Kauko Röyhkä, Petri Saarela @ Villa Kivi, Helsinki 13.2.2015

Tämä esitys ei täytä normikeikkojen piirteitä, mutta harvinaislaatuisesta vedosta kuitenkin puhutaan, joten pakko jotain kirjoittaa. Villa Kivi, tuo kirjailijoiden ja kirjailijajärjestöjen huikean hieno talo Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, sai minutkin paikalle kirjanjulkistamisjuhlien vuoksi. Jari Nissisen Paha mieli on näyttelijänä paremmin tunnetun miehen esikoisromaani, jonka arviota en tässä ala kirjoittaa, koska olen vasta alkumetreillä rikkaalta vaikuttavalta tekstin parissa. Nissinen jakaa Kauko Röyhkän kanssa työhuoneen Helsingissä ja odotettavissa oli myös muusikon saapuminen juhliin, sillä turkulaismuusikko oli Helsingissä muutenkin. Röyhkä heitti soolokeikan teatteri Kapsäkissä samana iltana. Kauko Röyhkä saapui vasta lähempänä kymmentä kitaransa kanssa Villa Kiveen. Mies tuli juhlimaan kirjailijaa, mutta eipä häntä onneksi tarvinnut kauheasti kannustaa soittaa muutama biisi. Yllytyksenä toimi Petri Saarela, joka on tuttu 1987 rockin SM-kisat voittaneesta bändistä Kultakuume. Saarela soitti Röyhkän eteen pari kappaletta akustisella kitaralla, joista toinen oli omaa tuotantoa ja toinen cover Eero Raittisen tuotannosta. Aika pian hänen peräänsä Kauko Röyhkä kaivoi esiin oman sähkökitaransa ja soitti ilman vahvistinta intiimissä salissa pienimuotoisen keikan. Istuin kolmen metrin päässä Kakesta, joten enpä voinut siinä vaiheessa kuvitella koskaan pääseväni lähemmäksi ketään artistia, vaikka toisin kävi. KaukoRöyhkäKauko Röyhkä aloitti väkevällä tulkinnalla uusklassikostaan Helvettiin, joka illan isännälle osui sattumalta tärkeäksi kappaleeksi, koska oli sitä samaisena päivänä kuunnellut vasta ensimmäistä kertaa. Helvetti on tuttu Riku Mattilan kanssa vuonna 2008 tehdyltä erinomaiselta duo-albumilta. Paikalla oli tässä vaiheessa enää parisenkymmentä ihmistä, mutta aplodit lähtivät kuin isommastakin sakista. Sen jälkeen Kauko soitti vielä Paskan kaupungin ja oli lopettamassa osuuttaan. Kaken viesti oli, että nyt juhlitaan kirjailijaa. Sankari Nissinen toivoi vielä ylimääräiseksi kappaleena Nivelet -biisiä, joka merkitsee itsellekin Röyhkän tuotannon parhaimmistoa, mutta hyvästä syystä ja ymmärrettävästi Kauko kieltäytyi pyynnöstä. Nivelet on vahvaan kitarariffiin perustuva Röyhkän alkupään tuotantoon kuuluva biisi, joka olisi vaatinut kitaristi Riku Mattilan läsnäoloa. Sen sijaan itse möläytin – soita Kanerva, ja sen Kauko suostui soittamaan. Kahden biisin jälkeen Kauko soitti siis vielä encoren ja varsinainen keikka oli paketissa.

Kaksi plus yksi biisi muodostaa lyhyimmän keikan mitä olen koskaan nähnKRyt. Tälle voi varmasti hymähtää, että onko raportoinnin arvoista, mutta voin sanoa, että setti oli intiimein keikka ikinä. Ilta jatkui seurustellen itse artistinkin seurassa, mutta Röyhkä viihtyi sen verran hyvin, että tarttui vielä myöhemminkin kitaraan ja veti muutaman biisin. Silloin kuultiin Lauralle – ja Paskan kaupunginkin Kake soitti vielä toisenkin kerran. Se onkin ikivihreä, jota kuuntelisi loputtomasti. Siinä vaiheessa istuinkin aivan Kaken vieressä, joten tarkkailin esitystä kuin olisin tutkinut mikroskoopilla pieniä hiukkasia. Pienestä voi syntyä joskus iso ja harvinainen herkku.

The Petrovic Blasting Company (US), SF Blues (Fin), Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani (FIN), Erin (Fin), Pariisin kevät (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 27.7.2012

Lapsuudessa kun ajeli Valkeakosken ohi, paikan muistaa luotaantyöntävän lemunsa vuoksi. Paperitehdaskaupunki jäi mieleen, vaikkei siellä tullut pysähdyttyä kovinkaan usein. Nyttemmin kaupunki on tullut tutuksi ja uskallan väittää, että se on yksi viehättävämmistä pikkukaupungeista koko maassa – kompakti koko, tehdasmiljöö, jalkapallo, tennis, höyrylaiva m/s Lokki ja upea vesistö molemmin puolin.

Työväen Musiikkitapahtuma järjestettiin jo 40. kerran. Tapahtuman menneisyyteen en ole perehtynyt, mutta uskoakseni aikanaan tapahtuma on ollut kovinkin punainen. Itse olen ravannut vaihtelevasti kyseisillä festareilla vuodesta 2004  ja siitä lähtien se on ollut täysin nykyaikainen ja toimiva musiikkifestivaali ilman poliittista päälleliimausta. Toki Työväen musiikkijuhlien sponsorit ovat nytkin sieltä vasemmalta laidalta. Muutaman viime vuoden aikana juhlat ovat järjestetty Tervasaaren tehtaan ympäristössä. Edelleen täydessä iskussa töräyttelevä tehdas ei päästele enää karmeita hajuja, vaan on ainutlaatuinen maisema festareille.

Artistit ovat pääosin eturivin suomalaisia ja vähän takarivinkin. Ohjelma on tehty ihan mielenkiintoiseksi ajatuksella jokaiselle jotakin. Joka vuosi ohjelmistosuunnittelijat ovat löytäneet myös kiinnostavia ulkomaisia nimiä listoille kuten henkilökohtaisen listan startterina nähty The Petrovic Blasting Company. Orkesteri tulee rapakon takaa, mutta musiikkilliset piirteet ja juuret löytyvät Balkanilta. Ennakkotietojen mukaan odotin Balkan Fever -bileiden kaltaista infernaalista bailumeininkiä, mutta kauaksi jäivät ennankkoluulot. Hyvin oli Balkanin tunnelmat tavoitettu, mutta kovin lempeässä temmossa edettiin. Veljesten, Josh ja Justin Petrovic, perustama bändi soitti taidokkaasti torveineen, hanureineen ja lyömäsoittimineen, mutta näin alkuillan fiiliksissä jätti hieman valjun maun. Voi kun tätä olisi saanut kuunnella pari tuntia myöhemmin pienessä klubissa.

Kakkosaktina näin Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin liidaaman SF Blues -nimisen kokoonpanon. 10-vuotis juhlakiertueella oleva heppujen sivuprojektibändi kiertää nyt alkuperäiskokoonpanolla rummuissa Janne Rajala ja bassossa Mikko Löytty. Toki välillä riveissä on nähty muitakin mestareita kuten Eero Raittinen, Mikko Kuustonen ja Jukka Gustavson. SF Blues mättää taattua perusbluesia, mutta jestas miten patrioottisella nimellä. Pahimmillaan orkesterin voisi kuvitella näkevänsä – tiedätte kyllä missä. Ehkä nimessä on jotain sarkasmia, jota en ymmärrä. Siitä huolimatta demokraattisesti vuoron perään lauluvuoron saaneet Silvennoinen, Lindholm ja Ahlqvist hoitivat hommansa tyylikkäästi. Bändi ei yllättänyt, mutta takuuvarmat bluesjamit saivat aikaan. Varsinkin Lindholmin karisma kestää säässä kuin säässä, ja kappas, olin kuvitellut Pepe Ahlqvistin vain taitavaksi laulajaksi ja huuliharpunimijäksi, mutta mieshän osaa soittaa myös kitaraa. Siihen voisi kiinnittää kovastikin huomiota, jos se ei taittuisi sutjakkaasti Silvennoisen tai Lindholmin vieressä. Keikan päätti uljaasti Jimi Hendrixin Hey Joe –cover.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on noussut parin viime vuoden aikana käsittämättömään suosioon etnoiskelmillään. Olen kerran nähnyt bändin intiimeissä hääbileissä ja hyvän grooven he saivat aikaan. Itselle Tuure on tuttu jo yli kymmenen vuoden takaa ja miehen kolme ensimmäistä soololevyä ovat erittäin laadukkaita -kuin miespuolista jonnatervomaata. Harmi vaan, ettei Tuure lyönyt näillä sooloplatoilla läpi. Ei olisi ollut kaukana, että hänestä olisi tullut uusi Aki Sirkesalo. No, löihän se Tuure sitten läpi ja sai suuren iskelmäyleisön polvillensa. Tuure on raahannut kuitenkin mukanaan rock-uskottavuutta, ja eivät häntä kaikki rokkaritkaan ole hylänneet. Puusali pullisteli pinkeänä kun Tuure veteli Valon pisaroita ja Ystävänpäivää. Minäkin olisin ollut tyytyväinen jos oisin kuullut viisun tai pari Just tai Kysymyksiä sudelle -albumeilta.

Erin, se Nylon Beatin nasaalimmin laulanut puolisko, sai pitkän hiljaiselon jälkeen tehtyä sen ensimmäisen soololevynsä. Jonnalla on useampia yrityksiä, mutta ei kummoisella menestyksellä. Erin taitaa tehdä hyvinkin pian Tuuret. Ihan samaa sukseeta yleisön edessä folk-pohjaista poppisiskelmää soittanut Erin ei vielä saanut, mutta kun kansa saa kuullakseen vielä pari muuta Vanha nainen hunningolla kaltaista hittiä, niin luulenpa Erin jää jämäkästi kansan suosikiksi.

Pariisin kevät on kovassa huudossa. Illan pääesiintyjää jäin kuuntelemaan kiinnostuneena, että mikä tässä Arto Tuunelan johtamassa poppisyhtyeessä oikein ihmisiä vetää puoleensa. Taannoin en voinut minäkään välttää kuulemasta hittiä Tämän kylän poikii, joka soi radiossa alvariinsa, enkä myöskään lukematta Hesarin käsittämättömän ylistävää Ilosaaren keikka-arvostelua. Näistä huolimatta en ollut törmännyt yhtyeeseen livenä aikaisemmin. Siistiä, nättiä ja paikoin eteeristä  ja  mahtipontista elektorinista pop-musiikkia, joka vei aika monet mukaansa, muttei minua.

Taisi olla sään puolesta kesän komein päivä, ja kun aurinko laski tehtaan taakse, oli mukava tassutella alueelta pois odottamaan seuraavan päivän antia.