Pitkästä aikaa tuli nähtyä erikoinen live-veto ja varsin pitkään kesti kirjoittaa siitä. Puolentoista viikon takainen keikka raportoidaan melkoisella viiveellä. Post-punk-pioneereihin lukeutuva The Fall on yksi maailman tuotteliaimmista bändeistä, jonka ansioluettelosta löytyy peräti 30 albumia, 30 live-albumia ja rutkasti erilaisia kokoelmia, unohtamatta EP-levyjä ja single-julkaisuja. Manchesterissa vuonna 1976 perustettu The Fall on myös tuulikaappi, missä ovi on heilunut tiuhaan. Mark E. Smith on bändin kiistaton johtaja ja ainoa alkuperäisjäsen, mutta hänen kumppaninaan on soittanut lähes 70 eri muusikkoa. Smith ei harrasta pahemmin koesoittoja, vaan ottaa uuden jäsenen spontaanisti vaikka suoraan kadulta.

Suurta menestystä karttanut bändi on saavuttanut vankan kulttisuosion ja yksi hänen suurista faneistaan on legendaarinen, mutta edesmennyt britti-DJ John Peel. Jo hänenkin vuoksensa The Fall on nähtävä kerran elämässään, mutta varsinkin siksi, että kokoonpano vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole bändin fani enkä ole seurannut koskaan aktiivisesti. Ennen keikkaa verestin bändiä kuuntelemalla sitä juoksulenkillä ja totesin toimivan erinomaisesti monotonisen urheilun rytmittäjänä. Siispä suuntasin  mielenkiinnolla The Circukseen, missä bändin soittoaika oli ilmoitettu alkavaksi vasta 00.15. The Fall saapui osana Supermassive-tapahtumaa, joka on vaihtoehtoisen musiikin ainoita syyskaudella järjestettäviä kaupunkifestivaaleja Helsingissä. Nyt toista kertaa järjestettävä tapahtuma tuli omalta kohdaltani korkattua, mutta todellakin täsmäiskuna, sillä muita illan artisteja en nähnyt.

The Fall @ The Circus, Helsinki

The Fall starttasi keskiöisen keikan iskevästi Gone to Venice -biisillä. Bändi koostui kahdesta rumpalista, kitaristista, basistista ja kosketinsoittaja Elena Poulousta, joka sattuu olemaan myös Smithin vaimo ja sitä myöten pitkäikäisimpiä bändiläisiä – jäsen jo vuodesta 2001. Vokaaliosuudet hoitaa tietenkin Mark E. Smith, jonka tulkinta muistuttaa enemmänkin mölyävää puhelaulua. Mark E. Smithin sanoitukset ovat arvoituksellisia jo sisältönsä puolesta, mutta myös tulkinnan ja miksauksen, sillä ei niistä saa mitään selvää. Jos on tulkinta holtitonta, niin miehen läsnäolo vasta vaikutti turhautuneen välinpitämättömältä. Smith harhaili pitkin lavaa, sääteli ylimielisesti vahvistimien namiskoja, istui pitkät tovit pimennossa lavan laidalla, missä kuitenkin jatkoi määkymistään. Bändin tiukka soundi pysyi kuitenkin kasassa ja muusikot runnoivat kymmenkunta räimebiisiä maaliin solistin seikkailuista huolimatta.

Yhteenvetona keikka oli toisaalta karmea, toisaalta kiehtova. Mark E. Smith on omintakeinen persoona, joka hoilottaa sanoja kuin sylkeä suusta. Liekö myöhäinen soittoaika antanut hänelle aikaa vetää tukevat pohjat, koska sen verran hallitsematonta oli kauluspaitaisen Smihtin vaikutelma lavalla. Itse bändi hoiti homman kunnialla ja varmasti tottuneena päällikkönsä toilailuihin. Keikka päättyi väkevään Theme From Sparta FC – biisiin, joka on niitä harvoja biisejä, joita olin kuunnellut ennalta. Kyseinen kappale löytyy The Real New Fall LP (Formerly Country on the Click) -albumilta. Keikka oli paketissa, kun encorena kuultiin rutiininomainen veivaus biisistä Blindness. The Circuksesta poistui mielellään ja matkalla kotiin harmitteli väsyneen bändin aiheuttamaa pettymystä, mutta näin puolitoista viikkoa myöhemmin keikkaa muistelee mieleenpainuvana kokemuksena ja Mark E. Smithiä yhtenä post-punkin jännittävimpinä henkilöinä. Live-veto tuli nähtyä, mutta silti The Fall toimii paremmin studiotallenteilta kuunneltuna.