Ritchie Valensista kertova elämänkertaelokuva La Bamba (1987) ja erityisesti Billboardin albumilistan kärkeen noussut soundtrack-platta teki Los Lobosista kertaheitolla kaikkien tunteman bändin. Fiftaricoverit antoivat hieman väärän kuvan Los Lobosista, sillä omassa tuotannossaan Chicano rockin mestarit yhdistävät perinteikkään rock and rollin tex-mexiin, rhythm and bluesin ja countryn latinalaisamerikkalaiseen musiikkiin kuten cumbiaan. Los Lobos on paljon muuta kuin yhden La Bamba –hitin bändi. Latinosudet ovat ulvoneet kimpassa  jo 40 vuotta.

Los Lobos @ Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot

Los Lobos aloitti uransa tahkoamalla keikkaa itäisen Los Angelesin rupuisissa meksikolaiskuppiloissa. Sinnikkyys palkittiin ja sittemmin he pääsivät lämmittelemään nimekkäimpiä bändejä isompiin klubeihin. Ja kuinkas sitten kävikään? Los Lobosin joukahaiset soittivat illan pääväinämöiset suohon. Askel suurempaan menestykseen oli kuitenkin pitkä. Vasta 1983 Los Lobos pääsi tekemään isommalle levymerkille (Slash Records) ensimmäisen EP-levyn …And A Time To Dance. jonka tuotannosta bändin kanssa vastasivat maineikkaat herrat nimeltä T-Bone Burnette ja Steve Berlin, josta jälkimmäinen liittyi myöhemmin bändin rivijäseneksi. Minialbumin arvostelumenestys poiki perään pitkäsoiton, josta koitui bändin ensimmäinen kaupallinen läpimurto. How Will the Wolf Survive? –albumi (1984) avasi vaikuttavan uran, jota seurasivat laadukkaat By the Light of the Moon (1987), The Neigbourhood (1989) ja mestarillinen Kiko (1991). Bändi on jatkanut aktiivisena tähän päivään saakka julkaisten aika ajoin uutta materiaalikin. Viimeisin albumi on live-tallenne Disconnected in New York City (2013).

Omalta kohdalta Los Lobosin aktiivinen seuraaminen jäi sinne reilun kahdenkymmenen vuoden taakse. Saman verran on Lobosien edellisestä vierailusta Tavastialla. Sitä vetoa en päässyt näkemään, mutta kun tieto bändin paluusta Helsingin juhlaviikoille ilmaantui, hankin liput saman tein. Kannatti toimia, sillä konsertti myytiin loppuun. Los Lobosia pidetään yhtenä kovimpana livebändinä ja Huvilateltan elokuisen illan jälkeen ei ollut epäselvää, etteikö asian laita ole juuri näin. Los Lobos soitti täyteläisen keikan, jossa makuja riitti sykkivistä latinorytmeistä riipiviin bluesjameihin. Los Lobos heitti vajaan puolentoista tunnin setin ja perään olisi istunut luontevasti vielä encore jos toinenkin, mutta huvilupa asuinalueen laidalla ei ole voimassa kuin iltakymmeneen. Siksi voikin ihmetellä, miksei aloitusaika ollut varttia aiemmin, sillä lämmittelijänä toiminut Esa Pulliainen C-Combo lopetti hyvissä ajoin. Los Lobosia olisi helposti kuunnellut parikin tuntia.

Mennäänpä itse keikkaan. Setti alkoi tunnustelevasti The Neighbourhood albumin nimibiisillä ja sai perään kipinöivän version Shakin, Shakin, Shakes –kappaleesta. Kolmantena kuultu Ritchie Valens –cover Come on, Let’s go sai täyden teltan jo liekehtimään. Bändin keulahahmo ja pääasiallinen biisinikkari David Hidalgo on kuin kyläpäällikkö, jonka kärttyisestä olemuksesta ei uskoisi lähtevän niin poikkeuksellisen kuulasta lauluääntä. Hän on myös taidokas multi-instrumentalisti. Lauteilla seremoniamestarin roolia kantaa kuitenkin bändin rockstereotyypein Cesar Rosas, joka laulaa miltei puolet biiseistä. Prätkäjätkän parran kasvattanut Steve Berlin hoitaa koskettimet ja saksofonin tarkasti, enkä ihmettele miksi mies on niin suosittu studiomuusikko. Yksi bändin keskeisistä hahmoista, Louie Perez, loisti poissaolollaan, vaikka pitäisi kuulua edelleen joukkueen avauskokoonpanoon.

Monipuolisesta setistä nousivat mieleenpainuvimmaksi hetkiksi Hidalgon herkästi tulkitsema A Matter of Time ja springsteeniläisiin heartlandsoul-tunnelmiin kurkottava I Got Loaded eikä Cesar Rosaksen Papa Was a Rolling Stonella aloittama ja I Can’t Understand –biisillä jatkama bluessikermä ollut huonompi. Kiko and the Lavender Moon on bändin ehdottomia klassikkoja ja Hidalgon haitarin säestys toimi yleisöön mainiosti, vaikka artisti itse oli toista mieltä ärähtäessään miksaajalle. Keikka huipentui Más y Más –biisin huikeisiin lattaritunnelmiin ja vihoviimeisenä kuultiin odotetusti odotettu lanteiden keinuttaja La Bamba. Hieno ja monipuolinen keikka, mutta monta suosikkia jäi kuulematta. Missä oli kaunis Emily, menopala One Time, One Night tai se hanat avannut How Will the Wolf Survive? Los Lobosilla on ryhtiä soittaa vaihtelevia settilistoja ja materiaalista ei sinänsä ole pulaa, mutta näin harvinaiselta Suomen vierailijalta olisi toivonut kuulevansa omia suosikkeja.

Ei voi kuin nostaa hattua Helsingin juhlaviikkojen ohjelmasuunnittelulle, joka yllättää lähes joka vuosi tarkoin harkitulla ohjelmistollaan. Tarjolla on ollut mielenkiintoisesti uusiutuneita konkareita, jänniä yhteistyökuvioita ja harvoin nähtyä artisteja. Erityisen hieno temppu oli saada Los Lobos Helsinkiin vuonna 2014. Huvilateltta, josta on tullut koko juhlien symboli, on elokuisten hämärtyvien iltojen AOR-klubi, missä näkee enemmän valveutunutta keski-ikäistä kovakauluksista väkeä kuin nuorta kapinallista. Helsingin juhlaviikoilla on hitusen elitistisen festivaalin maine, johon luonnollisesti vaikuttaa huvilan teltan koko. Tuhannen hengen messuihin ei koko kansa mahdu ja lipunhinnatkin pitävät siitä huolen. Los Lobosista ja lämppäristä sai pulittaa 55€. Ei kuitenkaan haittaa jos kerran vuodessa Suomessa rock nostetaan korkeakulttuuriksi. Huvilateltan ansiota on myös se, että illan ohjelma koostuu aina kahdesta mielenkiintoisesta artistista. Los Lobosia ennen soitti Esa Pulliainen C-Combo & Mr. Breathless, jota en ikäväkseni ennättänyt katsomaan. Olisin toki bändin nähnyt, jos olisin juossut samana iltapäivänä järjestetyn Helsinki City Maratonin nopeammin. Los Lobosia en olisi onneksi missannut vaikka olisin kävellyt osan matkasta.