The Potatoes @ Bar Oravanhäntä, Espoo 6.12.2014

Tapiolan Oravannahkatorilla vanhan liikekeskuksen toisessa kerroksessa sijaitsee pieni pubi nimeltä Oravanhäntä. Sellainen pesä, jonne ei ensimmäisenä kuvittelisi elävän musiikin lyöntiä vaan paremminkin kaljaveikkojen sammaltamista. Ulkokuori voi pettää, sillä sammalhuoneessa vietettiin pikkujoulua harvinaista herkkua tarjoten. Tapiolalaisjuuret omaava The Potatoes pitää kiinni perinteistään ja soittaa säännöllisesti kerran vuodessa kotikulmillaan.

Oravanhäntä ei ole räkälä, vaikka nuhjuinen ulkomuoto sellaisesta antaa vihiä. Baarissa on ystävällinen henkilökunta, kohtuullinen valikoima oluita, biljardipöytä, erinomainen jukebox ja ylipäätään välitön tunnelma. Normaalisti Oravanhäntä kerää väkeä vain muutaman kourallisen, mutta itsenäisyyspäivän iltamat vetivät keinuvan kehtolinnan täpötäyteen.

The Potatoes on pitkän linjan instrumentaalirock-orkesteri, joka on ollut kasassa 1980-luvulta lähtien. Muusikoiden piireissä bändi on saavuttanut arvostusta, mutta suuren yleisön tietoisuuteen potut eivät ole päässeet. The Potatoes on julkaissut yhden ep-levyn ja kaksi pitkäsoittoa, joista tuorein Round the World on vuodelta 2003. Satunnaisesta keikkailusta huolimatta bändi on edelleen kasassa täysin alkuperäisessä kokoonpanossa. Nelimiehinen poppoo koostuu Kitaristi Mikko Lankisesta, kosketinsoittaja Antti ”Äpryk” Ahvenaisesta, rumpali Jari ”Hirkka” Hirvosesta ja basisti Kimmo Lehtolasta. Bändin groovea hippamusiikkia voi verrata Booker T & MG’s kaltaisen urkusouliin, jossa on kuitenkin vahva rooli Mikko Lankisen täsmällisellä kitaroinnilla. Ihan Laika & The Cosmonautsin rautalankameininkiä pottujen soitossa ole, muttei ei siitäkään kauaksi jäädä, sillä Lankinen on herkistellyt kitaransa kanssa myös Laikan legendaarisessa kokoonpanossa. Suurelle yleisölle Lankisen soitto on kuitenkin tuttua J. Karjalaisen hiteistä.

Potut1 Potut3Keikka alkoi vartin yli kymmenen ja pottukattila alkoi porista vengaavasti heti ensi iskusta. Shown aloitti lennokkaasti One Mint Julep ja kaikkiaan keikkasetti sisälsi 15 biisiä, joista suurin osa on omatuotantoista. Sekaan mahtui muutama cover, joista George Harrisonin Beatles-sävellys Something kuultiin keikan puolivälissä, varsinaisen setin päätti Booker T & MG’s cover Melting Pot ja Frank Sinatran The Strangers in the Night –ikivihreästä soitettiin veikeä versio encorena. Oma tuotanto ei kuitenkaan kalpene klassikoiden rinnalla. Ahvenaisen urut suoltavat messevää melodiakulkua ja Lankinen on velho kitaristiksi, mutta rytmiryhmää ei pidä lainkaan väheksyä, sillä Lehtolan ja Hirvosen terävästä soitosta ei huomaa, että äijät paiskivat päivätöikseen aivan muuta kuin musisointia. Pottujen soitosta paistoi varmuus ja vetreys, vaikka keikat ovat harvassa. Soitannasta paljastui myös leikkisyyttä, joka kelpasi joraavalle yleisölle. Sen verran väkeä oli, ettei pitkäkään jätkä tahtonut kunnolla nähdä bändiä, mutta eipä baarissa ollut erityistä esiintymislavaa, vaan kundit olivat ahtautuneet baarin nurkaan. Pottuja ei oltu tultu katsomaan pelkästään tapiolalaisten voimin, vaan yhtyeen ystäviä oli saapunut kauempaakin. The Potatoesin keikka oli ilmainen, mutta uskon, että tapiolalainen keskiluokka olisi ollut valmis vaikka maksamaan sisäänpääsystä. Todennäköisesti bändin kulut korvattiin komeasti oluen myynnillä, jota taisi mennä tynnyreittäin. Sen verran pottuyleisö oli muuseissa.

Oravanhännän kaltaisissa pikkubaareissa on hyvänä puolena se, että kunnon takahuonetta ei ole. Näin muusikot saapuvat  kapakan puolelle jäähdyttelemään ja silloin on helppo mennä juttusille. Vaihdoin muutaman sanan sekä Lankisen että rumpali Hirkan kanssa ja kannatti, sillä toinen löi käteen settilistan ja toinen cd-levyn. Biisilistasta paljastui mielenkiintoinen seikka, että tilanteen mukaan bändi soittaisi ylimääräisinä kappaleina peräti yhdeksän biisiä. Nyt encore jäi yhteen ainokaiseen kappaleeseen. Liekö bändin näkökulmasta yleisön meininki ollut vähemmän intomielistä? Yleisöstä katsottuna bändin groovy soitanta ei tehnyt ähkyksi ja muutama extrastyge olisi varmasti vielä maistunut. Joka tapauksessa herkullinen keikka Tapiolan lähiöbaarissa. The Potatoes tuli nähtyä vihdoinkin ja siitä olikin hyvä lähteä Oravanhännästä torkkumaan unien kultalaan.

The Potatoes -settilista:

1.One Mint Julep 2. Califronia Rag 3. Windy 4. Music to Watch Girls By 5. Hagalund 6. Groover 7. Down in the Dumps 8. Fadeaway 9. Something 10. Bounce 11. Wham 12. Can’t Be Still 13. Count Me 14. Get Out 15. Melting Pot + encore: The Strangers in the Night

Kuvat: Jokke Kirmonen

Lost Angels (US), Dirty Passion (Swe) @ Virgin Oil, Helsinki 11.1.2013

Virgin Oil tarjosi perjantai-illalle hard rock -kokoontumisajot. Lähtölaukausta ja kotimaista Santa Cruz -yhtyettä en ennättänyt kuulemaan, mutta kakkosruudusta startannutta Dirty Passionia näin sen verran, että voin todeta ihan potentiaaliseksi bändiksi hard rockin jokamiesluokassa. Malmösta kotoisin oleva Dirty Passion on julkaissut kaksi albumia perinteitä kunnioittavaa 70-80 -lukujen melodista rockia. Sekä Different Tomorrow (2010) että tuore In Wonderland (2012) ovat kivunneet Ruotsissa albumilistojen top 10 -listalle, joten käyrä on orkesterilla nouseva. Mitään uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjoa, mutta omasta sävelkynästä syntyvät biisit ovat turvallisen tarttuvia. Etenkin uuden albumin singlenostot When Darkness Falls ja Daughter of the Reaper panevat veren kiertämään. Sopii Hellacoptersin ja Backyard Babiesin ystäville.

Harvemmin pääesiintyjä on cover-biiseillä ratsastava pumppu. Lost Angels otsakkeen alle mahtuu neljä kohtuukovan historian omaavaa heppua. Takalinjoilla kattiloiden takana istuu Troy Patrick Farrel, jonka päätyönantaja on White Lion. Bassoa sormeilee Eric Brittinghham, joka muistetaan kuontalostaan hiusheavy-genren konkariyhtye Cinderellan alkuperäisjäsenänä. Cinderellasta sen enempää, mutta Hearbreak Station (1990) on yhtyeen tuotannosta erottuva helmi. Lost Angelsin puhemiehiä olivat Eric Dover ja Ryan Roxie, jotka hoitivat laulut ja kitaroinnit. Dover on soitellut Alice Cooperin kanssa Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dragontown (2001) -albumeilla. Mies muistetaan äänestään Slash’s Snakepit -orkesterin vuonna 1995 julkaistulta ykkösalbumilta It’s Five O’clock Somewhere, millä Dover liidasi laulut. Ryan Roxie on pyörinyt Doverin kanssa samoissa ympyröissä Alice Cooperin ja niin ikään Slashin kanssa. Roxie ei ole porukan vakimiehistöä, vaan tuuraa John Corabia Euroopan rundilla. Corabilla on epäkiitollinen menneisyys Mötley Crüen rivistössä seistä hetken Vince Neilin pallilla. Kelpo ansioluettelo miehistöllä, mutta omaa tuotantoa kuultiin naftisti. Ilta oli pyhitetty kadonneiden enkeleiden osalta muiden mestariteoksille.IMG_0408

Lost Angels on poikain terapia- ja ajanvietetoimintaa muiden työnantajien pitäessä huilia. Eikä siinä mitään, hyvin homma luonnistuu.  Puolitäyteinen sali sai 15€ hintaan maittavaa antia. Lost Angles pudotteli varmaotteisesti klassikkokappaleita kuin lunta kerrostalon katolta. Settilistaan koostui katraasta rennon sähäköitä tulkintoja mm. Beatles Helter Skelter, Alice Cooper No More Mr Nice Guy ja Wings Band on the Run, Thin Lizzy Jailbreak, Queen Under Pressure, Golden Earring Radar Love. Sanotaan, että eilinen ruoka ei ole mikron lämmittämänä ihan samaa kuin suoraan liedeltä, mutta hyvistä raaka-aineista tehty soppa toimii aina. Niin tapahtui Virgin Oilissa. Ilta huipentui encoressa vedettyihin henkilökohtaisiin ikisuosikkeihin. Ensiksi jamiversio lyömättömästä Faces-klassikosta Stay With Me. Ihan ei tavoitettu Rod Stewartin raspia, mutta siitä viis. Päätösstygenä kuultiin antaumuksellinen veto Cheap Trick-helmestä Surrender. Jepujep, sitä sai sitten koikkelehtia hyvissä moodeissa narikkajonoon.