Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo @ Sellosali, Espoo, 14.4.2017

Joose Keskitalo on kummitellut nimenä jo toistakymmentä vuotta. Kehuja en ole voinut välttyä kuulemasta eikä uteliaisuudesta ole ollut pulaa. Toimeen en vaan ole tarttunut, kunnes tänä pitkänä perjantaina päätin loputtoman Joose Keskitalo-paastoni.

Joose Keskitalo julkaisi reilu kuukausi sitten uuden albumin Julius Caesarin anatomia ja kiertää sen puitteissa pitkin Suomea. Oli yllättävää mennä katsomaan pienten lavojen miehen konserttisalikeikkaa Espoon Sellosaliin. Epäilin, että Joose Keskitalo tuskin täyttäisi salin paria eturiviä enempää, sillä mistään massojen musiikista ei todellakaan ole kyse. Ostin 14€ lipun ja säntäsin saliin, kunnes järjestysmies ohjasikin toisaalle. Keikka pidettiin yllätyksekseni lämpiössä. Pikaisen arvion mukaan paikalle oli saapunut reilu 60 henkeä, joka olisi ollut lohduton näky salissa, mutta lämpiömiljöössä  loi mukavan  baaritunnelman.

Joose Keskitalo astui lavalle yhtyeineen vain pari minuuttia yli ilmoitetun esitysajan. Keikka kesti vajaa puolitoista tuntia, mutta siihen mahtuikin liuta mielenkiintoisia musiikkikappaleita. Ensiksi pitää nostaa esiin taustabändi The Mystic Revelation of Teppo Repo. Akustinen bändi toi kepeyttä ja elävyyttä Joose Keskitalon muuten pohdiskeleviin säveliin. Kolmihenkisen yhtyeen muodosti Eero Tikkanen – kontrabasso, Arwi Lind – rummut ja Otto Eskelinen – bandoneon/saksofoni. Settilista keskittyi uuteen albumiin ja homma lähti liikkeelle varovaisen kutittelevasti Minä piiloudun -kappaleella. Seuraavana soitettu Yö on paljastava petokset nousi koko keikan profiilibiisiksi. Rullaava kappale on näyte Joose Keskitalon kyvyistä tehdä tarttuvia melodiakulkuja. Hienoja hetkiä kuultiin keikan mittaan useita. Joosen kappaleet ovat kestoiltaan napakoita, joten settilistaan mahtui lähes parikymmentä biisiä. Uusista biiseistä Rottala Revisited on Joose Keskitalon nuoruuden talon sisuksiin sukeltava unenomainen kuvaelma. Talot tuntuvat olevan muutenkin Keskitalolle mieleinen laulunaihe, kun teemaa jatkoi Salaisuuksien talo.

Joose Keskitalo
Joose Keskitalo jatkaa persoonallisten  laulaja-lauluntekijöiden perinnettä muistuttamatta kuitenkaan erityisesti ketään. Jos jotain, niin ehkä laittaisin samaan laariin Riston kanssa. Toisaalta Keskitalo on lähinnä Leonard Cohenia, jonka hän mainitsee itsekin esikuvakseen. Joose Keskitalo on oma vahva persoonansa, jolla on proosallinen ote lauluntekijänä. Hän kertoo tajunnanvirran viemiä lauluja vapaudesta, historiasta, uskonnosta ja ties mistä. Mielenkiintoisia hetkiä tarjosivat kappaleet Me kuljemme vuorille ja Iloisesti Aineet rientävät. Vanhemmasta materiaalista Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen sai ensiksi suupielet hymyyn, mutta myös ajattelemaan syvemmin. Uuden albumin toinen singlejulkaisu Pian kaikki vaikeudet on radioystävällisin biisi ja eittämättä se voisi soida samoilla soittolistoilla kuin Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia, mutta muiden kappaleiden joukossa se on simppeliydessään heikoin lenkki. Varsinaisen setin päätti timanttinen Tietoisuus.

Yhtye palasi vielä soittamaan encorena Pimeydestä pimeyttä vastaan, joka löytyy Keskitalon albumilta Tule minun luokseni, kulta (2009). Joose esitti vielä yksin kitaran kanssa hartaan Ah mikä Varjo –kappaleen, joka on poiminta pitkäsoitolta Ylösnousemus (2014). Se takoi osuvasti pitkäperjantain taivaankannen kiinni. Joose Keskitaloa tulen seuraamaan jatkossakin. Hän on nyrjähtelevien ja soljuvien laulujen kirjoittajana ehkä aikamme originellein seppä.

 

Kauko Röyhkä, Petri Saarela @ Villa Kivi, Helsinki 13.2.2015

Tämä esitys ei täytä normikeikkojen piirteitä, mutta harvinaislaatuisesta vedosta kuitenkin puhutaan, joten pakko jotain kirjoittaa. Villa Kivi, tuo kirjailijoiden ja kirjailijajärjestöjen huikean hieno talo Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, sai minutkin paikalle kirjanjulkistamisjuhlien vuoksi. Jari Nissisen Paha mieli on näyttelijänä paremmin tunnetun miehen esikoisromaani, jonka arviota en tässä ala kirjoittaa, koska olen vasta alkumetreillä rikkaalta vaikuttavalta tekstin parissa. Nissinen jakaa Kauko Röyhkän kanssa työhuoneen Helsingissä ja odotettavissa oli myös muusikon saapuminen juhliin, sillä turkulaismuusikko oli Helsingissä muutenkin. Röyhkä heitti soolokeikan teatteri Kapsäkissä samana iltana. Kauko Röyhkä saapui vasta lähempänä kymmentä kitaransa kanssa Villa Kiveen. Mies tuli juhlimaan kirjailijaa, mutta eipä häntä onneksi tarvinnut kauheasti kannustaa soittaa muutama biisi. Yllytyksenä toimi Petri Saarela, joka on tuttu 1987 rockin SM-kisat voittaneesta bändistä Kultakuume. Saarela soitti Röyhkän eteen pari kappaletta akustisella kitaralla, joista toinen oli omaa tuotantoa ja toinen cover Eero Raittisen tuotannosta. Aika pian hänen peräänsä Kauko Röyhkä kaivoi esiin oman sähkökitaransa ja soitti ilman vahvistinta intiimissä salissa pienimuotoisen keikan. Istuin kolmen metrin päässä Kakesta, joten enpä voinut siinä vaiheessa kuvitella koskaan pääseväni lähemmäksi ketään artistia, vaikka toisin kävi. KaukoRöyhkäKauko Röyhkä aloitti väkevällä tulkinnalla uusklassikostaan Helvettiin, joka illan isännälle osui sattumalta tärkeäksi kappaleeksi, koska oli sitä samaisena päivänä kuunnellut vasta ensimmäistä kertaa. Helvetti on tuttu Riku Mattilan kanssa vuonna 2008 tehdyltä erinomaiselta duo-albumilta. Paikalla oli tässä vaiheessa enää parisenkymmentä ihmistä, mutta aplodit lähtivät kuin isommastakin sakista. Sen jälkeen Kauko soitti vielä Paskan kaupungin ja oli lopettamassa osuuttaan. Kaken viesti oli, että nyt juhlitaan kirjailijaa. Sankari Nissinen toivoi vielä ylimääräiseksi kappaleena Nivelet -biisiä, joka merkitsee itsellekin Röyhkän tuotannon parhaimmistoa, mutta hyvästä syystä ja ymmärrettävästi Kauko kieltäytyi pyynnöstä. Nivelet on vahvaan kitarariffiin perustuva Röyhkän alkupään tuotantoon kuuluva biisi, joka olisi vaatinut kitaristi Riku Mattilan läsnäoloa. Sen sijaan itse möläytin – soita Kanerva, ja sen Kauko suostui soittamaan. Kahden biisin jälkeen Kauko soitti siis vielä encoren ja varsinainen keikka oli paketissa.

Kaksi plus yksi biisi muodostaa lyhyimmän keikan mitä olen koskaan nähnKRyt. Tälle voi varmasti hymähtää, että onko raportoinnin arvoista, mutta voin sanoa, että setti oli intiimein keikka ikinä. Ilta jatkui seurustellen itse artistinkin seurassa, mutta Röyhkä viihtyi sen verran hyvin, että tarttui vielä myöhemminkin kitaraan ja veti muutaman biisin. Silloin kuultiin Lauralle – ja Paskan kaupunginkin Kake soitti vielä toisenkin kerran. Se onkin ikivihreä, jota kuuntelisi loputtomasti. Siinä vaiheessa istuinkin aivan Kaken vieressä, joten tarkkailin esitystä kuin olisin tutkinut mikroskoopilla pieniä hiukkasia. Pienestä voi syntyä joskus iso ja harvinainen herkku.

Kauko Röyhkä & The Boots @ House of Rock, Kouvola 6.9.2014

Kauko Röyhkä on aina kulkenut omia polkujaan, tarkkaillut ihmisiä ja yhteiskuntaa ulkopuolisena. Hän on tahtonut pysyä marginaalissa, vaikka biisintekijänä häneltä ei olisi ollut mahdotonta iskeä kansan sydämiin kuten vaikka J. Karjalainen. Kauko ei ole halunnut miellyttää ketään, vaan tehdä tinkimättömästi omia juttujaan – ja ehkä mieluummin ärsyttää yleisöä. Silti hänellä on oma vankkumaton ihailijakuntansa. Eikä Kauko ole koskaan ollut kovinkaan radikaali suunsoittaja, vaan taitava tummasävyisten novellimaisten tarinoiden tulkitsija.

House of Rock

Kauko Röyhkä epäili heti keikan avauspuheessaan olevansa persona non grata Kouvolassa, koska ei ole soittanut kaupungissa aikoihin. Sen sijaan Kouvolan asema on Kaukolle tuttu, sillä mies on autottomana ahkera junamatkailija. Kuinka moni muu eturivin artisti liikkuu julkisilla keikkarundejansa?

Kouvola ei ole koskaan ollut rock’n rollin pääkaupungin maineessa, vaikka sieltä ovat lähtöisin niin kovat kuin Peer Günt, Tuure Kilpeläinen ja Teemu Bergman. Taisi olla itsellänikin vasta toinen kerta Kouvolassa, mutta reissu tuntui mukavalta irtiotolta tuntemattomaan. Kouvola sijaitsee hyvien ajoteiden päässä. Kaupungissa on laadukas teatteri, mistä oli ilo startata kymenlaaksolainen kulttuuri-ilta. Teatteriesityksen jälkeen oli helppo siirtyä kahdensadan metrin matka kaupungin miltei ainoaan vakavasti otettavaan rokkiklubiin. House of Rock on kelpo klubi, jossa on palvelualtis henkilökunta niin ovella kuin baarissa. Hintataso köyhdyttää lompakkoa vain kolmanneksen vähemmän verrattuna pääkaupunkiseudun klubeihin. Kaiken lisäksi House of Rock tekee yhteistyötä Cumulus –hotellin kanssa ja muukalaisille on tarjolla edullinen rokkipaketti, johon sisältyy sekä huone että liput konserttiin. Tietenkin hotelli sijaitsee vain kiven heiton päässä House of Rockista.

Kauko Röyhkä on tullut nähtyä muutamaan kertaan viimeisen parin vuoden aikana. Niin soolosuoritukset kuin kiertue Nartun kanssa ovat jättäneet pettämättömän kuvan miehen nykykunnosta. Siksipä oli mielenkiintoista lähteä katsomaan Röyhkän ja The Bootsien tuoretta yhteistyötä, jonka hedelmä Etelän Peto julkaistiin viime toukokuussa. Albumi sai kriitikoilta hyvän vastaanoton, tuskin levy uusia Kake-faneja sai mutta tyydytti varmasti vanhoja. Levyä on tituleerattu eroottiseksi bluesiksi ja onhan sanoituksissa paljon seksuaalista ärsykettä.

Kake&Boots

Kauko Röyhkä & The Boots

Kauko Röyhkä & The Boots aloitti keikan tasan klo 23 kuten oli ilmoitettu. Väkeä oli kertynyt mukavasti, mutta ei lähelläkään loppuunmyytyä. Siksipä keikkaa pääsi kuuntelemaan mistä mestasta vaan. Parkkeerasin kolmen metrin päähän Röyhkästä. Siitä näki Kaukon joka virneen ja lantion liikkeen riittävän läheltä, mutta aitiopaikka antoi mahdollisuuden seurata myös saappaiden soitantaa. The Boots on pitkän linjan oululaistrio, joka on tuottanut omaa materiaalia 1990-luvulta alkaen, mutta harvakseltaan. Nyt bändi on vahvistunut kitaristilla ja kosketinsoittajalla. Hieman vajaa puolitoista tuntia kestänyt keikka oli juuri oikean mittainen sopivassa suhteessa uuden albumin kamaa ja vanhaa tuotantoa. Bootsien kippari ja kitaristi Jarmo Heikkinen on soittanut aikoinaan hetken Nartussa, joten illan aikana kuultiin kolme kappaletta Heikkisen kitaroimalta Pikku enkeli (1986) –levyltä.

Dimi&Jamppa

Dimitra Salo & Jamppa Heikkinen

Keikka alkoi väkevästi Paha maa -klassikolla. Heti perään kuultiin hienot Kevät ja Talo Meren rannalla. Vasta neljännellä stygellä päästiin uuteen materiaalin, jonka aloittikin elokuvallinen tranvestiittikuvaus Kiinnostava persoona. Seuraavana kuultu Aurinko, kuu ja kaikki muu on albumin tarttuvin ralli, mutta myöskin se johon kyllästyy nopeinten. The Bootsien tavaramerkki on Pete Heikkisen väkevästi käsittelemä kontrabasso. Rumpali Rape Raappana on myös erinomaisen ryhdikäs rumpali. Omilla Boots-keikolla Jarmo Heikkinen hoitaa vokaaliosuudet ja nytkin mies osallistui taustalauluihin. Jamppa on kova kitaristi, joka on ehtinyt soittaa monien artistien kanssa, mutta nyt The Bootsien riveissä soitti myös nuorempi Heikkinen, nimittäin poika Jesse, joka osoittautui lähes isänsä veroiseksi kepittäjäksi. Isä-poika-parivaljakon kitaroiden vuoropuhelua oli varsinkin keikan päätösjameissa ilo seurata. Mielenkiintoinen lisä The Bootsien riveihin oli Dimitra Salo, joka hoiti koskettimet ja taustalaulut. Varsinaisen keikan päättäneessä hyisessä Poika sateessa –biisissä Dimi lauloi viehkeän dueton Kaukon kanssa. Enpä muista kokeneeni aiemmin yhtä vahvaa film noir –elokuvien kaltaista tunnelmaa musiikkiesityksissä.

Kauko soitti varsikenkäorkesterin kanssa kaikkiaan 15 kappaletta. Keikka oli kompakti kaikilta osa-alueiltaan. Ensinnäkin tirehtööri Kauko Röyhkä oli virkeässä vedossa. Irvisteli ja keikkui, mutta into paistoi myös vahvasti Bootseista. Ilo vaikutti olevan artistin ja bändin osalta moelemmin puolinen. Encoressa saatiin kuulla herkullinen versio Uusia tansseja (1981) ja Akti (1995)–albumeilta löytyvästä iskevästä Kanerva –biisistä ja vihoviimeisenä kuultu keikkahitti Paska kaupunki luulisi sopivan Kouvolaan jos mihinkä, varsinkin kun lavan edustalla haisi oksennus. Siitäkin huolimatta täytyy muistaa, että biisi kertoo Oulusta. Kauko Röyhkä ja Bootsit jäivät keikan jälkeen tallustelemaan klubille. Siinä he jutustelivat, jakoivat nimmareita ja myivät uutta albumiaan. Välitön tunnelma sanoisin.

Nämä biisit kuultiin House of Rockissa 6.9.2014

1. Paha maa

2. Kevät

3. Talo meren rannallaEtelän peto

4. Kiinnostava persoona

5. Aurinko, kuu ja kaikki muu

6. Pikku enkeli

7. Alkukantaisuus

8. Kovat pojat

9. Täydellinen nainen

10. Lauralle

11. Tahdon sukeltaa yöhön

12. Etelän peto

13. Poika sateessa

Encore

14. Kanerva

15. Paska kaupunki

Kauko Röyhkä, Mikael Kosmos, Volveran @ Bar ’52, Helsinki 1.12.2012

Kake

Kauko Röyhkä @ Bar ’52

Lauttasaari on tavallisesti läpikulkuväylä keikoille. Tällä kertaa määränpääksi osuikin yllättäen Larussa sijaitseva kapakka Bar ’52. Syypää vierailuun oli herra nimeltä Kauko Röyhkä. Mies oli palannut vanhoille asuinsijoilleen vetämään soolokeikan. Bar ’52, jota numerobaariksi myös kutsutaan, on tunnettu lounastarjonnastaan, mutta myös siitä, että se järjestää lauantai-iltaisin livebändi-iltamia. Itse en ole paikalle aiemmin eksynyt. Jostain selittämättömästä syystä.

Kun astuin ovesta sisään yllätyin numerobaarin avaruudesta. Ei mikään loukko, jonka nurkkaan ahdettu orkesteri. Bar ’52 yllätti koollaan, mutta ravintolan pohjaratkaisu on aika outo, sillä muodoltaan tila muistuttaa lähinnä u-kirjainta. Lava on tietenkin sijoitettu siihen mutkaan, jonne ei näe hyvin oikein mistään. Toisaalta eipä tilaan ilman suurempaa remonttia parempaa lavanpaikkaa saisikaan. Lipun ostin ovelta ja köyhdyin kahdeksan euroa. Lisäksi pakollinen narikka niisti kaksi euroa. Kympillä kolme esiintyjää ilman minkään valtakunnan tukia, kuulostaa ei-niin-kannattavalta liiketoiminnalta. Varsinkin kun olutkin oli miltei puolet halvempaa kuin stadin perinteisissä rock-klubeissa. Tupa oli kuitenkin suht täynnä ja Kaukon magneetti houkutteli väkeä mantereenkin puolelta. Musiikissa on vetovoimaa.

Illan aloitti helsinkiläispumppu Volveran, jonka tsekkauksen ajattelin skipata, mutta kun eka biisi pärähti ilmoihin, en voinut kuin kuunnella – kirjaimellisesti kuunnella, koska näköyhteys lavalle oli heikko. Tuukka Tannisen vetämä kombo on soittanut suomenkielistä perusrockia jo vuodesta 2003. Debyyttialbumi julkaistaan vasta ensi keväänä pienen 3dee recordsin toimesta. Bändi aloitti keikkansa pirteästi ja jossain siellä Egotripin ja Yön välimaastossa bändi tyylillisesti majaili. Ehkä Yö on vähän kaukaa repäisty, mutta jotain samaa Olli Lindholmin kuulautta Tannisen äänessä kuului. Setti koostui omista suomenkielisistä biiseistä ja tarttuvia melodioita laulaja-kitaristi Tanninen oli väsännyt. Tulevalta levyltä maistiaiseksi tehty musavideo tuli katsottua ennalta netistä, mutta tämä Aja eteenpäin kuulosti livenä ehkä setin heikoimmalta rallilta.

Ennalta ilmoittamaton kolmas esiintyjä oli Mikael Kosmos, joka tunnetaan paremmin näyttelijä Mikko Neuvosena mm. elokuvassa Miss Farkku-Suomi. Kyseinen leffa perustuu illan pääaktin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja tämä yhteys avasi keikan myös Kosmokselle. Mikaelin vedossa oli sama ongelma kuin Kaukollakin, että laulu oli miksattu liian alas ja siitä puurosta ei jaksanut oikein innostua. Kosmoksen kaikkeus jäi heikolle hahmotukselle, mutta ehkä sitten toisella kertaa. Röyhkän suojattina Mikael Kosmos on päässyt kiertämään ja itsevarmuus hänen esiintymisessään kyllä paistoi.  Lyriikoista ei pahemmin saanut selvää, mutta ne sanat mitkä kuulin, olivat vahva merkki näkemyksestä ja kunnianhimosta. Laulujen sävelet kaipaavat vielä persoonallisempaa otetta. Tuskin Kosmoksesta uutta Röyhkää tulee, mutta kaveri on vielä nuori ja vakuuttanut näyttelijänä jo useasti, miksei sitten musiikin sarallakin.

Kuluvan vuoden yhden kovimmista kotimaisista keikoista esitti eittämättä Kauko Röyhkä & Narttu, jonka vedon näin Ruisrockissa. Kuulemma bändin koko kiertue oli vakuuttavaa menoa, mutta itse tuli bongattua tuo hieman typistetty festarikeikka. Aikaisemmin olin bongannut Röyhkän vain taustabändien kuten Combon kanssa, mutta nyt näin ensimmäisen kerran Röyhkän soolona. Kaken settilista oli hittipainotteinen, joka alkoi takuuvarmasti Paha maa -klassikolla. Röyhkä istui ergonomisesti huonossa asennossa, mutta jos selkä kyyryssä kannustaa rokkaamaan hieman, niin siinä on jotain maagista. Kuten jo viittasin aiemmin, miksaus oli mitä sattui. Harvemmin meikäläinen alkaa kailottaa, mutta nyt piti pari kertaa reagoida siihen, että kitara on ohimolla ja laulu nilkoissa. Röyhkä huomasi itsekin asian ja totesi vain tylysti, että teknikot pettivät hänet. No, paikalla ei näkynyt miksauspöytää saatika miksaajaa. Joku sentään asialle vaivihkaa jotain teki, sillä soundi parani siedettäväksi kun mainio Huippumies jatkoi ohjelmistoa.

Röyhkä tempaisi tunnin shown, joka koostui aika hittipainotteisesta materiaalista. Kake ei pahemmin jutustellut, vaikka vanha naapurusto häntä olikin tsiigaamassa. Sen sijaan hyväntuulinen heppu  päästeli biisejä liukuhihnalta: saatiin suosikki Lauralle, kuultin veikeä Minä kävelen, mutta myös Rock’n roll Klisee (1999)albumilla julkaistu Hammerfest, jota en ollut aiemmin kuullut elävänä. Kauko ei ole yksin esiintyessään folk, vaan ehtaa rockia. Tempo on napakka, herkistelyyn ei sorruta edes Talo meren rannalla -biisissä. Siihen päälle Röyhkä pudottelee sanojaan kuin sylkeä, mutta jotenkin vaan tyylikkäästi kuten Riku Mattilan kanssa väännetyssä uuden ajan klassikossa Helvettiin. Ennen encorea Kauko kävi keittiössä kääntymässä, sillä takahuonetta ei näyttänyt olevan ihan ulottuvilla. Hieman liian suoraviivaisen maun jättänyt keikka päättyi Tuon sulle Alfredo Garcian pään ja Puiden alle –biiseihin. Sitten Röyhkä siirtyikin asiakkaiden pöytiin seuramieheksi. Baariin oli keikan aikana tunkeutunut myös MC Old Coyotes-liiveillä varustettua väkeä. Miten sen nyt sanoisi – Kauko Röyhkällä on laaja kannattajakunta, ainakin Lauttasaaressa.