Atomirotta @ Lepakkomies, Helsinki, 5.9.2015

9 syyskuun, 2015 by keikkakeppi

Atomirotta on noussut nopeasti yhdeksi valtakunnan sähäkimmistä bändeistä. Kotimaan valloitus alkoi reilu vuosi sitten, kun kesähitti Aurinkoon räjäytti pankin. Kakkossingle Hima taas todisti, ettei bändi ole yhden hitin ihme. Marraskuussa 2014 julkaistu esikoisalbumi I jäi jouluruuhkan jalkoihin, vaikka nousikin 11. sijalle virallisella albumilistalla. Toisessa ajankohdassa albumi olisi koputellut varmasti kärkipaikkoja.

Ahkerat rotat ovat kuitenkin valloittaneet faniensa sydämet armottomilla livekeikoilla. Niitä bändi on veivannut tiuhaan ja viime viikonlopun tripla taputteli nätisti keikkakesän pakettiin. Bändi soitti kolme iltaa peräkkäin Kallion Leppakkomiehessä, joista ehdin tarkistamaan viimeisen. Kyseessä oli minifestivaali Atomifest, jossa Atomirottaa lämmitteli joka ilta eri esiintyjä. Lauantaina esilöylyt heittivät räppärit Petos ja Ässä.

Atomirotan tiukkuudesta kertoo, että bändi myi punk-luolan joka ilta loppuun. Lepakkomies oli lauantaina kuin pätsi, mutta veikkaan yhtä läikkyvä hornan kattila olivat torstai ja perjantaikin. Matala tila on tunkkainen putkilo, missä ilma ei kierrä kuin kalsareissa. Ei siis ihme, että osa jannuista bailasi ilman paitaa. En ole nähnyt hetkeen yhtä infernaalista meininkiä yleisön keskuudessa, korkeintaan taannoisella Teksti-TV 666:n keikalla päästiin samoin sfääreihin. Atomirotta yhdistää räpin, rokin, bluesin, punkin ja funkin persoonalliseksi keitokseksi, joka tavoittaa helposti ystäviä yli lajirajojen. Notkean Rotan jäsenistöstä uudeksi bändiksi muodostunut Atomirotta on katu-uskottava räppipiireissä, mutta myös legendaarisen kitaristi Rane Raitsikan myötä myös rokkikööreissä. Ranella on historia niin Lamassa kuin Smackissa, jonka jälkeen hän pörräsi Los Angelesin rokkikuvioissa 20 vuotta. Kotiinpaluun jälkeen miehestä on kuoriutunut uusi luova ulottuvuus. Mies lämää tarttuvia riffejä tarkasti verkon perille. Tuoreen iskukyvyn löytänyt Rotta hoitaa laulut ja lyriikat pakottomasti. Lavalla hän on pitelemätön seremoniamestari. Trion täydentää koneista vastaava Pajulaakso, jonka oletin olevan statisti taustalla, mutta väärin meni. Häiskä pomppi niin, että pää lähes kolisi kattoon.

Atomirotan lavaenergia on sitä luokkaa, että paidoista voi puristaa vettä. Tosin osalla lauantai-illan meininki meinasi karata turhautumisen puolelle. Eturivin mimmiosasto kävi toistensa ryysyihin kiinni. Tästä tulikin mieleen eräs vuonna 1969 järjestetty Altamontin festivaali, jossa The Rolling Stonesin keikan aikana alkaneet levottomuudet eivät Mick Jaggerin huomautuksista huolimatta rauhoittuneet, vaan jättivät historiaan ikävän jäljen väkivaltaisuksista. Onneksi Lepakkomiehessä jäätiin kauaksi tästä ja tilanne rauhoittui nopeasti Rotan ja Ranen puututtua kahakkaan. Takalinjoille asti en nähnyt yksityiskohtia, mutta jotain se kertoo Atomirotan kuumuudesta. Bändi on kyhännyt kasaan crossover-keitoksen, joka saa jengin liekkeihin. Helppo väittää, että Atomirotta on kattanut vasta alkupalat pitkään ”Beggars banquet” -juhlapöytäänsä. Pidot vielä paranevat.

22-Pistepirkko @ Tavastia, Helsinki, 22.8.2015

26 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Kun näin ilmoituksen 22-Pistepirkon jäähyväiskeikasta, se sai rivakasti ostamaan liput Tavastialle ja heti perään epäilemään, että bändin lopettaminen ei voi pitää paikkaansa. Asko Keränen kertoi bändin nettisivuilla veljesten ajautuneen tappelurinkiin, jonka johdosta päättivät jäädä määräämättömälle tauolle. Vaikea uskoa, että päätös olisi lopullinen. Toisaalta 22-Pistepirkon ruotuun ei sovi mitenkään, että he tekisivät tällaisia markkinointitempauksia vain myydäkseen keikan loppuun. Ehkä he ovat siis oikeasti pidemmän huilin tarpeessa.

Utajärvellä 35 vuotta sitten perustettu 22-Pistepirkko on koko uransa ollut kiinnostavin suomalainen vaihtoehtobändi. Päätös laittaa pillit pussiin velvoitti bändin soittamaan jäähyväisten kunniaksi kaksi keikkaa samaisena lauantaina. Ensimmäinen keikka myytiin nopeasti loppuun. Lisäkonsertti saatiin järjestettyä samalle päivälle, mutta alkoi jo 14:30. Toinen veto, johon itsekin osallistuin, alkoi sekin poikkeuksellisen aikaisin jo 20.00. Syy: bändin on tarkoitus vetää pitkä keikka. Lisäksi Tavastialla kolkuttaa takarajana myös lauantaidisko, joka pakottaa keikat päättymään klo 23 mennessä. Ei 22-Pistepirkkko soittanut sentään kolmea tuntia, mutta reilun kaksi tuntia tosin pitäen välissä vartin tauon.

22-Pistepirkko ponnistaa psykedeelisen ja garage rockin trampoliinilta ja korkealle pomppaakin, tosin mukana on runsaasti omaa kierrettä, joka tekee bändistä yhden persoonallisimmista bändeistä mitä härmässä on koskaan toiminut. 22-Pistepirkko on saanut arvostusta myös muualla Euroopassa. En muista kuka kirjoitti joskus 90-luvun alussa, mutta hyvin kirjoitti, kun sanoi 22-Pistepirkon musiikin jos minkä sopivan David Lynchin elokuviin. Osuvasti sanottu. Sen sijaan kotimaisessa TV-sarjassa Kallio pirkkojen musiikki soi väärässä ympäristössä.

Tavastian ilta tarjosi kaksi tunnin settiä sekä reilun mittaisen encoren. Toista encoreakin jengi taputti tahdikkaasti, mutta siihen ei bändi enää taipunut. Olihan takana reilun neljän tunnin iltamat, joten ihan komea finaali bändille. 22-Pistepirkko on vahva tasa-arvoinen trio, jonka joka jamppa on myös tärkeä biisintekijä. Keulilla PK Keränen omintakeisella lauluäänellään on orkesterin kiistämätön tunnusmerkki. PK:sta on kouliintunut 35 vuodessa myös vänkä kitaristi. Lavalla bändin voimahahmo on Asko Keränen, joka hoitaa riehunnan, välispiikit ja tietenkin koskettimet ja ohjelmoinnin, mutta myös basson, silloin kun sitä tarvitaan. 22-Pistepirkko on siis hieman The Doorsin hengenheimolainen, sillä bändin soundin pohjana ei ole perinteisesti basso ja rummut.

Rumpali Espe Haverinen laulaa myös säännöllisesti pari biisiä keikalla. Tällä kertaa hän lauloi Tired of Being Drunk biisin, jonka taustalla hääräsi bändin lisäksi nelihenkinen torviryhmä. 22-Pistepirkko on esiintynyt aikaisemminkin torvien kanssa, mutta omalle kohdalle sattui ensimmäinen kerta. Kestikin hetken tottua torville sovitettuihin versioihin. Juuri edellä mainittu Tired of Being Drunk ei kuitenkaan toiminut torvien tukemana. Sen sijaan torvien laiskottama versio Birdy –hitistä toimi mainiosti ja varsinkin huilu korvasi albumiversiolla kuultavan sirkutuksen tyylikkäästi. Torvet toivat voimaa menopaloihin kuten esimerkiksi Rat King soi vahvasti, mutta eniten nautin alkuperäisestä trioilmaisusta. Settilista sisälsi kattavasti kappaleita koko uralta ja huvittava hetki oli kun Asko yritti yleisöä saada mukaan laulamaan ennen julkaisemattoman Madness of Speed –biisin mukana. Ei lähtenyt laulu, mutta kun bändi soitti vuonna 1989 julkaistulta Bare Bone Nest –albumin hitin Frankenstein, johan repesi. Eikä meno laantunut Stupid -biisin aikana. Ekan setin parhaimmistoa olivat myös I’m a Moon Around You, joka on tunnelmapala Rally of Love –albumilta. Reipas versio kuultiin myös Velvet Undergroundin harvinaisuudesta We’re Gonna Have a Real Good Time Together.

Breikki tuli tarpeeseen myös yleisön puolesta, sillä lämpötila salissa huiteli vähintään kolmessakymmenessä. Iltapäivän keikan tunkka ei ollut ehtinyt tuulettua ennen illan esitystä, eikä tilannetta auttanut uudelleen täyttynyt tupa ja varmaan ulkopuolen helteelläkin oli osuutensa asiaan. Tauolla oli hyvä käydä vetämässä keuhkoihin raikasta ilmaa.

Jos alkupuoliskolla oli paikoin ruostetta, oli toinen setti kokonaisuutena puhdasta terästä. Helppohan se oli riemuita kun Rumble City, Lala Land –klassikolta (1994) kuultu (Just) A Little Bit More ja Elevenilta (1998) vetäisty Onion Soup laittoivat yleisön hoilaamaan täysillä mukana. Kakkossetin parasta antia tarjosi kuitenkin melodiaässä Rally of Love, jonka lyömätön biitti sai lanteet heilumaan. Balladiosasto jäi vähiin, mutta Espe lauloi kohtalokkaan pelkistetysti Sky Girl –biisin albumilta (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008) vain PK:n kitaran säestyksellä. Toisen setin eroottisimman kappaleen tittelin nappasi cover Bo Diddleyn Mona –bluesklassikosta. En muista vastaavaa värinää kokeneeni pirkkojen keikoilla. Encore päätyi kappaleeseen I Knew, joka löytyy Drops & Kicks (2005) -albumilta ja jos se oikeasti päätti lopullisesti 22-Pistepirkon taipaleen, niin fiksumpaa valintaa en olisi keksinyt.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta ilta 22-Pistepirkkojen seurassa oli ikimuistoinen uran pakettiin käärivä kokemus. Tämä sattui olemaan 10 kerta kuin näin bändin elävänä. Jokainen kerta on ollut yllätyksellinen ja erilainen niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen kerta osui huhtikuulle 1991, jolloin läpimurtolevy Big Lupu (1992) oli vasta tuloillaan. Sitä ennen olin kuunnellut erityisesti The Kings of Hong Kong –albumia (1987), mutta tuskin osasin ennustaa kristallipallosta, että olisin heidän läksiäisissä vuonna 2015. Olen nähnyt kerran myös The Others -kokoonpanon, joka on 22-Pistepirkkojen jäbien mainio coverpumppu. Sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puhetta. Onneksi.

Ride (UK), The War On Drugs (US), Chic Featuring Nile Rodgers (US) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2015

15 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Joka vuosi jaksetaan vääntää onko Flow enemmän näyttäytymispaikka vai oikeasti musadiggareiden juhla? No, se on molempia. Suurimmalle osalle artistit ovat ventovieraita, mutta sitten on se pienempi tiedostava joukko, joka tuntee läpikotaisin vaihtoehtoisen pop-musiikin kiinnostavat nimet. Toki joukkoon mahtuu avarakatseisia musiikin satunnaiskuluttajia, jotka tulevat kuin kirpputorille tekemään uusia löytöjä. Monelle kuitenkin Flow on hyvä syy tavata kavereita ja kännätä.

Flow on kalliin festivaalin maineessa. Ostin yhden päivän lipun hintaan 89€. Se on kova hinta, mutta kun kalkuloi, niin eihän se artistia kohden ole paljon. Pakko-nähdä-listalla olivat Ride, The War On Drugs ja Chic. Olisin kustakin artistista maksanut erikseen 40€, joten ihan kohtuuhintaiseksi perjantai osoittautui. Muut artistit tulivat ikään kuin bonuksena. Rahaa kuluu kuitenkin sapuskaan ja juominkeihin. Flow tarjoaa street foodia omassa luokassaan, jos vertaa muihin festareihin. Niukka lohitartar annos irtosi 10€:lla. Juominkipuolesta sen verran vielä, että ihmettelen miksi hipsterifestivaali myy Lapin kultaa. Onneksi alueella toimii normaalistikin erinomainen Stadin olutpanimo, josta sai laatutavaraa, tosin festarikertoimella hinnoiteltuna: 0,4 litran tuoppi kustansi vaatimattomasti 9€. Järjestelyt Flow’ssa toimii muuten mutkattomasti. Jengi mahtuu mielenkiintoiselle alueelle, vessoihin ei ole jonoa ja tarjottavaakin riittää.

Lianne La Havas veti omaa osuuttaan Flow:n päälavalla, kun saavuin sisään aikamoisen jonotuksen jälkeen. Brittiläinen uusi soulääni ei sulattanut vielä täysin. Biisivalikoima on keskinkertaista. Sitten ryntäsinkin tsekkaamaan kouvolalaista nimihirviötä Have You Ever Seen Jane Fonda Aerobic VHS?, joka pikakatseltuna vaikutti lupaavalta, mutta matkaa on vielä tehtävä ollakseen uusi The Raveonettes. Perjantain mielenkiintoisin hahmo Space Lady jäi yhteen biisiin, joka ei tahtonut teknisistä ongelmista johtuen lähteä käyntiin. Born to Be Wild olisi varmasti ollut huvittava tai sitten täysin banaali esitys. San Franciscossa uraa tehnyt viikinkikypäräpäinen katumuusikko on noussut vanhoilla päivillään uudelle tasolle, kun kiertää jo festivaalien lavoja.

Nile Rodgers @ Flow Festival

Illan ensimmäinen odotettu esiintyjä oli Chic featuring Nile Rodgers, joka soitti päälavalla. Ihmettelen vaan miksi bändi esiintyy nimellä Chic. Bändissä ainoa alkuperäinen jäsen on Nile Rodgers, joten olisi ollut luontevaa esiintyä rohkeasti Nile Rodgers nimellä ja esittää siinä samalla ne kolme tajunnan räjäyttävää diskoklassikkoa. Muutenhan Chicin tuotanto oli keskinkertaista. Rodgers on merkittävä jamppa eritoten tuottajana. Sitä ei ole kieltämän, mutta sen hän toi itseriittoisesti esiin välispiikeissään. Settilistaan mahtui runsaasti niitä biisejä, joita Rodgers on ollut tuottamassa. Niistä kuultiin niin Diana Rossia, David Bowieta kuin Daft Punkia. Toki bändi soitti hittinsäkin Le Freak ja Good Times. Nile Rodgers on bongattu, mutta mieluummin sen olisin tehnyt Pori Jazzeilla, minne esitys olisi istunut täydellisesti.

The War On Drugs

Adam Granduciel

Ennen The War on Drugsin keikkaa kävin vilkaisemassa Lasten hautausmaata. Onko siinä uusi Notalinna Huraa! Sen aika näyttää. The War on Drugs teki yhden viime vuoden kovimmista albumeista Lost in the Dream, jolta bändi soitti peräti kuusi kappaletta. Bändi aloitti kuitenkin vanhemmalla tuotannollaan. Ensiksi Adam Granducielin johtama kokoonpano soitti biisin Arms Like Boulders esikoisalbumilta Wagonwheels Blues, toisena kuultiin Comin’ Through, joka on julkaistu EP:llä Future Weather. Kolmantena vyörysi vääjäämättömästi mestarillinen An Ocean Between the Waves, ja kas, koko sininen teltta oli yhtä merta. Baby Missiles kakkosalbumilta Slave Ambient ei jäähdytellyt vaan pohjusti Lost in The Dream –putkea, joka alkoi hitillä Red Eyes ja jatkui tunnelmoiden Eyes to the Wind biiseillä. Komea Under the Pressure olisi voinut päättää keikan, mutta viimeisenä bändi soittikin kappaleen Burning, joka tuo etäisesti mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin. Keikka oli juuri niin kova kuin odotinkin. Tähän olisi ollut mainio päättää festari, mutta piti mennä hetkeksi puhaltelemaan ennen illan toista odotettua koitosta.

Ride

Auringon laskettua öinen Flow näytti valaistuksessa parhaat puolensa. Päälavalla soitti tämän hetken kärkinimi Major Lazer, jonka visuaalinen tanssitykitys värjäsi tyylikkäästi pimeän perjantai-illan. Itse en ymmärrä Lean On –biisin megasuosiota, mutta eihän sitä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

Mark Gardener

Ride kutsui luokseen puolelta öin. Soitto alkoi sekunnilleen klo 24 ja hyvin alkoikin. Aloitusbiisi Leave Them All Behind oli hitaasti kasvavan massiivisen kitaravyörytyksen saattelemana loistovalinta. Heti perään huikea kaksikko Like A Daydream ja Polar Bear. Eikä Riden klassikkoalbumilta Nowhere kuultu Seagull lannistanut tunnelmaa. Mark Gardener hoiti pääosin laulut, mutta kitaristi Andy Bell lauloi myös pari biisiä. Ride palasi lähes kahdenkymmenen vuoden breikin jälkeen. Bell oli viettänyt vuosia Oasiksen basistina ja jatkoi myös Liam Gallagherin Beady Eyes –bändissä, jonka hajottua oli hyvä pistää vanha bändi kasaan. Ride oli 1990-luvun alkupuolen kiinnostavimpia brittibändejä. Ride on luokiteltu shoegazing-bändiksi, mutta yhtä lailla dreampopiksi. Ride palasi onnistuneesti ja heitti lähes yhtä timantin keikan kuin The War on Drugs. Settilista sisälsi kaikkiaan 11 biisiä, joiden seassa kuultiin Dreams Burn Down ja Chelsea Girl sekä tietenkin bändin suosituin veto Vapour Trail. Viimeisenä kappaleena Ride soitti biisin Drive Blind. Tunnin veto on itse asiassa erinomaisen kompakti kesto keikalle. Siitä festareille pisteet.

Ensimmäinen Flow päivä oli näin taputeltu ja omalta osaltani myös viimeinen. Lauantai ja sunnuntai Future Islandin ja Beckin äärikiinnostavasta läsnäolosta huolimatta jäävät väliin. Hyvän virtauksen saa päälle myös kotisohvalla, viinylilevyjä kuunnellen, eikä tarvitse näyttäytyä kenellekään.

The Orchestra (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 7.8.2015

11 elokuun, 2015 by keikkakeppi

Yhtye nimeltä The Orchestra myi kaksi iltaa loppuun Kulttuuritalolla. Jos julisteessa olisi mainostettu vain bändiä ilman muuta täsmennystä, kulttuuritalo olisi ollut kovin tyhjä. Markkinoinnissa onnistuttiin kuitenkin laittamaan päähuomio siihen, että kokoonpano koostuu entisistä Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n jäsenistä, jotka soittavat kaikki heidän hittinsä, joten liput myytiin nopeasti loppuun.

Kovimmille Electric Light Orchestra -faneille The Orchestra on vain cover-bändi. Siitäkin huolimatta, että joka jampalla on yhteys ELO -yhtyeisiin. Täysiverinen Electric Light Orchestra ole mitään ilman Jeff Lynneä. Se on sama kuin The Wailers ilman Bob Marleyta tai mikä tahansa bändi ilman biisintekijäänsä ja dynamoaan. Jeff Lynne omistaa nykyään yksin ELO:n nimioikeudet ja esiintyy sillä harvakseltaan, mutta silloinkin ilman Kulttuuritalossa esiintyneen The Orchestran jäseniä. Lähtökohta originaliteettia arvostavalle oli siis kehno.

The Orchestrassa soittaa kuitenkin pari tyyppiä, jotka ovat olleet mukana myös alkuperäisessä Jeff Lynnen ja Roy Woodin perustamassa ELO:ssa, eivät ihan alusta asti, mutta melkein kuten Mik Kaminsk, joka soitti viulua vuodesta 1973 lähtien läpi kaikki bändin tärkeimmät menestyksen vuodet. Popmusiikkiin yhdistetyt jousisovitukset olivat nimenomaan ELO:n tunnusomainen piirre ja Mik Kaminskin veikeä lavakarisma oli silloisessa ELOssa kuten nyt myös The Orchestrassa keskeistä. Kosketinsoittaja Lou Clark oli tärkeä vierailija ELO:n läpimurtolevyllä Eldorado (1974), millä hän teki jousi- ja kuorosovitukset. Myöhemmin 1980-luvun alussa hän toimi myös vakituisena jäsenenä.

Jeff Lynne on hyvä laulaja ja hänellä on tunnistettava ääni, mutta laulut demokraattisesti jakanut eturivin trio hoiti vokaaliosuudet jopa monipuolisemmin. Kosketinsoittaja/kitaristi Eric Troyer lauloi vuoroin basisti Glen Burtnikin ja kitaristi Parthenon Huxleyn kanssa. He kaikki ovat ELO Part II:n entisiä jäseniä. Rumpujen takana Gordon Townsend hoiti hommansa hyvin ja hänen taustansa on myös ELO Part II:ssa. Rutinoitunut Bändi toimi kokonaisuudessaan moitteettomasti, vaikka hittibiisit pudotettiin aika yllätyksettömästi. Kappaleista ei kuultu rohkeita sovituksia vaan uskollisesti mentiin Lynnen hengessä. The Orchestran ongelma on se, että siltä puuttuu selkeä keulahahmo. Parthenon Huxley kiitteli muutaman kerran yleisöä ja kehui Helsinkiä, mutta eipä paljon kummempia jutustellut.

Kulttuuritalo on upea talo, mutta F-katsomon takalinjoille soundit kuulostivat kolkoilta. Koulun jumppasalivertaus ei ole siis kaukana. Alvar Aalto ei vaan konserttisalia suunnitellessaan tiennyt, että talossa tullaan soittamaan sähköisesti vahvistettua musiikkia. Onneksi soundeihin tottui, kun biisit veivät mukanaan.

The Orchestra soitti peräti 21 kappaletta. Keikka starttasi tunnustelevasti All Over The World ja Rock ‘n’ Roll is King –kappaleilla, mutta rouvakaksikko Sweet Talkin’ Woman ja Evil Woman aukaisivat purjeet, joiden voimalla mentiin paria suvantokohtaa lukuun ottamatta loppuun asti. Oma kestosuosikkini Showdown jäi muiden rinnalla vähän valjuksi, mutta muuten hittipotpuri ei jättänyt kylmäksi. Tulipa taas todistettua, että Jeff Lynne on säveltänyt liudan iskusävelmiä. Standing in the Rain nousi muiden ilmeisten kappaleiden seasta esiin progressiivisuudellaan. Ei kenelläkään yllätys, että loppupuolella Mr. Blue Sky ja Don’t Bring Me Down laulattivat eniten yleisöä.

John Lennon mainitsi joskus, että The Beatles olisi voinut kuulostaa jatkaessaan toimintaansa 1970-luvulla Electric Light Orchestralta. Ei huono vertaus, sillä Jeff Lynnen sävelissä on samankaltaisia melodiakulkuja. Eikä viittaus The Beach Boysiin stemmalaulujen osalta ole pahasti pielessä, varsinkaan jos siihen vielä lisää vielä inasen ABBAa. The Orchestra tarjosi viihdyttävän ELO-iltaman, jossa oli paikoin hurmoksellinen meininki. Keski-ikäiset mimmit nousivat penkeistään ja jorasivat hittien mukana käytävillä. Yleisö sai mitä halusi. Jeff Lynne tulee tuskin koskaan virallisen ELO:n kanssa Suomeen, joten ei siinä mitään pahaa, että The Orchestra tuuraa, jos tekee sen näin onnistuneesti. Muusikot tarvitsevat myös elantonsa, sillä heille ei kerry massia tekijänoikeuskorvauksista kuten kappaleiden säveltäneelle Jeff Lynnelle. Liput Kultsalle maksoivat suolaiset 46-69€ riippuen paikasta, onneksi itse sain tiketit nimikaima vakuutusyhtiö ELOn kilpailusta.

Juliet Jonesin Sydän @ Tavastia, Helsinki 1.4.2015

2 huhtikuun, 2015 by keikkakeppi

Aprillipäivän starttasi uutinen, että Sedu Koskinen olisi ostanut Tavastian ja muuttaisi sen yökerhoksi, jossa live-keikat lopetettaisiin täysin. Onneksi saimme juoda vain kuravettä, sillä elävä musiikki jatkui eilen täydellä teholla Tavastian kuolemattomilla lauteilla. Juliet Jonesin sydämen paluukeikka olisi sinänsä käynyt aprillipäivän pilasta, mutta onneksi ei näin ollut. Odotetusta keikasta ilmoitettiin jo viime vuoden puolella ja varsin nopeasti se myytiin loppuun.

Näin kolme viikkoa sitten Jonesien salakeikan Sture 21:ssa (https://keikkakeppi.com/2015/03/18/juliet-jonesin-sydan-the-rabbits-sture-21-helsinki-14-3-2015/), joten Tavastian vetoa pystyi seuraamaan objektiivisemmin ilman yletöntä nostalgiapöhnää. Muu jengi olikin lähes ekstaasissa, sillä suurin osa heistä oli elänyt ja ikääntynyt Jonesien mukana ja nyt oli jälleennäkemisen aika. Loppuunmyydyn salin tunnelma tavoitteli pyhää toimitusta. Eipä ihme, sillä Jonesit kuopattiin peräti 15 vuotta sitten. Fanien keskuudessa pöhinä alkoi varhain ja heidän keskustelua oli ilo seurata sosiaalisessa mediassa, ja mikä parasta, bändin jäsenet osallistuivat varsinkin rumpali Jussi Parkkosen toimesta kommentointiin aktiivisesti. Jonesien faneilla on poikkeuksellisen intohimoinen suhde suosikkiinsa. Jengi jakoi vanhoja valokuvia, kokemuksia ja fiiliksiä monta viikkoa ennen keikkaa. Vastaavaan hurmokseen en ole törmännyt, vaikka kyse onkin melko pienestä piiristä valtakunnallisesta vinkkelistä katsottuna.

Keikka alkoi myöhässä ilmoitetusta esiintymisajasta. Jonesit antoivat odottaa melkein puoli tuntia ennen kuin astuivat lavalle taustafondin eteen, jossa komeili klassisen ykkösalbumin kannesta tutut sarjakuvahahmot, toki uuden Revontulet –kokoelman henkeen päivitettynä. Keikka käynnistyi takuuvarmasti Roistot ja Juliet Jonesin Sydän –biisikaksikolla. Kummajainen vähän tunnusteli, mutta Huonoa musiikkia hauskoine taustatarinoineen sytytti soiton viimeistään liekkeihin. Tavastian keikan settilista oli hyvin pitkälti toisinto Sture 21:n keikasta. Kuulematta jäi vain En etsii valtaa loistoa. Järjestystä oli muokattu ja sanottakoon, että hitusen huonompaan suuntaan. Salakeikan varsinaisen setin päättänyt Helppo Elämä tuhlattiin nyt liian aikaisin. Se olisi ollut Tavastialla myös oikea biisi lopettaa keikka yhteishuutolauluun. Encoressa kuultiin Platon Platon/Muumi Muumi –medley ja Jussin laulama Hippa. Ylimääräisessä encoressa saatiin vielä bonuksena Sami Jonesin jäähdyttelevä Nuori rakkaus, joka jäi treenikeikalla kuulematta. Jonesien olisi pitänyt poistua lavalta niin, että yleisön päässä olisi soinut räväkämpi biisi. Se olisi voinut olla jälleennäkemisen kunniaksi vaikka riemuvirsi Käymme yhdessä ain, joka ilman torvia olisi saattanut jäädä orvoksi versioksi. Ehkä jätkät treenaa biisin vielä kesän keikoille viralliseksi lopetusbiisiksi.

JJS Poster

Jonesit olivat kautta linjan iskussa. Suurin jännitys oli purettu kolme viikkoa sitten, vaikka täyslastillinen tavastialaisia tuo aina oman lisäkierteensä. Nyt soittimet olivat heti kuosissa ja välispiikeissäkin päästiin rentoon jutusteluun. Ilta oli monelta osin täydellinen. Paluukokoonpano koostuu menestysvuosien keskeisistä jäsenistä ja vain oleellinen biisintekijä Eero Hyyppä on joukosta poissa. Hyypän tilalla koskettimia soittaa Pekka Gröhn. Kitaristit Kari Hyvärinen ja Sami Pirkola laulavat vuoron perään, mutta koko bändillä on erinomaisen tärkeä rooli stemmoissa. Etenkin Paratiisiin –kappale osoittautui yhteislaulun juhlaksi. Muutkin bändin jäsenet saavat vuoronsa astua parrasvaloihin, kun basisti Kari ”Kidi” Heiskari tulkitsee Jussi & The Boys –kappaleen ja Jussi Jones Kantrin.

Vähän ennen varsinaisen setin loppusuoraa koitti pieni tauko ja Kari Jones totesi, että nyt olisi yllätysvieraan aika tulla lavalle. Hän ei ollut se odotetuin Eero Jones, ei edes ex-basisti Pentti Ilola saati Seppo Kansanoja, joka on säveltänyt yhden bändin suurimmista hiteistä: Rakkauslaulun. Sen sijaan lavalle astui viivästellen koko kansan hevijuntti Jouni Hynynen ja saman tien pärähti juuri mainittu Rakkauslaulu soimaan. Valitettavasti se osoittautui fiaskoksi. Vieraileva artisti ei tiennyt mitä säkeistöä laulaa eikä oikein mihin mikrofoniin. Hynynen poistui kesken biisin ja huitaisi kädellään, ettei mennyt ihan p FullSizeRender-4 utkeen. Osa varmaan diggasi visiittiä, mutta hc-fanit reagoivat tilanteeseen rajusti. Sami Jones kuittasi biisin loputtua, että viesti tuli kyllä perille. Hynysessä ei ole mitään vikaa. Ihan hyväntahtoinen ele Joneseilta. Hynynen on omassa genressään karismaattinen ukko, mutta Juliet Jonesin sydämen sakraaliselle paluukeikalle hän merkitsi samaa kuin örkki olisi astunut hobittien juhlapöytään. Yleisölle olisi riittänyt Juliet Jonesin sydän. Jos vieraita olisi halunnut tuoda lavalle, niin sen pitäisi liittyä bändiin. Pauli Hanhiniemen olisin voinut nähdä laulamassa Duetto (kadonnut nainen)-biisiä kuten levytti sen aikoinaan Hyypän kanssa, mutta miltä se olisi kuulostanut ilman Eeroa.

Hyvä ettei ollut ihan nappisuoritus, sillä tästä jää nälkä sekä bändille että yleisölle. Jonesit eivät tulleet vain käymään, jonka jälkeen hautautuisivat jälleen raunioihinsa viideksitoista vuodeksi. He tulivat Kari Jonesin mukaan takaisin tehdäkseen useita keikkoja vielä kesän jälkeenkin. Eihän sitä tiedä vaikka innostuisivat levyttämään uutta materiaalia. Sami Jones väsää uusia biisejä ainakin omiin tarpeisiinsa, josko niistä alkaisi muotoutua tuoretta Jones-kamaa. Ehkä kuitenkin parempi, että keskittyvät vanhaan aineistoon, sillä sitähän riittää ja sitä jengi haluaa kuulla. Jussi Jones kailotti Tavastian keikan olleen hänelle vuosituhannen paras päivä ja muidenkin kasvoilla hymy oli alati herkässä. Yleisön seassa taas monella kyyneleet kieriskelivät poskilla. Enpä muista nähneeni näin messiaanista meininkiä Tavastialla pitkään aikaan kuin Jonesien perhejuhlassa.

Settilista:

1 Roistot

2 Juliet Jonesin Sydän FullSizeRender-2

3 Kummajainen

4 Huonoa musiikkia

5 Valaiset yön

6 Jänis

7 Mihin katosi mies

8 Paratiisiin

9 Työläiset

10 Helppo elämä

11 Cowboy

12 Aamuyöllä

13 Mannerheimintie

14 Kantri

15 Jussi & The Boys

16 Rakkauslaulu

17 Perjantai-ilta

JJS 18 Albania

encore

19 Platon Platon/Muumi Muumi

20 Hippa

2. encore

21 Nuori rakkaus

Bryan Adams (Can) @ Jäähalli, Helsinki 23.3.2015

25 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Kysyy luonnetta lähteä Bryan Adamsin keikalle, jos kotona jo kyllästyttää artistin tuotanto. Katselin muistinvirkistykseksi muutaman youtube-klipin ennen lähtöä. Adamsin biisit ovat niin hyviä, että niihin tuupertuu kerta kuulemisen jälkeen. Sama reaktio on käynyt aina kuunnellessa miehen musiikkia. Tarttuvat melodiat tulee korvista, banaalit sanoitukset lannistaa ja käheä ääni turruttaa. Siitä huolimatta miehessä on jotain maagista, varsinkin jos yhdellä hänen hittibiisillään on 130 miljoonaa latausta – ei voida puhua pikkutekijästä.

Bryan Adams on ravannut Suomessa viime aikoina tiuhaan. Mahdollisuuksia olisi ollut nähdä kanadalainen rokkari elävänä useasti, mutta kiinnostus ei ole yltänyt lipunhankintaan. Nyt viime vuoden loppupuolella osui mainos Reckless 30th anniversary tourista. Sävähdytti sen verran, että suunnittelin näkeväni Adamsin elävänä. Onhan Reckless (1984) yksi 1980-luvun puolen välin tunnistettavimpia rock-albumeita Bruce Springsteenin Born in The U.S.A –klassikon ohella. Joskaan ei Reckless ole kriitikoiden ylistämä niin kuin ei mikään muukaan Adamsin albumi. Kaupallinen stadionrock ei ole koskaan ollut taiteellisesti arvostettua, saati kun sitä esittää vielä nätti poika. Siitä huolimatta Reckless on kova levy, jos sitä kuuntelee harvakseltaan.

Olen näissä yhteyksissä kertonut pariin otteeseen Grouponista, jonka kautta olen ostanut liput mm. Lionel Richien ja Suzanne Vegan konsertteihin. Sieltä tarttui mahdollisuus nähdä myös Bryan Adams Helsingin jäähallissa puoleen hintaan. Kertonee siitä, että vanhat kasaritähdet eivät myy konserttihalleja täyteen. Jäähalli ei ole akustiikan pyhin temppeli, mutta on se vanhaksi jäähalliksi kuitenkin innostavampi keikkapaikka kuin Hartwall areena.

Bryan Adams on kiertänyt reilun vuoden juhla-albuminsa vuoksi ja matka jatkuu edelleen tiiviinä. Se on helppoa kun taustalla soittaa kompakti nelihenkinen bändi. Yhtyeen soitossa on varmuutta mutta myös leipääntymisen makua. Taustalle projisoitavat videot luovat keikalle tarkan käsikirjoituksen, josta ei poiketa. Biisilista on siten naulittu samaksi illasta toiseen. Screenille heijastetut videot ovat tyylikkäitä mutta aika tavanomaisia ja paikoin ilmeisiä. Toista on Springsteenin keikat. Niissä ei projisoida mitään, mutta illan settilista elää joka konsertissa. Adamsin keikan hyvä puoli on se, ettei tule pettymyksiä.

Bryan Adams soitti keikan alkuun Reckless -albumin kokonaisuudessaan. Mikä hassuinta keikan paras biisi kuultiin ensimmäisenä. Nimikappale Reckless ei koskaan mahtunut albumille ja nyt biisiä on soitettu kiertueen startterina. Jos Reckless ja jykevä The Boys Night Out, joka kuultiin myös ylijäämäkappaleena, olisivat päässeet albumille, niin väitän sen saaneen vielä paremman vastaanoton ja kestävämmän suosion. Muutama tavanomaisempi rokkikappale olisi tehnyt hittiputken seassa vain hyvää.

Yleisöä oli lähes hallin täydeltä, ja Reckless upposi jengiin kuin kuuma veitsi voihin. Run to You, Heaven, Somebody, One Night Love Affair, It’s Only Love ja Summer of ’69 ovat sen luokan hittejä, että hengästyttää kuulla ne ensimmäisen kolmen vartin aikana. Suurin huoli olikin keikan dramaturgia. Miten muu materiaali kantaa keikan loppuun asti? Ei kantanut. Siksi olisinkin rikkonut Reckless-levyn biisit sikin sokin muiden biisien lomaan. Muuta tuotantoa kuultiin koko uralta, mutta yksi Adamsin kiinnostavimmista albumeista Into the Fire loisti poissaolollaan. Siltä ei kuultu yhtään kappaletta.

Recklessin jälkeisistä biiseistä kiinnostavinta kuultavaa oli Bryanin akustisesti esittämä Let Me Down Easy Biisi on Adamsin ja biisintekijäkumppani Jim Vallancen säveltämä kappale The Who-legendan Roger Daltreyn soololevylle Under a Raging Moon (1985). Illan yleisöä viihdyttävin veto oli bluespoljennolla kulkeva If Ya Wanna Be Bad, Ya Gotta Be Bad, jonka aikana Bryan valitsi yleisöstä yhden mimmin tanssimaan valokeilassa koko kappaleen. Muut loppupuolen biisit kuulostivat tyhjänpäiväsiltä alkupuolen keikan jälkeen. Toki Cuts Like a Knife nousee aina esiin ja When You’re Gone on yksi Adamsin kulkevimmista biiseistä. Eikä siirappisuudestaan huolimatta (Everything I Do) I do it For you –biisiä voi haukkua ällöksi. Onhan se nyt mailman luokan hituri. Ei sitä Youtubesta muuten jatkuvalla syötöllä kuunneltaisi. Siksi kysynkin miksei keikkaa lopetettu miehen suurimpaan hittiin – illan viimeiseen hitaaseen. Siitä olisi ollut kelpo fiilis lähteä himaan. Tämän jälkeen keikan huipennus tuntui pliisulta ja eikä encoressaan kuulluista biiseistä jaksanut enää innostua, vaikka kuultiinhan siellä akustisesti Adamsin läpimurtohitti Straight from the Heart.

Bryan Adamsin bändi soitti ammattitaitoisesti ja muista artisteista vain kitaristi Keith Scott nousi esiin tempuillaan. Hän heittäytyi selälleen ja kieputti kitaraan selän takaa, ei niin notkeasti, mutta huvittavalla antaumuksella. Bryan Adams on edelleen poikamainen, vaikka uurteet kasvoilla kertovat eletyistä vuosikymmenistä. Adamsilla on komea multiplatinaa myynyt ura takana, siloteltu maine, siksi keikan parhaita hetkiä olikin se, kun Adams ripitti yleisön seasta (Everything I Do) I do it For you –biisin aikana lujaa laulanutta tyyppiä: ”Kuka lauloi kovaäänisesti? Ai, sinä? Lopeta! Ei sentään, kunhan vitsailin. Kuka tahansa saa laulaa mukana, paitsi sinä.”

The Boys (UK), Pojat (Fin) @ Tavastia, Helsinki 19.3.2015

21 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Jo osui melkoinen punkpläjäys torstaille. Kolmen koplan illasta ensimmäinen artisti The Heartburns oli jätettävä väliin, sillä ihan festivaalimeininkiin ei arki-iltana ollut aikaa. Teemu Bergmanin liidaama helsinkiläinen The Heartburns kun on mahdollista varmasti nähdä vielä toistekin. Kakkosaktina soittanutta Pojat-orkesteria ei voinut missata. Edellisen kerran kotimaisen ramopunkin pioneerit tuli nähtyä vain 23 vuotta sitten. Pojat on yhä aktiivinen, mutta keikkailee harvakseltaan. Illan pääesiintyjä brittipunkpioneeri The Boys, jos mikä ansaitsee nimikaimansa lämmittelijäkseen.

Pojat on Ne Luumäkien ja Luonteri Surfin ohella nimekkäin bändi kotimaisessa ramopunk-scenessä. Bändi perustettiin reilu 25 vuotta sitten, jolloin nokkamies laulaja/kitaristi Miika Söderholm oli kitaristi Mikko Holmströmin kanssa jo punkin konkareita. Molemmat jampat soittivat legendaarisessa Ypö-Viis –punkbändissä. Poikien kokoonpano Tavastialla oli rumpalia lukuun ottamatta alkuperäinen. Basson ja taustalaulun hoiti Jussi Santalahti ja rummuissa soitti Kaide Haikonen, joka tunnetaan Ne Luumäkien rumpalina, mutta Pojissakin hän on vaikuttanut vuodesta 2004 lähtien.

Pojat soittivat napakan 45 minuutin keikan. Alussa oli hieman teknisiä ongelmia basson kanssa, vasta kolmas biisi Koko kesä lähti rullaamaan moitteettomasti. Pojat olivat varmassa tikissä, vaikka Tavastian isoilla lauteilla oli havaittavissa hieman alkututinaa. Miikan välispiikit olivat olemattomia, mutta focus oli rennossa punk-poljennossa. Illan repertuaari koostui alkupään tuotannosta, mutta sekaan mahtui pari tuoreempaakin raitaa. Ensimmäiseltä klassiselta nimikkoalbumilta Pojat (1990) kuultiin mm. rallit Missä olit viime yönä, Känni seis ja Itkupilli. Kakkosalbumiilta Irti (1992) kuultiin hieno Siipi Lonksuu niin, Mari on Förbi ja Leipätehtaan tyttö, jonka tulkitsi muista biiseistä poiketen Jussi Santalahti. Uudempaa materiaalia edustivat Ketä sä rakastat –albumin (2009) nimikkobiisi ja Mie en tunne mitään, joka on uusimmalta Toimintaa ja Sankareita –pitkäsoitolta (2013).

Pojat on sympaattinen bändi. Asenne on punkkareiksi aikuistunut, mutta edelleen täydellisen ramo. Käännösbiisien sanat ovat paikoin naiiveja, kömpelöitä, mutta humoristisia ja niin rehellisiä kuten genressä pitääkin. Varsinainen keikka päättyi Söderholmin oman klassikkosäveleen Veikkaat vaan ja kotimaiseen ramopunk-anthemiin Mä uskon meihin. Encoreksi saatiin vielä Ramonesia suomeksi kun Lemmikkihautuumaa päätti Poikien osuuden odotetusti. Pojat tekivät fiksun ratkaisun kun eivät soittaneet lainkaan The Boys –covereita eikä suurinta hittiään Pasi Virtanen, joka on hulppea Gary Holton & Casino Steel väännös.

The Boys poster Pääesiintyjä The Boys on yksi brittipunkin alkuräjähdyksessä syntyneistä yhtyeistä, jonka merkitys on suuri, vaikka se jäikin suurempien jalkoihin. Bändiä on kehuttu Punkin Beatlesiksi, mutta ei suosionsa vaan melodisuutensa vuoksi. Bändin 1977 julkaistu nimikkoalbumi The Boys on edelleen yksi parhaista punk-debyyttilevyistä. The Boys julkaisi aktiiviaikoinaan kaikkiaan neljä albumia, kunnes hajosi samalla tavalla kuin moni muukin aikalaisensa 1980-luvun alussa. The Boys teki paluun 1999, mutta uutta materiaalia julkaistiin vasta viime vuonna, kun itseironisesti nimetty albumi Punk Rock Menopause näki päivänvalon.

The Boys on siitä poikkeuksellinen seniorijoukkue, että sen alkuperäisistä jäsenistä kolme keskeisintä on edelleen mukana kokoonpanossa. Viime aikoina on tullut selväksi, että moni muu orkesteri ratsastaa legendan nimellä, mutta taustalla soittaa pahimmillaan vain alkuperäinen rumpali. The Boysien kosketinsoittaja Casino Steel, kitaristi/laulajat Matt Dangerfield ja Honest John Plain vaikuttavat edelleen motivoituneilta ja virtaa ukkoihin lisää ympärillä soittavat nuoret innokkaat ruotsalaistaustaiset rumpali Martin H-Son ja basisti Kent Nordberg, joka lavan keskellä heiluessaan tahtoi varastaa päähuomion.

The Boysien kolmipäiväinen minikiertue Suomessa alkoi Turusta jatkuen Helsingin kautta Tampereelle. Turussa lauteille oli noussut Michael Monroe, jolle The Boys on monella tapaa ollut esikuva. Tavastialla ei nähty vierailuja. Keikka pärähti käyntiin Alternative Chartbusters (1978) -kakkosalbumilta löytyvältä tiukalla T.C.P –rallilla. See you later ja Turning Grey jatkoivat taattua menoa. Uudelta albumilta kuultu 1976, I’m a Believer, Global Warming istuivat mukavasti vanhojen stygejen seuraan. Bändin kolmosalbumilta To Hell With The Boys (1979) kuultu You Can’t Hurt A Memory erottui voimaslovarina edukseen. Bändin debyyttisinglen b-puolelta löytyvä Soda Pressing on yksi bändin kultakimpaleista ja oli illan kaivatuin veto ja lunasti odotukset täysin. Keikan loppupuoli kiihtyi kohti bändin klassisimpia biisejä ja lopuksi kuultiin kova kolmikko I Don’t Care, Brickfield Nights ja First Time. Jengi oli tyytyväinen, mutta kakun päälle kirsikan koristeli encore, jossa kuultiin vielä huikea kolmikko esikoisalbumilta: Living In the City, Cop Cars ja Sick On You.

Mikä tärkeintä The Boys oli elinvoimaisessa kunnossa. Silloin tällöin näkee väsynyttä meininkiä kuuskymppisiltä, mutta The Boys ei ollut liikkeellä pelkän nostalgian voimin. Casino Steel hoiti pääosin välijuonnot, vaikka Kent Nordbergilla oli paljon sanottavaa kuten: olen saatanan hurri. Matt Dangerfield ja Honest John Plain jakoivat lauluosuudet demokraattisesti ja hyvin se heiltä luonnistuikin, vaikka hieman huvittaa, kun vaihdevuosien tuolla puolen olevat äijät sylkevät teinimaailman kokemuksia.

Tavastia oli sopivan täynnä. Pääsi vaihtamaan paikkaa halutessaan eikä kukaan pogonnut niskassa. Liput kolmen orkesterin iltaan maksoi kohtuulliset 23€ ovelta. Narikkabisnes Tavastialla aina kirpaisee, vaikka palvelu on nopeaa ja ystävällistä. Baarissa Budvarista saa maksaa 8,5€, joten katteet ovat kohdillaan. Yleisö oli enimmäkseen seniorianarkistiosastoa ja ihmettelin, että nuorempaa punkin perikuntaa oli paikalla niukasti. The Boys on kuitenkin punkin ystäville se pakollinen oppimäärä, varsinkin jos bändi soittaa ensimmäistä kertaa Suomessa.

Kauko Röyhkä, Petri Saarela @ Villa Kivi, Helsinki 13.2.2015

14 helmikuun, 2015 by keikkakeppi

Tämä esitys ei täytä normikeikkojen piirteitä, mutta harvinaislaatuisesta vedosta kuitenkin puhutaan, joten pakko jotain kirjoittaa. Villa Kivi, tuo kirjailijoiden ja kirjailijajärjestöjen huikean hieno talo Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, sai minutkin paikalle kirjanjulkistamisjuhlien vuoksi. Jari Nissisen Paha mieli on näyttelijänä paremmin tunnetun miehen esikoisromaani, jonka arviota en tässä ala kirjoittaa, koska olen vasta alkumetreillä rikkaalta vaikuttavalta tekstin parissa. Nissinen jakaa Kauko Röyhkän kanssa työhuoneen Helsingissä ja odotettavissa oli myös muusikon saapuminen juhliin, sillä turkulaismuusikko oli Helsingissä muutenkin. Röyhkä heitti soolokeikan teatteri Kapsäkissä samana iltana. Kauko Röyhkä saapui vasta lähempänä kymmentä kitaransa kanssa Villa Kiveen. Mies tuli juhlimaan kirjailijaa, mutta eipä häntä onneksi tarvinnut kauheasti kannustaa soittaa muutama biisi. Yllytyksenä toimi Petri Saarela, joka on tuttu 1987 rockin SM-kisat voittaneesta bändistä Kultakuume. Saarela soitti Röyhkän eteen pari kappaletta akustisella kitaralla, joista toinen oli omaa tuotantoa ja toinen cover Eero Raittisen tuotannosta. Aika pian hänen peräänsä Kauko Röyhkä kaivoi esiin oman sähkökitaransa ja soitti ilman vahvistinta intiimissä salissa pienimuotoisen keikan. Istuin kolmen metrin päässä Kakesta, joten enpä voinut siinä vaiheessa kuvitella koskaan pääseväni lähemmäksi ketään artistia, vaikka toisin kävi. Kauko Röyhkä aloitti väkevällä tulkinnalla uusklassikostaan Helvettiin, joka illan isännälle osui sattumalta tärkeäksi kappaleeksi, koska oli sitä samaisena päivänä kuunnellut vasta ensimmäistä kertaa. Helvetti on tuttu Riku Mattilan kanssa vuonna 2008 tehdyltä erinomaiselta duo-albumilta. Paikalla oli tässä vaiheessa enää parisenkymmentä ihmistä, mutta aplodit lähtivät kuin isommastakin sakista. Sen jälkeen Kauko soitti vielä Paskan kaupungin ja oli lopettamassa osuuttaan. Kaken viesti oli, että nyt juhlitaan kirjailijaa. Sankari Nissinen toivoi vielä ylimääräiseksi kappaleena Nivelet -biisiä, joka merkitsee itsellekin Röyhkän tuotannon parhaimmistoa, mutta hyvästä syystä ja ymmärrettävästi Kauko kieltäytyi pyynnöstä. Nivelet on vahvaan kitarariffiin perustuva Röyhkän alkupään tuotantoon kuuluva biisi, joka olisi vaatinut kitaristi Riku Mattilan läsnäoloa. Sen sijaan itse möläytin – soita Kanerva, ja sen Kauko suostui soittamaan. Kahden biisin jälkeen Kauko soitti siis vielä encoren ja varsinainen keikka oli paketissa.

Kaksi plus yksi biisi muodostaa lyhyimmän keikan mitä olen koskaan nähnyt. Tälle voi varmasti hymähtää, että onko raportoinnin arvoista, mutta voin sanoa, että setti oli intiimein keikka ikinä. Ilta jatkui seurustellen itse artistinkin seurassa, mutta Röyhkä viihtyi sen verran hyvin, että tarttui vielä myöhemminkin kitaraan ja veti muutaman biisin. Silloin kuultiin Lauralle – ja Paskan kaupunginkin Kake soitti vielä toisenkin kerran. Se onkin ikivihreä, jota kuuntelisi loputtomasti. Siinä vaiheessa istuinkin aivan Kaken vieressä, joten tarkkailin esitystä kuin olisin tutkinut mikroskoopilla pieniä hiukkasia. Pienestä voi syntyä joskus iso ja harvinainen herkku.

Pimeys @ Tavastia, Helsinki 31.1.2015

5 helmikuun, 2015 by keikkakeppi

Olen nähnyt rock’n rollin tulevaisuuden ja sen nimi on Bruce Springsteen, ennusti kriitikko Jon Landau legendaarisessa lausunnossaan vuonna 1974. Ennustus piti kutinsa ja sittemmin miehestä tuli myös levytuottaja ja manageri povauksensa kohteelle. Ihan samaan profetiaan en lähde Pimeyden osalta, mutta suomalaisen rockin kartalle bändi tulee tekemään pysyvän jälkensä kuten esimerkiksi Egotrippi. Pimeyden kaltaisia suomirockia soittavia, helposti lähestyttäviä, mutta moninkertaisesti palkitsevia bändejä ei synny kuin kerran vuosikymmenessä.

Pimeys julkaisi esikoisalbuminsa Muut on jo menneet (2013) pienen M.dulor -levy-yhtiön kautta. Samainen yhtiö on panostanut määrän sijaan laatuun ja heidän labelin alla soittavat myös Matti Johannes Koivu ja Ultramariini. Pimeyden debyyttialbumi sai kriitikot hehkuttamaan, mutta ei vielä koskettanut koko kansaa. Reilu pari viikkoa sitten ilmestynyt kakkosalbumi Aika tihentyy lunastaa esikoisen antamat odotukset ja tulee saamaan laajempaa innostusta. Bändi oli aikeissa julkaista albumin jo syksystä, mutta viisas veto lykätä tammikuulle, sillä silloin mediahuomio on varmempi, koska kilpailevia julkaisuja tulee vähemmän. Toki huomiota ei saa kuin laatutavaralla. Bändi on noussut jo radioiden soittolistojen kärkipaikoille ja kesän festareilla bändi tulee olemaan vakionäky.

Pimeys @ Tavastia. Vasemmalta: Pekka Nisu, Jukkis Virtanen, Tuomo Laakso, Joel Mäkinen

Onneksi Pimeys on vielä hiomaton timantti. Liian valmiiseen yhtyeeseen kyllästyisi nopeasti. Biisimateriaali on kirjava, mutta se iso hitti puuttuu ja tuskin se vielä tältäkään albumilta löytyy. Toivottavasti sokka ei koskaan edes irtoa, jotta bändi pysyisi valikoidumman yleisön suosikkina. Viime vuonna julkaistut Salaisuus ja Hetki vielä -singlet olivat helpot valinnat radiosoittoon, mutta eivät nostaneet albumin odotuksia vielä esikoisen edelle. Ei edes seikka, että Hetki vielä pääsi Eila, Rampe ja likka -elokuvan tunnuskappaleeksi. Odotukset olivat suuret, mutta ajattelin, että sujuvaa poppia tulee ilman mestariteoksia. Loppu hyvin kaikki hyvin. Uuden albumin ilmestyttyä läjässä oli repertuaari komeita kappaleita, joiden seassa single-julkaisutkin tuntuivat merkityksellisemmiltä.

Pimeys soitti edellisen kerran Tavastialla vielä lämmittelijän roolissa ja väkeä oli puolen salin verran. Nyt bändi soitti yksin ja juhlan aihe oli levynjulkaisu ja Tavastia oli täynnä. Showtime oli viikonlopuksi aikainen, sillä lauantaidisco oli puskemassa niskaan. Bändi aloitti ennen puolta kymmentä ja soittivat puolentoista tunnin keikan. Ennakosta lippu kustansi 12€, mutta seuraavan kerran kolkutellaan lipun hinnoissa jo kahtakymppiä.

Joel Mäkinen

Keikka jaksottui mukavasti, koska kahden albumin jälkeen materiaalia riittää paremmin luoda esitykselle dramaturgia. Välillä kuultiin tarttuvampaa materiaalia, jota edustivat uuden albumin Nuoruuden kaupunki, Ei saa luovuttaa, Lähdetään. Sitten seurasi hieman seesteisempi jakso, jossa soitettiin erinomainen Aivan erilainen ja edelleen bändin komea nimikkoteos Pimeys. Bändi pystyy heittäytymään myös ison stagen meininkiin, kun Nostokurjet nostattivat tunnelman stadionin kaarteisiin saakka. Uuden albumin ensi kuulemalta simppeli biisi Meeri toimi elävänä monisäikeisemmin, mutta nappasi silti illan korvamadon tittelin.

Bändi vahvuus on mutkaton lavasvengi. Basisti Jukkis Virtanen ja rumpali Tuomo Laakso luovat hommalle rullaavan perustan ja ansaitusti soittavat lavan keskellä. Eikä hommaa haittaa lainkaan laidalla kaksi hyvää laulajaa. Näyttelijänäkin toimiva kosketinsoittaja Joel Mäkinen soutaa laulajana hieman isompaa venettä kuin kitaran ohessa sameamman laulun hoitava Pekka Nisu, mutta molempien venhot uivat rinta rinnan myötävirtaan. Kundit vuorottelevat demokraattisesti lauluvuoroissaan ja se pitää touhun virkeänä. Molemmat heistä myös säveltää ja sanoittaa, mutta Nisulla on tukevammin sormet sävellyspuolessa kiinni. Mäkisen sanoitukset kuvaavat arkea runollisesti, kun Nisu on sanoituksissaan henkilökohtaisemmin hetkessä kiinni.

Ensimmäisessä encoressa kuultiin Joel Mäkisen herkkä Joku syntyy, joku kuolee ja perään Pekka Nisun vetämänä bändin ensihitti Elämä kiinnostaa. Tavastialaiset taputtivat bändin vielä kerran lavalle ja viimeisenä kappaleena kuultiin porttikonkien sankareista kertova Igor, Boris Hugo ja mä. Keikalta poistuttaessa oli aistittavissa hekumallista spirittiä. Jengi oli vihdoin saanut jotain uutta ja hämmentävää, mutta ei vielä mahan täydeltä. Valovoimaisuudestaan huolimatta Pimeys ei ole langennut vielä täyteen synkkyyteensä, joten tämä bändi ratkaisee varmasti mustan aukon mysteerin.

Morrissey (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki 15.11.2014

16 marraskuun, 2014 by keikkakeppi

Morrissey on indie-musiikin Jeesus, jonka ihailijat ovat kaikkein omistautuneimpia opetuslapsia. Morrissey on liian kulmikas kaveri koko maailman Elvikseksi, mutta vaihtoehtoisen pop-musiikin rintamalla hän on kiistatta kingi. Hän on ikoni niin äänensä, sanomansa kuin kasvojensa vuoksi. Eikä ihme, että Finlandia-talon 1700 istuinta myytiin muutamassa minuutissa loppuun. Sunnuntain lisäkeikka tuli saman tein myyntiin. Kunnioituksen puolesta puhuu myös se, kun Morrissey viisihenkisen bändinsä kanssa asteli lavalle, nousi yleisö seisomaan. Taisi olla ensimmäinen kerta konserttisalissa, kun kuuntelin keikan jalkeilla alusta loppuun.

Kun astelin sisään saliin, Morrisseyta lämmitteli videoscreeniltä New York Dolls, joka on ollut miehen suosikki jo 1970-luvulta alkaen, jolloin hän itsekin kuului The Nosebleeds punk-bändiin. Morrisseyta ei tarvinnut kuitenkaan odotella pitkään, kun tasan kahdeksalta valkokangas rojahti alas ja vitivalkoiseen asuun sonnustautunut Morrissey otti tilan haltuun valtavalla karismallaan.

Morrissey @ Finlandia-talo 15.11.2014

Morrisseyn on suoltanut reilu kolme vuosikymmentä nerokkaita tekstejä, jotka ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, mutta myös sarkastisia ja omakohtaisia. Laulujen nimet ovat itsessään jo aforismeja. Mies on pysynyt tyylilleen uskollisena The Smiths-ajoista lähtien. Kitaristi Johnny Marr muodosti Morrisseyn kanssa legendaarisen lauluntekijäparivaljakon ja The Smiths nousikin nopeasti 1980-luvun merkittävimmäksi brittiyhtyeeksi. The Smithsin hajottua Morrissey on pärjännyt Johnny Marria paremmin, vaikka hänkin on ollut työteliäs. Morrissey on julkaissut kymmenen albumia, joista tuorein World Peace Is None of Your Business julkaistiin kesällä. Levy tosin vedettiin nopeasti pois nettilevityksestä Morrisseyn riitaannuttua Harvest Recordsin kanssa.

Olen nähnyt Morrisseyn kahdesti aiemmin ja edellisestä vedosta Kaapelitehtaalla vuodelta 2009 jäi väkevä mutta soundeiltaan tukkoinen mielikuva. Nyt Finlandia-talo antoi mahdollisuuden parempaan akustiikkaan, vaikka vahvistamattomalle musiikille suunniteltu talo ei ole koskaan ollut paras esiintymispaikka rock-bändille. Katsoin keikan permannon takimmaiselta riviltä ja vielä pienen lipan alta, silti soundit olivat koko keikan ajan kelvolliset. Morrisseyn settilistat eivät ole koskaan olleet yleisöä nuoleskelevia ja nytkin kiertueen repertuaaria ennalta tutkineena tiesin, että biisit tulisivat pääosin olemaan uudelta albumilta.

Morrissey aloitti jyräävästi Smiths-klassikolla The Queen Is Dead, jonka taustalle projisoitiin kuningataräiti näyttämässä keskisormea. Heti perään kuultiin soolouran startannut pop-helmi Suedehead. Kolmantena Morrissey soitti Vauxhall and I –albumilta löytyvän herkkupalan Speedway. Kitaristi Boz Boorerin kipparoima bändi paahtoi hyvässä iskussa ja ajoittaista kiukuttelijan mainetta kantava Morrissey vaikutti olevan poikkeuksellisen hyväntuulinen ja seesteinen. Mies vitsaili bändin matkustaneen edellisenä iltana Tukholmasta laivalla ja pahoitteli, jos näyttävät vanhoilta. Bändi on kuitenkin vetreä kokoonpanno, joka on pitkään soittanut Morrisseyn kanssa. Boz on Morrisseyn lisäksi ainoa britti bändissä, muut ovat jenkkejä. Rummuissa Matt Walker, bassossa Mando Lopez, kitarassa Jesse Tobias, joka on myös Boorerin lisäksi keskeinen biisintekijä sekä kosketinsoittaja/kitaristi Gustavo Manzur. Morrissey ei näyttänyt olevan moksiskaan lavalle rynnänneistä veijareista, jotka halusivat koskettaa suurta idoliaan. Lisähuomiona mainittava, että kaikki lavalle kavunneet olivat aikuisia miehiä. Onneksi järjestysmiehet olivat ripeitä ja saivat kaverit takaisin paikoillensa.

Uuden materiaalin aloitti albumin komea nimibiisi World Peace Is None of Your Business, jonka perään saatiin vielä edellisen Years of Refusal (2009) –pitkäsoiton hitti I’m Throwing My Arms Around Paris. Seuraavana oli vuorossa Staircase at the University, joka uutuusalbumin kappaleista toimi lavalla parhaiten. Myös Earth is the Loneliest Planet erottui Manzurin latinokitaralla varustettuna pirteästi muusta samankaltaisesta materiaalista. Maladjusted (1997)-albumilta Morrissey soitti harvoin kuullun Trouble Loves Me –kappaleen, joka oli illan koskettavimpia hetkiä. Eikä voinut välttyä ajattelemasta syksyllä paljastunutta uutista Morrisseyn syövästä. Sairaudesta huolimatta Morrissey vaikuttaa henkisesti hyvinvoivalta ja fyysisestikin hyväkuntoiselta. Todennäköisesti Morrissey sairastaa eturauhassyöpää, sillä siitä hän mainitsee myös omakohtaisessa I’m Not A Man -kappaleessa. 55-vuotias Morrissey onkin sanonut haastattelussaan, että hän lepää vasta haudassa.

Morrissey soitti illan aikana kaikkiaan 17 kappaletta ja konsertti kesti tasan puolitoista tuntia. Kestoltaan kompakti veto, vaikka joitain biisejä jäikin kaipaamaan, mutta Morrisseyn kohdalla pettyy aina, jos on odotuksia. Keikan ensimmäinen puolituntinen oli komea, mutta seuraavan tunnin hieman pateettiseksi muodostunut dramaturgia olisi kaivannut pientä virkistystä. Ilta alkoi ja päättyi The Smiths-biiseillä, muuten kattaus oli Morrisseyn soolotuotantoa. Illan finaalina kuultiin kiertueen tapaan Meat is Murder, jonka tueksi esitettiin kylmäävästä Farm to Fridge -lyhytelokuvasta kuvamateriaalia eläinten barbaarisesta kohtelusta. Morrissey on ollut koko uran aktiivinen eläinten oikeuksien puolesta puhuja. Enkä usko, että kovin monelle maistui keikan jälkeen kananugetit tai kasleri. Morrissey on ollut kasvissyöjä 11-vuotiaasta lähtien ja on siinä ollut vuonna 1970 manchesterilaiskeittiössä ihmettelemistä, kun pojalle ei maistukaan enää munat ja pekoni.

Morrissey heitti tapojensa mukaisesti keikan päätteeksi paitansa yleisölle. Bändi poistui hetkeksi ja verkkokalvolla vilistivät kärsivät eläimet. Tunnelma muuttui lohdullisemmaksi, kun bändi palasi takaisin ja soitti encorena Morrisseyn sooloklassikon Everyday is Like Sunday. Hieno biisi oli kuin kynttilä marraskuiseen pimeyteen, mutta biisin aikana Morrissey viestitti rääväsuiseen tapaansa mielipiteensä. Morrissey esiintyi itse encoren sinisessä paidassa, mutta bändin jätkille oli varta vasten painettu t-paidat, missä levy-yhtiö sai kuulla kunniansa: Fuck Harvest Records. Morrissey oli lauantaina hyvässä iskussa ja tuskin terä tylsistyy vielä pitkään aikaan. Totta kai tuore uutinen vakavasta sairaudesta toi konserttiin häivähdyksen haikeutta ja sen tosiasian, ettei mikään ole ikuista.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Helsinki