The Paladins (US) @ Savoy, Helsinki 3.11.2017

Kalifornian auringossa hartaasti kypsytelty The Paladins on keikkaillut viime vuosina tiuhaan. Pitkään vintage-yhtye oli harvinainen herkku Suomessa, mutta nyt he ovat vierailleet kolmena vuotena peräkkäin. Itse näin konkaritrion vasta ensi kertaa, mutta heti todettava, että yhtye oli pettämättömässä kunnossa. Arvokas Savoy sopi mainiosti keikkapaikaksi, vaikka ennalta näytti, ettei sali tule täyteen. Tavallisesti Savoyn ongelma on ollut sen huomaamaton tiedotus Helsingin kaupungin markkinointikoneiston alla. Tällä kertaa osui yllättäen silmään pikkuilmoitus Helsingin sanomissa ja se piti huolen, että tyhjiä penkkejä ei ollut liikaa.

IMG_3120The Paladins perustettiin San Diegossa 1980-luvun alussa, jolloin rockabilly koki reinkarnaation Stray Catsin johdolla. The Paladins tosin ei lokeroidu ihan samaan laariin. Yhtye rakentaa oman 1950-luvun perinteitä kunnioittavan soundinsa bluesista, countrysta ja rockabillysta. Ensimmäinen albumi näki päivänvalonsa vasta 1987. Bändin arvostuksesta kertoo se, että levytysten taustalla on tuottajina toiminut legendaaristen bändien kuten The Fabulous Thunderbirdsin ja Los Lobosin voimahahmoja. Yhtyeellä on ahkeran livebändin status ja pitkään uraan mahtuu kaikkiaan yhdeksän studioalbumia. Tänä kesänä julkaistu New World katkaisi pitkän 14 vuoden levytystauon.

The Paladins on trio, jonka muodostavat laulaja-kitaristi Dave Gonzalez, kontrabasisti-laulaja Thomas Yearsley ja rumpali Brian Fahey. Pitkä yhteinen taival näkyy saumattomana yhteissoittona. Etenkin Faheyn ihailtava soitto käy irtonaisesti kuin jatsimuusikolta. Thomas Yearsley muistuttaa ulkoisesti havaijipaidassaan The Sopranos -sarjan mafiapomoa. Hän hoitaa läskibasson ohella muutamien biisien lauluosuudet tyylillä. Bändin tunnetuin elementti on ehdottomasti cowboy-farkuissaan esiintynyt Dave Gonzales. Hänen Guild-kitaransa nousee lähes joka biisissä pääosaan, kun venytetyt kitarasoolot palkitsevat kuulijansa.

IMG_3123The Paladins soitti miltei kahden tunnin konsertin ja onneksi ilman taukoa. Salikonsertit keskeytetään usein ikävillä väliajoilla. Livemusiikissa draaman kaarta ei ole kirjoitettu samaan tapaan kuin teatterinäytelmissä, jossa esitykset ovat luontevasti kaksinäytöksisiä. Savoyn penkit ovat mukavat, jalkatilaa riittää. Näkymä parvelta ja permannolta on kaikkialta suhteellisen hyvä, kuten myös soundi on kauttaaltaan moitteeton. Visuaalisesti lava pelasi talon valojen varassa ja pelkistettyinä ne ovat varsin tyylikkäät. Pisti silmään hassu yksityiskohta: Gonzalesin lyhyt kitarapiuha oli kytketty vahvistimeen kiinni niin tiukaksi, että se ei antanut hänelle liikkumavaraa lavalla.

The Paladins aloitti keikan instrumentaalipalalla Powershake. Keikka koostui paria coveria lukuun ottamatta omasta tuotannosta. Alussa kuultiin klassisempaa materiaalia, mutta loppupuolella yhtye soitti uudelta albumilta neljä kappaletta, jotka istuivat tunnetuimpien Keep Lovin’ Me Baby, Let’s Buzz  ja Follow Your Heart -sävelien sekaan mainiosti. Etenkin iskevä Waterman ja letkeä If You Were Only Mine nappaavat oletettavasti vakipaikat keikkasetissä. Keikan jälkeen hankittu uutuusvinyyli osoittautui jälkikuuntelussa tasavahvaksi kokonaisuudeksi. The Paladinsin maine tinkimättöminä musaduunareina todentui myös heti vedon jälkeen. Sen sijaan, että jätkät olisivat kadonneet takahuoneeseen nauttimaan ansaittuja palautusjuomia, trio tuli itse myymään tuotteitaan, kättelemään ja jakamaan nimmareita faneille. The Paladins tietää, että heillä on piskuinen, mutta sitäkin uskollisempi yleisö Suomessa – ja sen mukaista oli myös yhtyeen kohtelu.

IMG_3114

Settilista:

Powershake

It’s Too Late Baby (I’m Gonna Have to Let You Go)

Looking for a Girl Like You

Kiddio

Look What You’re Doing to me

Right Track

Lil’ Irene

Keep Lovin’ Me Baby

Tore Up

Going Down to Big Mary’s

If You Were Only Mine

Waterman

New World

Things Keep Changin’

Good Lovin’

Follow Your Heart

Let’s Buzz

15 Days Under the Hood

Encore

Mercy

 

 

Los Lobos (US) @ Helsingin juhlaviikot, Huviltateltta 16.8.2014

Ritchie Valensista kertova elämänkertaelokuva La Bamba (1987) ja erityisesti Billboardin albumilistan kärkeen noussut soundtrack-platta teki Los Lobosista kertaheitolla kaikkien tunteman bändin. Fiftaricoverit antoivat hieman väärän kuvan Los Lobosista, sillä omassa tuotannossaan Chicano rockin mestarit yhdistävät perinteikkään rock and rollin tex-mexiin, rhythm and bluesin ja countryn latinalaisamerikkalaiseen musiikkiin kuten cumbiaan. Los Lobos on paljon muuta kuin yhden La Bamba –hitin bändi. Latinosudet ovat ulvoneet kimpassa  jo 40 vuotta.

Los Lobos2

Los Lobos @ Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot

Los Lobos aloitti uransa tahkoamalla keikkaa itäisen Los Angelesin rupuisissa meksikolaiskuppiloissa. Sinnikkyys palkittiin ja sittemmin he pääsivät lämmittelemään nimekkäimpiä bändejä isompiin klubeihin. Ja kuinkas sitten kävikään? Los Lobosin joukahaiset soittivat illan pääväinämöiset suohon. Askel suurempaan menestykseen oli kuitenkin pitkä. Vasta 1983 Los Lobos pääsi tekemään isommalle levymerkille (Slash Records) ensimmäisen EP-levyn …And A Time To Dance. jonka tuotannosta bändin kanssa vastasivat maineikkaat herrat nimeltä T-Bone Burnette ja Steve Berlin, josta jälkimmäinen liittyi myöhemmin bändin rivijäseneksi. Minialbumin arvostelumenestys poiki perään pitkäsoiton, josta koitui bändin ensimmäinen kaupallinen läpimurto. How Will the Wolf Survive? –albumi (1984) avasi vaikuttavan uran, jota seurasivat laadukkaat By the Light of the Moon (1987), The Neigbourhood (1989) ja mestarillinen Kiko (1991). Bändi on jatkanut aktiivisena tähän päivään saakka julkaisten aika ajoin uutta materiaalikin. Viimeisin albumi on live-tallenne Disconnected in New York City (2013).

Omalta kohdalta Los Lobosin aktiivinen seuraaminen jäi sinne reilun kahdenkymmenen vuoden taakse. Saman verran on Lobosien edellisestä vierailusta Tavastialla. Sitä vetoa en päässyt näkemään, mutta kun tieto bändin paluusta Helsingin juhlaviikoille ilmaantui, hankin liput saman tein. Kannatti toimia, sillä konsertti myytiin loppuun. Los Lobosia pidetään yhtenä kovimpana livebändinä ja Huvilateltan elokuisen illan jälkeen ei ollut epäselvää, etteikö asian laita ole juuri näin. Los Lobos soitti täyteläisen keikan, jossa makuja riitti sykkivistä latinorytmeistä riipiviin bluesjameihin. Los Lobos heitti vajaan puolentoista tunnin setin ja perään olisi istunut luontevasti vielä encore jos toinenkin, mutta huvilupa asuinalueen laidalla ei ole voimassa kuin iltakymmeneen. Siksi voikin ihmetellä, miksei aloitusaika ollut varttia aiemmin, sillä lämmittelijänä toiminut Esa Pulliainen C-Combo lopetti hyvissä ajoin. Los Lobosia olisi helposti kuunnellut parikin tuntia.

Los Lobos1Mennäänpä itse keikkaan. Setti alkoi tunnustelevasti The Neighbourhood albumin nimibiisillä ja sai perään kipinöivän version Shakin, Shakin, Shakes –kappaleesta. Kolmantena kuultu Ritchie Valens –cover Come on, Let’s go sai täyden teltan jo liekehtimään. Bändin keulahahmo ja pääasiallinen biisinikkari David Hidalgo on kuin kyläpäällikkö, jonka kärttyisestä olemuksesta ei uskoisi lähtevän niin poikkeuksellisen kuulasta lauluääntä. Hän on myös taidokas multi-instrumentalisti. Lauteilla seremoniamestarin roolia kantaa kuitenkin bändin rockstereotyypein Cesar Rosas, joka laulaa miltei puolet biiseistä. Prätkäjätkän parran kasvattanut Steve Berlin hoitaa koskettimet ja saksofonin tarkasti, enkä ihmettele miksi mies on niin suosittu studiomuusikko. Yksi bändin keskeisistä hahmoista, Louie Perez, loisti poissaolollaan, vaikka pitäisi kuulua edelleen joukkueen avauskokoonpanoon.

Monipuolisesta setistä nousivat mieleenpainuvimmaksi hetkiksi Hidalgon herkästi tulkitsema A Matter of Time ja springsteeniläisiin heartlandsoul-tunnelmiin kurkottava I Got Loaded eikä Cesar Rosaksen Papa Was a Rolling Stonella aloittama ja I Can’t Understand –biisillä jatkama bluessikermä ollut huonompi. Kiko and the Lavender Moon on bändin ehdottomia klassikkoja ja Hidalgon haitarin säestys toimi yleisöön mainiosti, vaikka artisti itse oli toista mieltä ärähtäessään miksaajalle. Keikka huipentui Más y Más –biisin huikeisiin lattaritunnelmiin ja vihoviimeisenä kuultiin odotetusti odotettu lanteiden keinuttaja La Bamba. Hieno ja monipuolinen keikka, mutta monta suosikkia jäi kuulematta. Missä oli kaunis Emily, menopala One Time, One Night tai se hanat avannut How Will the Wolf Survive? Los Lobosilla on ryhtiä soittaa vaihtelevia settilistoja ja materiaalista ei sinänsä ole pulaa, mutta näin harvinaiselta Suomen vierailijalta olisi toivonut kuulevansa omia suosikkeja.

Ei voi kuin nostaa hattua Helsingin juhlaviikkojen ohjelmasuunnittelulle, joka yllättää lähes joka vuosi tarkoin harkitulla ohjelmistollaan. Tarjolla on ollut mielenkiintoisesti uusiutuneita konkareita, jänniä yhteistyökuvioita ja harvoin nähtyä artisteja. Erityisen hieno temppu oli saada Los Lobos Helsinkiin vuonna 2014. Huvilateltta, josta on tullut koko juhlien symboli, on elokuisten hämärtyvien iltojen AOR-klubi, missä näkee enemmän valveutunutta keski-ikäistä kovakauluksista väkeä kuin nuorta kapinallista. Helsingin juhlaviikoilla on hitusen elitistisen festivaalin maine, johon luonnollisesti vaikuttaa huvilan teltan koko. Tuhannen hengen messuihin ei koko kansa mahdu ja lipunhinnatkin pitävät siitä huolen. Los Lobosista ja lämppäristä sai pulittaa 55€. Ei kuitenkaan haittaa jos kerran vuodessa Suomessa rock nostetaan korkeakulttuuriksi. Huvilateltan ansiota on myös se, että illan ohjelma koostuu aina kahdesta mielenkiintoisesta artistista. Los Lobosia ennen soitti Esa Pulliainen C-Combo & Mr. Breathless, jota en ikäväkseni ennättänyt katsomaan. Olisin toki bändin nähnyt, jos olisin juossut samana iltapäivänä järjestetyn Helsinki City Maratonin nopeammin. Los Lobosia en olisi onneksi missannut vaikka olisin kävellyt osan matkasta.