa kiinni. Mäkisen sanoitukset kuvaavat arkea runollisesti, kun Nisu on sanoituksissaan henkilökohtaisemmin hetkessä kiinni.

Ensimmäisessä encoressa kuultiin Joel Mäkisen herkkä Joku syntyy, joku kuolee ja perään Pekka Nisun vetämänä bändin ensihitti Elämä kiinnostaa. Tavastialaiset taputtivat bändin vielä kerran lavalle ja viimeisenä kappaleena kuultiin porttikonkien sankareista kertova Igor, Boris Hugo ja mä. Keikalta poistuttaessa oli aistittavissa hekumallista spirittiä. Jengi oli vihdoin saanut jotain uutta ja hämmentävää, mutta ei vielä mahan täydeltä. Valovoimaisuudestaan huolimatta Pimeys ei ole langennut vielä täyteen synkkyyteensä, joten tämä bändi ratkaisee varmasti mustan aukon mysteerin.

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen feat. Olli Haavisto @ Sellosali, Espoo 28.1.2015

31 tammikuun, 2015 by keikkakeppi

Amerikkalainen folk-perinne tuottaa katkeamattomassa nauhassa singer-songwriter -helmiä. Yksi tuoreista, mutta jo kypsyneistä hedelmistä, oli poimittavissa Espoon Sellosalissa, joka oli piristävä poikkeus Sellosalin ohjelmistossa. Joshua James on alunperin Nebraskasta, mutta Utahiin asettunut artisti, joka on julkaissut muutaman pitkäsoiton ja saanut tukevaa jalansijaa vakavasti otettavien artistien joukossa. Joshua James kiersi Suomessa jo pari vuotta sitten soittaen kolme konserttia. Tällä kertaa mies aloitti Espoosta, mistä jatkoi matkaansa Ylläs Jazz-tapahtumaan soittamaan pari keikkaa.

Joshua Jamesin vierailusta saamme kiittää lämmittelijän roolissa soittaneita Ninni Poijärveä ja Mika Kuokkasta, joiden ystävä Utahin aavikkokurkku on. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat trio-pohjalta Steel-kitaristivelho Olli Haaviston kanssa kolmen vartin keikan. Laadukas setti koostui omista duo-levyn kappaleista, covereista ja parista Hoedownin riveissä soitetuista kappaleista. Mikä parasta, tulevalta albumilta kuultiin pari neitsytvetoa ja ne nousivatkin koko illan komeimmiksi esityksiksi. Ninni Poijärvi kertoi jännittäneensä kovasti, mutta erityisen hienosti soi Valentine’s Hobo, jonka oli säveltänyt Kuokkanen ja sanoittanut australialainen Terry McArthur. Covereista Bob Dylanin I’ll be Your Baby Tonight yritti hakea tuoretta tulkintaa täysin onnistumatta, mutta J.J. Calen Ridin’ Home vilisti preerian halki kuin juna. Poijärven ja Kuokkasen äänet solmiutuvat hyvin toisiinsa ja taustalla Olli Haaviston steel-kitarointi naukui niin kuin pitääkin. Ninni oli puheliaalla päällä ja mutkien kautta tarinat pohjustivat lauluja mukavasti.

Ennen pääesiintyjää nautittiin konserttisalin tapojen mukaisesti väliaikadrinksut lämpiössä. Joshua James, reilu kolmekymppinen mies syvästä lännestä, astui lavalle vähän yli kahdeksan seuranaan sähkökitaristi Evan Coulombe. Joshua James on hoikka kaveri, joka pillifarkuissaan ja lyhythihaisessa kauluspaidassaan ei jäykistellyt kitaransa kanssa, vaan tanssahteli koikkelehtien kuin monsieur Hulot konsanaan. Keikka starttasi intensiivisesti kappaleella Mystic. Jamesin laulu on kuivan karheaa, mutta solisee kuin kevät puro Kalliovuorten rinteillä.

Jamesin pitkäaikainen soittokumppani Evan Coulombe rouhi kitarastaan harvakseltaan JJEC mutta hallitusti biisejä tukevat riffit. Joshua James itse keskittyi komppaamaan akustisella kitarallaan, mutta istui mies hetkeksi flyygelin ääreen. Coulomben stemmalaulu sai kahden miehen orkesterin kuulostamaan isommalta kokoonpanolta. James soitti pelkästään omaa tuotantoa ja mikäpä sitä soittaessa, kun osaa säveltää varsin laadukasta tavaraa. Valtayleisöä nuoleskelevat hitit puuttuvat, mutta biiseissä on imua. Ennalta en ollut kuunnellut Jamesin koko tuotantoa läpi, mutta tämän esityksen jälkeen en pane vastaan. Joshua James julkaisi vuonna 2012 komean albumin From The Top Of Willamette Mountain, jolta kuultiin useampikin Erityisesti Ghost in the Town, So Did I nousivat esiin. Eikä ollut suuri yllätys, että Joshua James kutsui ystävänsä lavalle ja esitti heidän kanssaan muutaman kappaleen. Poijärven viulu, Kuokkasen ukulele ja Haaviston steel-kitarointi jos mitkä sopivat Jamesin ja Coulomben kaveriksi, mutta miksaaja ei osannut tässä kohtaa hoitaa hommaansa, vaan jätti suomalaisten soiton miltei kuulumattomiin.

Sellosali on noussut konserttisalien suosikkipaikaksi. Akustiikka toimii, sijainti on hyvä ja auton saa kätevästi parkkiin lähelle, mutta junallakin pääsee Helsingistä näppärästi. Narikka purkautui keikan jälkeen turhan hitaasti, mutta mihinkäs sitä kiire kun artisti tulee vielä eteisaulaan jakamaan nimikirjoituksia. Sellosalin ohjelmisto on kotimaisvoittoista, mutta tällaiset Amerikan vieraat ovat tervetullut lisä jatkossakin. Kehut vielä varsin maltillisesta hinnoittelusta: lipuista joutui pulittamaan vaivaiset 11 euroa. Ei siis ihme, että melko tuntematonkin esiintyjä veti penkkirivit täyteen innostunutta yleisöä.

The Potatoes @ Bar Oravanhäntä, Espoo 6.12.2014

8 joulukuun, 2014 by keikkakeppi

Tapiolan Oravannahkatorilla vanhan liikekeskuksen toisessa kerroksessa sijaitsee pieni pubi nimeltä Oravanhäntä. Sellainen pesä, jonne ei ensimmäisenä kuvittelisi elävän musiikin lyöntiä vaan paremminkin kaljaveikkojen sammaltamista. Ulkokuori voi pettää, sillä sammalhuoneessa vietettiin pikkujoulua harvinaista herkkua tarjoten. Tapiolalaisjuuret omaava The Potatoes pitää kiinni perinteistään ja soittaa säännöllisesti kerran vuodessa kotikulmillaan.

Oravanhäntä ei ole räkälä, vaikka nuhjuinen ulkomuoto sellaisesta antaa vihiä. Baarissa on ystävällinen henkilökunta, kohtuullinen valikoima oluita, biljardipöytä, erinomainen jukebox ja ylipäätään välitön tunnelma. Normaalisti Oravanhäntä kerää väkeä vain muutaman kourallisen, mutta itsenäisyyspäivän iltamat vetivät keinuvan kehtolinnan täpötäyteen.

The Potatoes on pitkän linjan instrumentaalirock-orkesteri, joka on ollut kasassa 1980-luvulta lähtien. Muusikoiden piireissä bändi on saavuttanut arvostusta, mutta suuren yleisön tietoisuuteen potut eivät ole päässeet. The Potatoes on julkaissut yhden ep-levyn ja kaksi pitkäsoittoa, joista tuorein Round the World on vuodelta 2003. Satunnaisesta keikkailusta huolimatta bändi on edelleen kasassa täysin alkuperäisessä kokoonpanossa. Nelimiehinen poppoo koostuu Kitaristi Mikko Lankisesta, kosketinsoittaja Antti ”Äpryk” Ahvenaisesta, rumpali Jari ”Hirkka” Hirvosesta ja basisti Kimmo Lehtolasta. Bändin groovea hippamusiikkia voi verrata Booker T & MG’s kaltaisen urkusouliin, jossa on kuitenkin vahva rooli Mikko Lankisen täsmällisellä kitaroinnilla. Ihan Laika & The Cosmonautsin rautalankameininkiä pottujen soitossa ole, muttei ei siitäkään kauaksi jäädä, sillä Lankinen on herkistellyt kitaransa kanssa myös Laikan legendaarisessa kokoonpanossa. Suurelle yleisölle Lankisen soitto on kuitenkin tuttua J. Karjalaisen hiteistä.

Keikka alkoi vartin yli kymmenen ja pottukattila alkoi porista vengaavasti heti ensi iskusta. Shown aloitti lennokkaasti One Mint Julep ja kaikkiaan keikkasetti sisälsi 15 biisiä, joista suurin osa on omatuotantoista. Sekaan mahtui muutama cover, joista George Harrisonin Beatles-sävellys Something kuultiin keikan puolivälissä, varsinaisen setin päätti Booker T & MG’s cover Melting Pot ja Frank Sinatran The Strangers in the Night –ikivihreästä soitettiin veikeä versio encorena. Oma tuotanto ei kuitenkaan kalpene klassikoiden rinnalla. Ahvenaisen urut suoltavat messevää melodiakulkua ja Lankinen on velho kitaristiksi, mutta rytmiryhmää ei pidä lainkaan väheksyä, sillä Lehtolan ja Hirvosen terävästä soitosta ei huomaa, että äijät paiskivat päivätöikseen aivan muuta kuin musisointia. Pottujen soitosta paistoi varmuus ja vetreys, vaikka keikat ovat harvassa. Soitannasta paljastui myös leikkisyyttä, joka kelpasi joraavalle yleisölle. Sen verran väkeä oli, ettei pitkäkään jätkä tahtonut kunnolla nähdä bändiä, mutta eipä baarissa ollut erityistä esiintymislavaa, vaan kundit olivat ahtautuneet baarin nurkaan. Pottuja ei oltu tultu katsomaan pelkästään tapiolalaisten voimin, vaan yhtyeen ystäviä oli saapunut kauempaakin. The Potatoesin keikka oli ilmainen, mutta uskon, että tapiolalainen keskiluokka olisi ollut valmis vaikka maksamaan sisäänpääsystä. Todennäköisesti bändin kulut korvattiin komeasti oluen myynnillä, jota taisi mennä tynnyreittäin. Sen verran pottuyleisö oli muuseissa.

Oravanhännän kaltaisissa pikkubaareissa on hyvänä puolena se, että kunnon takahuonetta ei ole. Näin muusikot saapuvat kapakan puolelle jäähdyttelemään ja silloin on helppo mennä juttusille. Vaihdoin muutaman sanan sekä Lankisen että rumpali Hirkan kanssa ja kannatti, sillä toinen löi käteen settilistan ja toinen cd-levyn. Biisilistasta paljastui mielenkiintoinen seikka, että tilanteen mukaan bändi soittaisi ylimääräisinä kappaleina peräti yhdeksän biisiä. Nyt encore jäi yhteen ainokaiseen kappaleeseen. Liekö bändin näkökulmasta yleisön meininki ollut vähemmän intomielistä? Yleisöstä katsottuna bändin groovy soitanta ei tehnyt ähkyksi ja muutama extrastyge olisi varmasti vielä maistunut. Joka tapauksessa herkullinen keikka Tapiolan lähiöbaarissa. The Potatoes tuli nähtyä vihdoinkin ja siitä olikin hyvä lähteä Oravanhännästä torkkumaan unien kultalaan.

The Potatoes -settilista:

1.One Mint Julep 2. Califronia Rag 3. Windy 4. Music to Watch Girls By 5. Hagalund 6. Groover 7. Down in the Dumps 8. Fadeaway 9. Something 10. Bounce 11. Wham 12. Can’t Be Still 13. Count Me 14. Get Out 15. Melting Pot + encore: The Strangers in the Night

Kuvat: Jokke Kirmonen

Morrissey (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki 15.11.2014

16 marraskuun, 2014 by keikkakeppi

Morrissey on indie-musiikin Jeesus, jonka ihailijat ovat kaikkein omistautuneimpia opetuslapsia. Morrissey on liian kulmikas kaveri koko maailman Elvikseksi, mutta vaihtoehtoisen pop-musiikin rintamalla hän on kiistatta kingi. Hän on ikoni niin äänensä, sanomansa kuin kasvojensa vuoksi. Eikä ihme, että Finlandia-talon 1700 istuinta myytiin muutamassa minuutissa loppuun. Sunnuntain lisäkeikka tuli saman tein myyntiin. Kunnioituksen puolesta puhuu myös se, kun Morrissey viisihenkisen bändinsä kanssa asteli lavalle, nousi yleisö seisomaan. Taisi olla ensimmäinen kerta konserttisalissa, kun kuuntelin keikan jalkeilla alusta loppuun.

Kun astelin sisään saliin, Morrisseyta lämmitteli videoscreeniltä New York Dolls, joka on ollut miehen suosikki jo 1970-luvulta alkaen, jolloin hän itsekin kuului The Nosebleeds punk-bändiin. Morrisseyta ei tarvinnut kuitenkaan odotella pitkään, kun tasan kahdeksalta valkokangas rojahti alas ja vitivalkoiseen asuun sonnustautunut Morrissey otti tilan haltuun valtavalla karismallaan.

Morrissey @ Finlandia-talo 15.11.2014

Morrisseyn on suoltanut reilu kolme vuosikymmentä nerokkaita tekstejä, jotka ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, mutta myös sarkastisia ja omakohtaisia. Laulujen nimet ovat itsessään jo aforismeja. Mies on pysynyt tyylilleen uskollisena The Smiths-ajoista lähtien. Kitaristi Johnny Marr muodosti Morrisseyn kanssa legendaarisen lauluntekijäparivaljakon ja The Smiths nousikin nopeasti 1980-luvun merkittävimmäksi brittiyhtyeeksi. The Smithsin hajottua Morrissey on pärjännyt Johnny Marria paremmin, vaikka hänkin on ollut työteliäs. Morrissey on julkaissut kymmenen albumia, joista tuorein World Peace Is None of Your Business julkaistiin kesällä. Levy tosin vedettiin nopeasti pois nettilevityksestä Morrisseyn riitaannuttua Harvest Recordsin kanssa.

Olen nähnyt Morrisseyn kahdesti aiemmin ja edellisestä vedosta Kaapelitehtaalla vuodelta 2009 jäi väkevä mutta soundeiltaan tukkoinen mielikuva. Nyt Finlandia-talo antoi mahdollisuuden parempaan akustiikkaan, vaikka vahvistamattomalle musiikille suunniteltu talo ei ole koskaan ollut paras esiintymispaikka rock-bändille. Katsoin keikan permannon takimmaiselta riviltä ja vielä pienen lipan alta, silti soundit olivat koko keikan ajan kelvolliset. Morrisseyn settilistat eivät ole koskaan olleet yleisöä nuoleskelevia ja nytkin kiertueen repertuaaria ennalta tutkineena tiesin, että biisit tulisivat pääosin olemaan uudelta albumilta.

Morrissey aloitti jyräävästi Smiths-klassikolla The Queen Is Dead, jonka taustalle projisoitiin kuningataräiti näyttämässä keskisormea. Heti perään kuultiin soolouran startannut pop-helmi Suedehead. Kolmantena Morrissey soitti Vauxhall and I –albumilta löytyvän herkkupalan Speedway. Kitaristi Boz Boorerin kipparoima bändi paahtoi hyvässä iskussa ja ajoittaista kiukuttelijan mainetta kantava Morrissey vaikutti olevan poikkeuksellisen hyväntuulinen ja seesteinen. Mies vitsaili bändin matkustaneen edellisenä iltana Tukholmasta laivalla ja pahoitteli, jos näyttävät vanhoilta. Bändi on kuitenkin vetreä kokoonpanno, joka on pitkään soittanut Morrisseyn kanssa. Boz on Morrisseyn lisäksi ainoa britti bändissä, muut ovat jenkkejä. Rummuissa Matt Walker, bassossa Mando Lopez, kitarassa Jesse Tobias, joka on myös Boorerin lisäksi keskeinen biisintekijä sekä kosketinsoittaja/kitaristi Gustavo Manzur. Morrissey ei näyttänyt olevan moksiskaan lavalle rynnänneistä veijareista, jotka halusivat koskettaa suurta idoliaan. Lisähuomiona mainittava, että kaikki lavalle kavunneet olivat aikuisia miehiä. Onneksi järjestysmiehet olivat ripeitä ja saivat kaverit takaisin paikoillensa.

Uuden materiaalin aloitti albumin komea nimibiisi World Peace Is None of Your Business, jonka perään saatiin vielä edellisen Years of Refusal (2009) –pitkäsoiton hitti I’m Throwing My Arms Around Paris. Seuraavana oli vuorossa Staircase at the University, joka uutuusalbumin kappaleista toimi lavalla parhaiten. Myös Earth is the Loneliest Planet erottui Manzurin latinokitaralla varustettuna pirteästi muusta samankaltaisesta materiaalista. Maladjusted (1997)-albumilta Morrissey soitti harvoin kuullun Trouble Loves Me –kappaleen, joka oli illan koskettavimpia hetkiä. Eikä voinut välttyä ajattelemasta syksyllä paljastunutta uutista Morrisseyn syövästä. Sairaudesta huolimatta Morrissey vaikuttaa henkisesti hyvinvoivalta ja fyysisestikin hyväkuntoiselta. Todennäköisesti Morrissey sairastaa eturauhassyöpää, sillä siitä hän mainitsee myös omakohtaisessa I’m Not A Man -kappaleessa. 55-vuotias Morrissey onkin sanonut haastattelussaan, että hän lepää vasta haudassa.

Morrissey soitti illan aikana kaikkiaan 17 kappaletta ja konsertti kesti tasan puolitoista tuntia. Kestoltaan kompakti veto, vaikka joitain biisejä jäikin kaipaamaan, mutta Morrisseyn kohdalla pettyy aina, jos on odotuksia. Keikan ensimmäinen puolituntinen oli komea, mutta seuraavan tunnin hieman pateettiseksi muodostunut dramaturgia olisi kaivannut pientä virkistystä. Ilta alkoi ja päättyi The Smiths-biiseillä, muuten kattaus oli Morrisseyn soolotuotantoa. Illan finaalina kuultiin kiertueen tapaan Meat is Murder, jonka tueksi esitettiin kylmäävästä Farm to Fridge -lyhytelokuvasta kuvamateriaalia eläinten barbaarisesta kohtelusta. Morrissey on ollut koko uran aktiivinen eläinten oikeuksien puolesta puhuja. Enkä usko, että kovin monelle maistui keikan jälkeen kananugetit tai kasleri. Morrissey on ollut kasvissyöjä 11-vuotiaasta lähtien ja on siinä ollut vuonna 1970 manchesterilaiskeittiössä ihmettelemistä, kun pojalle ei maistukaan enää munat ja pekoni.

Morrissey heitti tapojensa mukaisesti keikan päätteeksi paitansa yleisölle. Bändi poistui hetkeksi ja verkkokalvolla vilistivät kärsivät eläimet. Tunnelma muuttui lohdullisemmaksi, kun bändi palasi takaisin ja soitti encorena Morrisseyn sooloklassikon Everyday is Like Sunday. Hieno biisi oli kuin kynttilä marraskuiseen pimeyteen, mutta biisin aikana Morrissey viestitti rääväsuiseen tapaansa mielipiteensä. Morrissey esiintyi itse encoren sinisessä paidassa, mutta bändin jätkille oli varta vasten painettu t-paidat, missä levy-yhtiö sai kuulla kunniansa: Fuck Harvest Records. Morrissey oli lauantaina hyvässä iskussa ja tuskin terä tylsistyy vielä pitkään aikaan. Totta kai tuore uutinen vakavasta sairaudesta toi konserttiin häivähdyksen haikeutta ja sen tosiasian, ettei mikään ole ikuista.

The Fall (UK) @ The Circus, Helsinki 25.10.2014

4 marraskuun, 2014 by keikkakeppi

Pitkästä aikaa tuli nähtyä erikoinen live-veto ja varsin pitkään kesti kirjoittaa siitä. Puolentoista viikon takainen keikka raportoidaan melkoisella viiveellä. Post-punk-pioneereihin lukeutuva The Fall on yksi maailman tuotteliaimmista bändeistä, jonka ansioluettelosta löytyy peräti 30 albumia, 30 live-albumia ja rutkasti erilaisia kokoelmia, unohtamatta EP-levyjä ja single-julkaisuja. Manchesterissa vuonna 1976 perustettu The Fall on myös tuulikaappi, missä ovi on heilunut tiuhaan. Mark E. Smith on bändin kiistaton johtaja ja ainoa alkuperäisjäsen, mutta hänen kumppaninaan on soittanut lähes 70 eri muusikkoa. Smith ei harrasta pahemmin koesoittoja, vaan ottaa uuden jäsenen spontaanisti vaikka suoraan kadulta.

Suurta menestystä karttanut bändi on saavuttanut vankan kulttisuosion ja yksi hänen suurista faneistaan on legendaarinen, mutta edesmennyt britti-DJ John Peel. Jo hänenkin vuoksensa The Fall on nähtävä kerran elämässään, mutta varsinkin siksi, että kokoonpano vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole bändin fani enkä ole seurannut koskaan aktiivisesti. Ennen keikkaa verestin bändiä kuuntelemalla sitä juoksulenkillä ja totesin toimivan erinomaisesti monotonisen urheilun rytmittäjänä. Siispä suuntasin mielenkiinnolla The Circukseen, missä bändin soittoaika oli ilmoitettu alkavaksi vasta 00.15. The Fall saapui osana Supermassive-tapahtumaa, joka on vaihtoehtoisen musiikin ainoita syyskaudella järjestettäviä kaupunkifestivaaleja Helsingissä. Nyt toista kertaa järjestettävä tapahtuma tuli omalta kohdaltani korkattua, mutta todellakin täsmäiskuna, sillä muita illan artisteja en nähnyt.

The Fall @ The Circus, Helsinki

The Fall starttasi keskiöisen keikan iskevästi Gone to Venice -biisillä. Bändi koostui kahdesta rumpalista, kitaristista, basistista ja kosketinsoittaja Elena Poulousta, joka sattuu olemaan myös Smithin vaimo ja sitä myöten pitkäikäisimpiä bändiläisiä – jäsen jo vuodesta 2001. Vokaaliosuudet hoitaa tietenkin Mark E. Smith, jonka tulkinta muistuttaa enemmänkin mölyävää puhelaulua. Mark E. Smithin sanoitukset ovat arvoituksellisia jo sisältönsä puolesta, mutta myös tulkinnan ja miksauksen, sillä ei niistä saa mitään selvää. Jos on tulkinta holtitonta, niin miehen läsnäolo vasta vaikutti turhautuneen välinpitämättömältä. Smith harhaili pitkin lavaa, sääteli ylimielisesti vahvistimien namiskoja, istui pitkät tovit pimennossa lavan laidalla, missä kuitenkin jatkoi määkymistään. Bändin tiukka soundi pysyi kuitenkin kasassa ja muusikot runnoivat kymmenkunta räimebiisiä maaliin solistin seikkailuista huolimatta.

Yhteenvetona keikka oli toisaalta karmea, toisaalta kiehtova. Mark E. Smith on omintakeinen persoona, joka hoilottaa sanoja kuin sylkeä suusta. Liekö myöhäinen soittoaika antanut hänelle aikaa vetää tukevat pohjat, koska sen verran hallitsematonta oli kauluspaitaisen Smihtin vaikutelma lavalla. Itse bändi hoiti homman kunnialla ja varmasti tottuneena päällikkönsä toilailuihin. Keikka päättyi väkevään Theme From Sparta FC – biisiin, joka on niitä harvoja biisejä, joita olin kuunnellut ennalta. Kyseinen kappale löytyy The Real New Fall LP (Formerly Country on the Click) -albumilta. Keikka oli paketissa, kun encorena kuultiin rutiininomainen veivaus biisistä Blindness. The Circuksesta poistui mielellään ja matkalla kotiin harmitteli väsyneen bändin aiheuttamaa pettymystä, mutta näin puolitoista viikkoa myöhemmin keikkaa muistelee mieleenpainuvana kokemuksena ja Mark E. Smithiä yhtenä post-punkin jännittävimpinä henkilöinä. Live-veto tuli nähtyä, mutta silti The Fall toimii paremmin studiotallenteilta kuunneltuna.

Kauko Röyhkä & The Boots @ House of Rock, Kouvola 6.9.2014

9 syyskuun, 2014 by keikkakeppi

Kauko Röyhkä on aina kulkenut omia polkujaan, tarkkaillut ihmisiä ja yhteiskuntaa ulkopuolisena. Hän on tahtonut pysyä marginaalissa, vaikka biisintekijänä häneltä ei olisi ollut mahdotonta iskeä kansan sydämiin kuten vaikka J. Karjalainen. Kauko ei ole halunnut miellyttää ketään, vaan tehdä tinkimättömästi omia juttujaan – ja ehkä mieluummin ärsyttää yleisöä. Silti hänellä on oma vankkumaton ihailijakuntansa. Eikä Kauko ole koskaan ollut kovinkaan radikaali suunsoittaja, vaan taitava tummasävyisten novellimaisten tarinoiden tulkitsija.

House of Rock

Kauko Röyhkä epäili heti keikan avauspuheessaan olevansa persona non grata Kouvolassa, koska ei ole soittanut kaupungissa aikoihin. Sen sijaan Kouvolan asema on Kaukolle tuttu, sillä mies on autottomana ahkera junamatkailija. Kuinka moni muu eturivin artisti liikkuu julkisilla keikkarundejansa?

Kouvola ei ole koskaan ollut rock’n rollin pääkaupungin maineessa, vaikka sieltä ovat lähtöisin niin kovat kuin Peer Günt, Tuure Kilpeläinen ja Teemu Bergman. Taisi olla itsellänikin vasta toinen kerta Kouvolassa, mutta reissu tuntui mukavalta irtiotolta tuntemattomaan. Kouvola sijaitsee hyvien ajoteiden päässä. Kaupungissa on laadukas teatteri, mistä oli ilo startata kymenlaaksolainen kulttuuri-ilta. Teatteriesityksen jälkeen oli helppo siirtyä kahdensadan metrin matka kaupungin miltei ainoaan vakavasti otettavaan rokkiklubiin. House of Rock on kelpo klubi, jossa on palvelualtis henkilökunta niin ovella kuin baarissa. Hintataso köyhdyttää lompakkoa vain kolmanneksen vähemmän verrattuna pääkaupunkiseudun klubeihin. Kaiken lisäksi House of Rock tekee yhteistyötä Cumulus –hotellin kanssa ja muukalaisille on tarjolla edullinen rokkipaketti, johon sisältyy sekä huone että liput konserttiin. Tietenkin hotelli sijaitsee vain kiven heiton päässä House of Rockista.

Kauko Röyhkä on tullut nähtyä muutamaan kertaan viimeisen parin vuoden aikana. Niin soolosuoritukset kuin kiertue Nartun kanssa ovat jättäneet pettämättömän kuvan miehen nykykunnosta. Siksipä oli mielenkiintoista lähteä katsomaan Röyhkän ja The Bootsien tuoretta yhteistyötä, jonka hedelmä Etelän Peto julkaistiin viime toukokuussa. Albumi sai kriitikoilta hyvän vastaanoton, tuskin levy uusia Kake-faneja sai mutta tyydytti varmasti vanhoja. Levyä on tituleerattu eroottiseksi bluesiksi ja onhan sanoituksissa paljon seksuaalista ärsykettä.

Kauko Röyhkä & The Boots

Kauko Röyhkä & The Boots aloitti keikan tasan klo 23 kuten oli ilmoitettu. Väkeä oli kertynyt mukavasti, mutta ei lähelläkään loppuunmyytyä. Siksipä keikkaa pääsi kuuntelemaan mistä mestasta vaan. Parkkeerasin kolmen metrin päähän Röyhkästä. Siitä näki Kaukon joka virneen ja lantion liikkeen riittävän läheltä, mutta aitiopaikka antoi mahdollisuuden seurata myös saappaiden soitantaa. The Boots on pitkän linjan oululaistrio, joka on tuottanut omaa materiaalia 1990-luvulta alkaen, mutta harvakseltaan. Nyt bändi on vahvistunut kitaristilla ja kosketinsoittajalla. Hieman vajaa puolitoista tuntia kestänyt keikka oli juuri oikean mittainen sopivassa suhteessa uuden albumin kamaa ja vanhaa tuotantoa. Bootsien kippari ja kitaristi Jarmo Heikkinen on soittanut aikoinaan hetken Nartussa, joten illan aikana kuultiin kolme kappaletta Heikkisen kitaroimalta Pikku enkeli (1986) –levyltä.

Dimitra Salo & Jamppa Heikkinen

Keikka alkoi väkevästi Paha maa -klassikolla. Heti perään kuultiin hienot Kevät ja Talo Meren rannalla. Vasta neljännellä stygellä päästiin uuteen materiaalin, jonka aloittikin elokuvallinen tranvestiittikuvaus Kiinnostava persoona. Seuraavana kuultu Aurinko, kuu ja kaikki muu on albumin tarttuvin ralli, mutta myöskin se johon kyllästyy nopeinten. The Bootsien tavaramerkki on Pete Heikkisen väkevästi käsittelemä kontrabasso. Rumpali Rape Raappana on myös erinomaisen ryhdikäs rumpali. Omilla Boots-keikolla Jarmo Heikkinen hoitaa vokaaliosuudet ja nytkin mies osallistui taustalauluihin. Jamppa on kova kitaristi, joka on ehtinyt soittaa monien artistien kanssa, mutta nyt The Bootsien riveissä soitti myös nuorempi Heikkinen, nimittäin poika Jesse, joka osoittautui lähes isänsä veroiseksi kepittäjäksi. Isä-poika-parivaljakon kitaroiden vuoropuhelua oli varsinkin keikan päätösjameissa ilo seurata. Mielenkiintoinen lisä The Bootsien riveihin oli Dimitra Salo, joka hoiti koskettimet ja taustalaulut. Varsinaisen keikan päättäneessä hyisessä Poika sateessa –biisissä Dimi lauloi viehkeän dueton Kaukon kanssa. Enpä muista kokeneeni aiemmin yhtä vahvaa film noir –elokuvien kaltaista tunnelmaa musiikkiesityksissä.

Kauko soitti varsikenkäorkesterin kanssa kaikkiaan 15 kappaletta. Keikka oli kompakti kaikilta osa-alueiltaan. Ensinnäkin tirehtööri Kauko Röyhkä oli virkeässä vedossa. Irvisteli ja keikkui, mutta into paistoi myös vahvasti Bootseista. Ilo vaikutti olevan artistin ja bändin osalta moelemmin puolinen. Encoressa saatiin kuulla herkullinen versio Uusia tansseja (1981) ja Akti (1995)–albumeilta löytyvästä iskevästä Kanerva –biisistä ja vihoviimeisenä kuultu keikkahitti Paska kaupunki luulisi sopivan Kouvolaan jos mihinkä, varsinkin kun lavan edustalla haisi oksennus. Siitäkin huolimatta täytyy muistaa, että biisi kertoo Oulusta. Kauko Röyhkä ja Bootsit jäivät keikan jälkeen tallustelemaan klubille. Siinä he jutustelivat, jakoivat nimmareita ja myivät uutta albumiaan. Välitön tunnelma sanoisin.

Nämä biisit kuultiin House of Rockissa 6.9.2014

1. Paha maa

2. Kevät

3. Talo meren rannalla Etelän peto

4. Kiinnostava persoona

5. Aurinko, kuu ja kaikki muu

6. Pikku enkeli

7. Alkukantaisuus

8. Kovat pojat

9. Täydellinen nainen

10. Lauralle

11. Tahdon sukeltaa yöhön

12. Etelän peto

13. Poika sateessa

Encore

14. Kanerva

15. Paska kaupunki

Pepe Willberg & Saimaa, Suvi Isotalo @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 25.8.2014

25 elokuun, 2014 by keikkakeppi

Toukokuussa julkaistu Pepe Wilberg & Saimaa yhtyeen albumi löi monet ällikällä. Harvoin syntyy vastaavia mestariteoksia kotimaisessa äänilevyteollisuudessa, mutta nyt kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Matti Mikkola kaavaili jo Tehosekoitin yhtyeen hajottua isoa orkesteria, jolle sävelsi liudan sävelmiä odottamaan hetkeä saada ne julkaistuksi. Bändi osoittautui mahdottomaksi koota samaan paikkaan ja samaan aikaan. Kesti lähes kymmenen vuotta ennen kuin sävelmät löysivät oikean tulkitsijan ja oikean ajan levyttää.

Edellinen levybisneksen täysosuma sattui Pää kii –orkesterille pari vuotta sitten, jonka punkahta rock –albumi löi omassa genressään luun kurkkuun. Se oli Teemu Bergmanin loistava tuotos. Pepe & Saimaa levy on taas monen palasen yhteen liittämä virstanpylväs. Matti Mikkolan mahtipontiset sävelet, Timo Kiiskisen ja Johanna Vuoksenmaan runollisen kuvaelmalliset sanat, huikea bändi, tuotanto ja sovitukset hitsaantuivat toisiinsa poikkeuksellisen onnistuneesti. Kuuntelin levyn puhki ja annoin sen vaipua kesäksi unholaan. Onneksi olin hehkuttanut albumia sen verran, että sain lahjaksi liput Juhlaviikkojen keikalle.

Suvi Isotalo @ Huvilateltta

Pepe Willberg & Saimaan konkkaronkka heitti jo Ruisrockissa keikan, josta korviini kantautui pelkästään posiitivista viestiä. Ilta Huvilateltassa alkoi Suvi Isotalon lämmitellessä. En ehtinyt kuulla kuin puolet keikasta, kun aika tuhlaantui etsiessä parkkipaikkaa. Tokoinrantaan oli saapunut teltan täydeltä väkeä ja suurin osa autolla. Aikaisemmat keikat reilun viikon sisällä olivat houkutelleet väen julkisilla. Tämä kertoo konsertin yleisöstä. Runsain mitoin keski-ikäistä Pepe Willbergiä jo vuosikymmenet kuunnelleita, mutta tietenkin paikalle oli saapunut runsain joukoin valveutunutta musiikkidiggaria ja tietenkin sitä kermaa. Enpä muista bonganneeni näin paljon Suomen eturivin artisteja yleisön joukossa.

Suvi Isotaloon tutustuin jo hänen ensimmäisen Jollet rakasta (2010) levyn aikoihin. Suvi teki vaikutuksen ja muistutti hyvällä tavalla Dave Lindholmin tajunnanvirtaisia sanoituksia. Sen jälkeen Suvi on tehnyt kaksi albumia ja niistä viimeisimmän pari sinkkubiisiä on vaikuttanut radiosoitossa mielenkiintoisilta. Livenä en ollut häntä aikaisemmin nähnyt. Suvi Isotalo osoittautui varmaksi esiintyjäksi, joka luontevasti jutusteli ison yleisön kanssa. Viimeisimmän Näin minusta tuli ihminen levyn biiseistä Vapaa kasvoi vaikuttavaksi esitykseksi, jossa Timo Kämäräinen pääsi näyttämään kitaransoittotaitoaan. Tokoin unelma taas oli kuin tilauksesta tehty biisi Huvilatelttaan ja Suvi kertoikin sanoituksen syntyneen naapurikahvilassa. Suvi Isotalo bändeineen ansaitsi tämän näytön paikan ja tietoisuus hänestä levisi taatusti tuhannelle uudelle kuuntelijalle.

Pepe Willberg & Saimaa aloitti huvilateltan tavan mukaan kello 20.30. Tämä tapa pitää muuttaa ensi vuoden Juhlaviikoilla ehdottomasti. Sama ongelma kävi ilmi kaikissa kolmessa konsertissa, joita oli tänä vuonna kuuntelemassa. Aika nimittäin loppui aina kesken, sillä esitysaika asuinnaapurustoa huomioiden päättyi tasan kello kymmenen. Tästä piti huolen artisteille kello, joka tikitti vääjäämättömästi kohti nollaa. Juhlaviikot, jos mikä, on aina mennyt taide edellä. Yksi kuluneimpia sanontoja sisältö määrää muodon ja siten myös keston ei vaan toiminut tässä konseptissa. Miksei pääesiintyjä voi aloittaa jo kello 20.00, jotta heillä olisi edes kahden tunnin raamit heittää sellainen setti kuin huvittaa tai yleisö haluaa ottaa vastaan.

Pepe Willberg & Saimaa @ Huvilateltta

En muista nähneeni ikinä näin paljon muusikoita Huvilateltan lauteilla. Perus-Saimaaseen kuuluu kymmenkunta soittajaa, joiden rastapäinen hippiarmeija toi mieleen huvittavalla tavalla Hair-musikaalin tunnelmat. Tämän lisäksi kapellimestarin johtama jousi- ja puhallinorkesteri ja kuoro. Ahdasta oli, mutta siitäkös poikkeuksellinen tunnelma syntyi, jollaista ei enää voi kokea, sillä Huvilateltan konsertti päättää projektin tällä erää. Sääli, sillä Pepe & Saimaa albumin kappaleet soisivat soida elävänä laajemmalle väelle.

Pepe Willberg & Saimaa aloittivat levyn kepeimmällä rallilla Aivan sama mulle mä oon onnellinen –biisillä. Leikitään soi jo niin kuin bändin livenä oletti soivan, isosti ja paksusti. Harmi, että Pepen jännitys näkyi pienenä haparointina ja sanojen unohteluna. Eikä miksauskaan ollut ihan kohdillaan. Ei ole tietenkään sama miksata Saimaa-komppaniaa kuin nelihenkistä Suvi Isotalon bändiä. Keikan ensimmäisen tunnin aikana kuultiin Saimaa-albumi kokonaisuudessaan ja viimeinen puoli tunti Pepen vanhoja cover-klassikoita. On todettava yksi kantaan, että uusi tuotanto pieksi vanhat viisut mennen tullen. Olkoonkin niin, että uudet biisit on tehty Saimaalle, mutta Saimaan käsittelyssä vanhat rallit eivät paria poikkeusta lukuun ottamatta saavuttaneet samaa loistokasta otetta, vaikka mukiinmenevät sovitukset niistäkin kuultiin.

Uuden albumin biiseistä singlenäkin julkaistu Lyhyenä hetkenä oli vahva esitys, Matti Mikkolan sävellysten sekaan istutettu ainokainen toisen sävältäjän kipale Eppu Kososen Uneton nousi live-vetona levytettyä paremmaksi. Kososen lavapreesens oli muutenkin illan värikkäintä lyömäsoittimien takana. Matti Mikkola hoiti itse kitaraa ja vaikka patsastelikin pitkään selin yleisöön päin, näytti Tehariaikainen rock-kukkoilu on jättäneen mieheen lähtemättömät karisman jäljet. Pepe on varustettu huikeilla äänihuulilla ja edelleen 67-vuotiaana miehen tenori on ylittämätön. Pepe on tulkitsija, mutta tulkinta välittyy valitettavasti hiukan jähmeästä olemuksesta. Pepe kannatteli koko keikan ajan kitaraa, mutta montaa sointua niistä ei kuultu. Sen hän itsekin ironisesti otti välispiikissään puheeksi. Aran esiintyjän on helppo hakea turvaa kitarasta ja vitsaili Pepe soittimen peittävän mukavasti myös iän tuoman vatsanseudun. No, Pepe on varsin sutjakkaassa kunnossa ikäisekseen. Pepe pääsi alkujännityksestään irti ja laulu alkoi luistaa loppua kohti komeasti. Toki rutiini ison bändin kanssa esiintymisestä puuttui. Onhan se eri soittaa 30 hengen kanssa kuin duona kulmabaarin nurkassa. Keikan lopussa kuullut vanhat biisit lähti Pepestä vuosikymmenien varmuudella.

Jos vielä palataan Saimaan sävellyksiin, niin mahtipontisin Elämän seppeleet soi tajunnan räjäyttävästi. Tämän kappaleen live-vedon muistaa ikuisesti. Uusien laulujen osuus päättyi odotetusti Tällä kadulla –kappaleeseen, josta on kasvanut levyn suosituin hitti. Siinä on runsaasti yhtymäkohtia varhaiseen Bruce Springsteeniin, joka varmasti selittää sävellyksen yltiösuopean vastaanoton. Tähän biisiin keikka olisi pitänyt päättääkin, sillä euforia oli käsin kosketeltavaa. Viimeinen puolituntinen tuntui hieman lässähtävän, vaikka mestarillisia biisejä sielläkin kuultiin. Rauno Lehtisen hieno Toiset meistä on haastava laulettava ja sen Pepe hoiti tyylikkäästi. Tosin sovitus orkesterille ei pärjännyt Mikkolan omille biieille. Uuden tuotannon kanssa samalla viivalla taisteli oikeastaan Procol Harumin A Salty Dog, joka tunnetaan suomalaisena käännöksenä nimellä Merimies ja Pilvi taivaan peittää, jonka alkuperäisen biisin When There’s No You esittäjä on Engelbert Humperdinck.

Keikka päättyi todellakin ajan puutteeseen. Matti Mikkola käänsi kellon vielä yleisö kohden, että saimme todella elää aikapommin mukana. Lopusta tuli vaan suutari, sillä Pepen isoin hitti Aamu keskeytettiin tökerösti siihen, että levyyhtiön pamppu Kari Hynninen toimitti lavalle Pepen uran ensimmäisen kultalevyn. Hienoa todistaa läsnäolevana tätäkin historiallista hetkeä, mutta toki se Aamukin olisi voinut loppuun soida ketään naapuria sen enempää häiritsemättä. Lopetuksesta jäi paska maku ja toivottavasti myös järjestäjille, jotta ottavat opiksi välttääkseen vastaavat kömpelöt lopetukset. Tästä marmatuksesta huolimatta 25. elokuuta 2014 jää erittäin vahvana elävän musiikin elämyksenä mieleen.

Jonathan Wilson (US), Antero Lindgren (FIN) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 22.8.2014

22 elokuun, 2014 by keikkakeppi

Jonathan Wilson @ Huvilateltta

Kuvittele itsesi junaan halki karun autiomaan ja tuijota loputonta maisemaa. Korvanapeistasi kuuluu silloin Jonathan Wilsonin musiikki. Elokuinen perjantai-ilta Tokoinrannassa meren äärellä on kaukana autiomaasta, mutta parhaimmillaan musiikki maalaa missä tahansa mieleisen maisemansa. Jonathan Wilson saapui ensimmäistä kertaa Suomeen keikalle ja päätti kuukauden mittaisen Tokiosta alkaneen kiertueen Helsinkiin. Näin reilu kaksi vuotta sitten Wilsonin lämmittelemässä Tom Petty & The Heartbreakersia Tukholman Globenissa. Mies oli tuolloin julkaissut kehutun debyyttisooloalbuminsa Gentle Spirit ja hyvässä nosteessa pääsi Pettyn seurassa isoille areenoille. Kymmentuhatpäiset hallit eivät vaan tee oikeutta Wilsonin kaktustunnelmista ja nyansseista ammentavalle psykedeeliselle kitararockille.

Jonathan Wilson on hyvällä tavalla vanhanaikainen Neil Youngin ja Ry Cooderin hengenheimolainen. Vaikka Wilson edustaa tyypillistä singer-songwriter –koulukuntaa, on hän kuitenkin bändi. Koko soolourakin lähti käyntiin hänen kotistudiollaan järjestetyistä jameista, joissa on vieraillut kovia nimiä aina Bruce Springsteenistä ja Chris Robinsonista lähtien. Jonathan Wilsonin bändin esiintymisestä välittyy harkiten treenattu groovy meininki. Wilsonilla on multi-instrumentalistin maine, mutta Huvilateltassa mies käsitteli vain sähkö- ja akustista kitaraa, tosin pari kertaa tarttui puiseen pullonmuotoiseen lyömäsoittimeen. Wilsonin aisaparina kitarassa soitti Omar Velasco, joka hoiti myös stemmalaulun ja komeasti hoitikin. Rummuissa Richard Gowen ja bassossa Dan Horne pitivät soiton komeasti kasassa. Jason Borgerin urku- ja pianokuviot raikastivat sopivasti aavikon karua soitantaa.

Jonathan Wilson esitti vain kymmenen biisiä puolentoista tunnin keikan aikana, mikä selittyy biisien pitkillä rakenteilla ja soveltavuudella improvisointiin. Biisit oli harjoiteltu tarkkaan, joten aivan aitoa jamitusmeininkiä biiseistä ei välittynyt. Keikka alkoi vaikuttavasti viime vuonna ilmestyneen Fanfare –albumin herkällä nimikappaleella. Heti kakkosena kuultiinkin illan komein veto, kun vanha Fleetwood Mac cover Angel soi alkuperäistä tyylikkäämpänä versiona. Wilsonin tunnetuin biisi Desert Raven sai yleisöltä luonnollisesti illan raikuvimmat aplodit. Dear Friend- biisissä taas Wilsonin ja Velascon yhteislaulu näytti vahvuutensa. Can We Really Party Today nousi myös illan väkevimpiin vetoihin. Gentle Spirit vei esikoisalbumin hallitusti maisemiin ja Future Vision jatkoi John Lennonin hengessä. Illan ainoa rennompi menopala on kakkosalbumin sinkkubiisi Love to Love ja toisenkin samanmoinen olisi tehnyt illan dramaturgialle hyvää vaihtelua, sillä muissa biiseissä vaellettiin välillä liiankin pitkissä kanjoneissa. Psykedeelisen rockin pioneerin Sopwith Camelin Fazonista kuultiin mainio versio ennen illan päättänyttä järkälemäistä Valley of the Silver Moonia. Encorena Wilson bändeineen soitti mielenkiintoisen coverin Gordon Lightfootin The Way I Feel –biisistä.

Jonathan Wilson on kova luu muusikkona, mutta biisintekijänä hän ei ole ihan esikuviensa luokkaa, mutta mielenkiintoiset tulkinnat muiden harvemmin kuulluista biiseistä paikkaavat puutteita. Eikä ihme, että Wilson on työllistetty tuottaja. Hän saa bändinsä kanssa musiikin toimimaan vahvoina autiomaasta kimpoavien mielikuvien soundtrackina.

Kuten Huvilateltan tapoihin kuuluu, illan aloitti lämmittelijäesiintyjä. Antero Lindgren oli nappivalinta. Hän on myöskin kaksi albumia julkaissut kriitikoiden kehuma, mutta ei vielä ison yleisön löytämä. Lindgren soittaa amerikkalaisperinteitä kunnioittavaa keskitien kitaravetoista pop-rockia. Lindgrenillä on vahva lauluääni ja mikä tärkeintä liuta tarttuvia biisejä. Last Summer on kerrassaan mainio kappale, jonka voima on helmeilevässä kitarariffissä. Rullaava Highway Hallelujah vie nimensä mukaisesti tien päälle ja voisi olla hyvinkin Ryan Adamsin repertuaarista. It Felt Like Life ja Bells of Liberty jäivät myös mieleen tasokkaina lauluina. Antero Lindgrenin ja nelihenkisen bändin melkoisen ilmeettömässä esiintymisessä häiritsi vain yksi pikkuseikka. Olisin halunnut nähdä bändin keskitettynä lavalle, mutta heidän asetelmansa olikin epätasapainoinen. Kosketinsoittaja Topi Saha oli lavan oikealla laidalla kun muut hassusti nipussa vasemmalla laidalla. Pieni ehkä turhakin huomio, mutta pakko sanoa kun pisti silmään, sillä muutenkaan jätkien lavapreesenssi ei ollut kovin eläväinen. Tästä huolimatta Antero Lindgrenin mutkaton musiikki sai minusta uuden seuraajan. Perjantai-illan kahden artistin setti oli onnistunut ja tästä pitää kiittää Huvilateltan taiteellista neuvonantaja Lasse Kurkea. Tänäkään iltana juhlaviikkojen anti ei pettänyt. Lipun hintakin oli varsin maltillinen 31 euroa ja ilmankos väkeä oli lähes teltan täydeltä.

Antero Lindgren @ Huvilateltta

Los Lobos (US) @ Helsingin juhlaviikot, Huviltateltta 16.8.2014

19 elokuun, 2014 by keikkakeppi

Ritchie Valensista kertova elämänkertaelokuva La Bamba (1987) ja erityisesti Billboardin albumilistan kärkeen noussut soundtrack-platta teki Los Lobosista kertaheitolla kaikkien tunteman bändin. Fiftaricoverit antoivat hieman väärän kuvan Los Lobosista, sillä omassa tuotannossaan Chicano rockin mestarit yhdistävät perinteikkään rock and rollin tex-mexiin, rhythm and bluesin ja countryn latinalaisamerikkalaiseen musiikkiin kuten cumbiaan. Los Lobos on paljon muuta kuin yhden La Bamba –hitin bändi. Latinosudet ovat ulvoneet kimpassa jo 40 vuotta.

Los Lobos @ Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot

Los Lobos aloitti uransa tahkoamalla keikkaa itäisen Los Angelesin rupuisissa meksikolaiskuppiloissa. Sinnikkyys palkittiin ja sittemmin he pääsivät lämmittelemään nimekkäimpiä bändejä isompiin klubeihin. Ja kuinkas sitten kävikään? Los Lobosin joukahaiset soittivat illan pääväinämöiset suohon. Askel suurempaan menestykseen oli kuitenkin pitkä. Vasta 1983 Los Lobos pääsi tekemään isommalle levymerkille (Slash Records) ensimmäisen EP-levyn …And A Time To Dance. jonka tuotannosta bändin kanssa vastasivat maineikkaat herrat nimeltä T-Bone Burnette ja Steve Berlin, josta jälkimmäinen liittyi myöhemmin bändin rivijäseneksi. Minialbumin arvostelumenestys poiki perään pitkäsoiton, josta koitui bändin ensimmäinen kaupallinen läpimurto. How Will the Wolf Survive? –albumi (1984) avasi vaikuttavan uran, jota seurasivat laadukkaat By the Light of the Moon (1987), The Neigbourhood (1989) ja mestarillinen Kiko (1991). Bändi on jatkanut aktiivisena tähän päivään saakka julkaisten aika ajoin uutta materiaalikin. Viimeisin albumi on live-tallenne Disconnected in New York City (2013).

Omalta kohdalta Los Lobosin aktiivinen seuraaminen jäi sinne reilun kahdenkymmenen vuoden taakse. Saman verran on Lobosien edellisestä vierailusta Tavastialla. Sitä vetoa en päässyt näkemään, mutta kun tieto bändin paluusta Helsingin juhlaviikoille ilmaantui, hankin liput saman tein. Kannatti toimia, sillä konsertti myytiin loppuun. Los Lobosia pidetään yhtenä kovimpana livebändinä ja Huvilateltan elokuisen illan jälkeen ei ollut epäselvää, etteikö asian laita ole juuri näin. Los Lobos soitti täyteläisen keikan, jossa makuja riitti sykkivistä latinorytmeistä riipiviin bluesjameihin. Los Lobos heitti vajaan puolentoista tunnin setin ja perään olisi istunut luontevasti vielä encore jos toinenkin, mutta huvilupa asuinalueen laidalla ei ole voimassa kuin iltakymmeneen. Siksi voikin ihmetellä, miksei aloitusaika ollut varttia aiemmin, sillä lämmittelijänä toiminut Esa Pulliainen C-Combo lopetti hyvissä ajoin. Los Lobosia olisi helposti kuunnellut parikin tuntia.

Mennäänpä itse keikkaan. Setti alkoi tunnustelevasti The Neighbourhood albumin nimibiisillä ja sai perään kipinöivän version Shakin, Shakin, Shakes –kappaleesta. Kolmantena kuultu Ritchie Valens –cover Come on, Let’s go sai täyden teltan jo liekehtimään. Bändin keulahahmo ja pääasiallinen biisinikkari David Hidalgo on kuin kyläpäällikkö, jonka kärttyisestä olemuksesta ei uskoisi lähtevän niin poikkeuksellisen kuulasta lauluääntä. Hän on myös taidokas multi-instrumentalisti. Lauteilla seremoniamestarin roolia kantaa kuitenkin bändin rockstereotyypein Cesar Rosas, joka laulaa miltei puolet biiseistä. Prätkäjätkän parran kasvattanut Steve Berlin hoitaa koskettimet ja saksofonin tarkasti, enkä ihmettele miksi mies on niin suosittu studiomuusikko. Yksi bändin keskeisistä hahmoista, Louie Perez, loisti poissaolollaan, vaikka pitäisi kuulua edelleen joukkueen avauskokoonpanoon.

Monipuolisesta setistä nousivat mieleenpainuvimmaksi hetkiksi Hidalgon herkästi tulkitsema A Matter of Time ja springsteeniläisiin heartlandsoul-tunnelmiin kurkottava I Got Loaded eikä Cesar Rosaksen Papa Was a Rolling Stonella aloittama ja I Can’t Understand –biisillä jatkama bluessikermä ollut huonompi. Kiko and the Lavender Moon on bändin ehdottomia klassikkoja ja Hidalgon haitarin säestys toimi yleisöön mainiosti, vaikka artisti itse oli toista mieltä ärähtäessään miksaajalle. Keikka huipentui Más y Más –biisin huikeisiin lattaritunnelmiin ja vihoviimeisenä kuultiin odotetusti odotettu lanteiden keinuttaja La Bamba. Hieno ja monipuolinen keikka, mutta monta suosikkia jäi kuulematta. Missä oli kaunis Emily, menopala One Time, One Night tai se hanat avannut How Will the Wolf Survive? Los Lobosilla on ryhtiä soittaa vaihtelevia settilistoja ja materiaalista ei sinänsä ole pulaa, mutta näin harvinaiselta Suomen vierailijalta olisi toivonut kuulevansa omia suosikkeja.

Ei voi kuin nostaa hattua Helsingin juhlaviikkojen ohjelmasuunnittelulle, joka yllättää lähes joka vuosi tarkoin harkitulla ohjelmistollaan. Tarjolla on ollut mielenkiintoisesti uusiutuneita konkareita, jänniä yhteistyökuvioita ja harvoin nähtyä artisteja. Erityisen hieno temppu oli saada Los Lobos Helsinkiin vuonna 2014. Huvilateltta, josta on tullut koko juhlien symboli, on elokuisten hämärtyvien iltojen AOR-klubi, missä näkee enemmän valveutunutta keski-ikäistä kovakauluksista väkeä kuin nuorta kapinallista. Helsingin juhlaviikoilla on hitusen elitistisen festivaalin maine, johon luonnollisesti vaikuttaa huvilan teltan koko. Tuhannen hengen messuihin ei koko kansa mahdu ja lipunhinnatkin pitävät siitä huolen. Los Lobosista ja lämppäristä sai pulittaa 55€. Ei kuitenkaan haittaa jos kerran vuodessa Suomessa rock nostetaan korkeakulttuuriksi. Huvilateltan ansiota on myös se, että illan ohjelma koostuu aina kahdesta mielenkiintoisesta artistista. Los Lobosia ennen soitti Esa Pulliainen C-Combo & Mr. Breathless, jota en ikäväkseni ennättänyt katsomaan. Olisin toki bändin nähnyt, jos olisin juossut samana iltapäivänä järjestetyn Helsinki City Maratonin nopeammin. Los Lobosia en olisi onneksi missannut vaikka olisin kävellyt osan matkasta.

Pet Shop Boys (UK), George Clinton Parliament & Funkadelic (US), Hurts (UK) @ Pori Jazz 18.7.2014

24 heinäkuun, 2014 by keikkakeppi

Poikkeuksellisen komeat kesäkelit kohtelivat Kirjurinluotoa hyvin myös perjantaina. En taida olla aikaisempina vuosina selvinnyt jazzeista kertaakaan ilman edes hetkellistä sadetakkiin kääriytymistä. Perjantaina aurinko lemmiskeli 16 000 kävijää. Torstain määrää ei tavoitettu, mutta jos ei laadussa, niin ainakin viihtyvyydessä perjantai veti pitemmän korren.

Hurts oli keikkaansa jonkin verran jo soittanut, kun astelin areenalle. Manchesterilaisduo on kasvanut nopeasti elektropop-bändistä miltei stadion-luokan orkesteriksi. Itse näin yhtyeen toistamiseen. Edellinen kerta osui Ruisrockiin pari vuotta sitten. Hurtsin on tosin voinut nähdä Suomessa peräti yhdeksän kertaa viimeisen neljän vuoden aikana. Faneja tuskin asia harmittaa, mutta sanotaanko, että meno alkaa olla tiuhempi kuin eräillä raskaamman rockin sankareilla, jotka tuntuvat ramppaavan Suomessa alvariinsa. Mikäpä on promoottorin diilata Hurts ohjelmistoonsa, jos tiketit menevät aina takuuvarmasti kaupaksi.

Hurts on julkaissut kaksi albumia. Tyylikäs debyytti Happiness ilmestyi vuonna 2010 ja hitusen monipuolisempi Exile vuonna 2013. Molemmat ovat ulkokultaisia albumeja, joiden biisit toimivat livenä siten kuin elektromusiikki yleensä toimii – yllätyksettömästi. Hurts on keskitempoista ja turvallista musiikkia, jota on helppo kuunnella ja hoilata missä vaan. Sen parissa viihtyy, mutta keikan jälkeen bändi jää yhtä helposti unholaan, vaikka kuinka olisi juuri kuullut liudan hittejä kuten Stay ja Better Than Love.

Seuraavaksi nurmilavalla Funkin kummisedäksi kutsuttu George Clinton pisti klassisella Funkadelic & Parliament bändifuusiollaan käyntiin perjantain hytkyttävimmät jamit. En muista vuosiin kokeneeni vastaavaa boogieta tai ehkä niiltä muilta funkin kuninkaallisilta, joita olen nähnyt vain Porissa. James Brown veti vuonna 1995 ikimuistoisen vedon ja Sly & The Family Stone jätti muistijäljen hyväntuulisesta keikasta vuonna 2007, vaikka itse maestro Sly Stone olikin heikossa kunnossa ja piipahti lavalla vain muutaman biisin ajan. George Clinton on 73-vuotiaana Sly Stonea pari vuotta vanhempi, mutta monta vuotta paremmassa kunnossa, vaikka Clinton ei hänkään ole viettänyt aivan hapottomia vuosia.

George Clinton on tunnettu taajaan vaihtuvista hiusväreistään. Pori Jazzeilla mies nähtiin kuitenkin pipo päässä. Clinton oli kerännyt ympärilleen jälleen melkoisen armeijan muusikkoa, taustalaulajaa ja tanssijaa, jotta ei siinä maestron omaa sataprosenttista panosta tarvita koko ajan. Toki Clinton on seremoniamestari, joka pitää huolen, että paikoin kaoottiselta näyttävä lavaretkue soundaa tiukasti yhteen.

Clinton soitti edellisen kerran Porissa vuonna 1999. Sen missasin, mutta onneksi 15 vuotta myöhemmin virhe on korjattu. Clinton naulitsi 1970-luvulla sekä Funkadelic että Parliament yhtyeillä itsensä rytmimusiikin historiaan, mutta 1980-luvun soolourakaan ei ole epäonnistunut. Clintonin tunnetuin kappale Atomic Dog löytyy sooloalbumilta Computer Games (1982) ja se kuultiin myös Porin illassa. Muuten settilista koostui tasapuolisesti Funkadelicin ja Parliamentin funkstygeistä, joita parhaimmillaan liki kaksikymmenpäinen seurue esitti hyvällä sykkeellä.

Clintonin perhe on vaihtunut vuosien varressa ja bändissä on soittanut useita kymmeniä tyyppejä, joista maineikkain on tietenkin yksi kosmoksen ykkösbasisteista Bootsy Collins. Häntä ei tosin bändin riveissä enää nähdä. Ilmeikkyyttä ja persoonallisuutta riittää kuitenkin Clinton värikkäässä mustien miehittämässä komppaniassa, vain kosketinsoittaja on valkoihoinen. Keikan loppupuolella lavalle säntäsi ties ketä vierasta artistia joraamaan ja laulamaan kuten esimerkiksi aikaisemmin esiintynyt lupaava neosoulin tulokas The Internet, joka valitettavasti jäi näkemättä. Clintonin keikkaa pääsin seuraamaan aivan lavan lähietäisyydeltä. Ehkä senkin vuoksi George Clinton sai aikaan perjantain parhaimmat bileet.

Voitte arvata, että kunnon tanssiaisten jälkeen on vaikea asettua elektropopin pauloihin, vaikka lavalle nousi yksi genren kaupallisesti menestyneimmistä kaksikoista. Pet Shop Boys löi läpi isosti 1985 West End Girl –biisillään ja edelleen käänteentekevä kipale osoittautui Kirjurinluodon illassa yhtyeen kestävimmäksi ja kulumattomimmaksi hitiksi. Neil Tennantin ja Chris Lowen muodostama parivaljakko jatkoi käsittämätöntä hittiputkea, joka on kestänyt lähes tähän päivään saakka. Tietenkään hittikaava ei ole aivan samassa terässä, mutta mikä tärkeintä – edelleen bändi elää ja kehittyy. Pet Shop Boysissa on se persoonallinen ote, joka esimerkiksi heidän mantteliperijän roolia tavoittelevalta Hurtsilta puuttuu. Pet Shop Boys on hittikone, jota olen seurannut heidän koko uran ajan sivusilmällä. Settilistaan mahtuu uljaita ja kestäviä melodioita kuten Suburbia ja Rent, eikä uudemmassakaan tuotannossa kuten Leaving puutu tartuntapintaa, mutta on lemmikkikaupan pojilla myös joitakin loppuun kuluneita ällökkejä kuten It’s a Sin, jonka soittamisen bändi voisi jättää surutta väliin.

psb_11 Pet Shop Boys soitti edellisen kerran Suomessa viime vuonna Ruisrockissa. En ollut paikalla todistamassa messua, mutta näin kundit viisi vuotta sitten Helsingin jäähallissa, mistä jäi hyvät fibat niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Elektropop-keikkojen haaste on miten tehdä koneesta elävä. Pet Shop Boys on varmistaa asian panostamalla visuaalisuuteen. Onneksi Kirjuriluodon keikan aloitusaika oli vasta 22.00, jotta huikea visuaalinen show sai valoisassa kesäyössä edes asianmukaiset eli hämärtyvät puitteet. Edellisvuoden soittoajat Kirjurinluodolla olivat aikaisempia ja auringonpaisteessa Pet Shop Boys olisi jäänyt visuaalisesti valjuksi.

Pet Shop Boysin taustaprojisoinnit olivat komeat ja veivät välillä huomion itse yhtyeestä, vaikka Tennant ja Lowe pukeutuvat myös näyttävästi. Etenkin Neil Tennantin messiaaninen olemus on tärkeä osa yhtyettä. Lowe on aina ollut se taustalla nöyrästi syntetisaattoreita hoitava patsas. Pet Shop Boys sai väen Kirjurinluodolla hyvälle tuulelle tarjoamalla viihdyttävän kahdenkymmenen kappaleen konsertin. Keikka päättyi encoreen, jossa kuultiin ensiksi kauhistuttava Village People -cover Go West, mutta onneksi jälkimmäisenä soitettu viime vuonna ilmestyneen Electric –albumin kappale Vocal jätti suuhun paremman maun.

Keikkaraportti Pori Jazzeista vuonna 2014 päättyy tähän, mutta nälkä ensi vuoden 50-vuotisjuhlafestivaalia kohtaan alkaa olla suuri kuin sudella. Senpä takia siellä saattaa hyvinkin soittaa Duran Duran. Kuvat Tia Kalenius.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Keikka