Kun ajelee Tallinnassa reilu neljä kilometriä Pärnun maantietä pitkin poispäin keskustasta, päätyy marraskuun pimeydessä aika arveluttavaan paikkaan keskelle autokauppoja. Epäilin hetken, että taksikuski vie satunnaisen varastohallin taakse katsomaan sitä mitä Suomessa tehdään saunan takana. Ihan ensimmäisenä ei tullut mieleen, että siellä voisi olla rokkiklubi. Helpotuksen huokaus pääsi, kun rakennuksen seinässä luki Tapper. Helsingin sanomat uutisoi samaan aikaan, että suomalaisturistit katoavat Tallinnasta. Eivät he katoa varastojen taakse, Tallinna ei vaan kiinnosta yhtä paljon kuin takavuosina. Pikkujoulukausi tosin näytti toiselta, kun laivat rahtasivat mullilaumoittain turisteja satamaan.
Tallinnassa riittää tarjontaa. On joulutoria, leffafestaria ja elävää musiikkia osui lauantai-illalle ihan valittavaksi. Rock Cafessa esiintyi isot poppisnimet Mœ ja Alma. Itse päädyin islantilaiseen musiikkiin, mistä oli tarjolla folk-metallin mestareita. Pääesiintyjä Solstafir on melko maineikas genressään, mutta itse olin ennalta kuitenkin enemmän innostunut Arstidirista. Jälkimmäistä on kuitenkin vaikea yhdistää metalliin, sillä yhtye on puhtaasti indiefolkpoppia kiehtovalla kamarimausteella, jonka instrumentteihin kuuluu vahvasti myös sello.
Tapper sijaitsee teollisuusrakennuksen toisessa kerroksessa ja hämärästä alkuvaikutelmasta huolimatta paikka osoittautui toimivaksi klubiksi. Tila vetää nelisensataa henkeä. Islannin ihmeet houkuttelivat paikalle hyvin väkeä. Tapperilla lienee historiaa pitemmältäkin ajalta, sillä nettisivuja ei ole päivitetty vuoden 2009 jälkeen. Klubin tiedotus onkin Facebookin varassa niin kuin monella vastaavalla näinä aikoina. Paikka on rock- ja metallimusiikkin keskittyvä klubi ja siihen paikan rähjäisyys istuu hyvin.
Illan aikataulu oli sen verran tiukka, että ensimmäinen esiintyjä, ihan kiinnostava ruotsalainen Louise Lemón jäi näkemättä ja harmillisesti en myöskään ehtinyt Arstidirin alkuun. Valitettavaa, sillä yhtye on on varsin mainio. Vahvat lauluharmoniat tukevoittavat lempeitä ja tarttuvia melodioita. Tänä vuonna julkaistu albumi Nivalis on täynnä komeita kappaleita kuten Lover ja While This Way.
Solstafir on folk-metallia kirjaimellisemmin. He voisivat tulla suoraan Viikingit -sarjasta ja yhtä lailla heidän musiikkinsa sopisi epookkisarjojen soundtrackiksi. Musiikki on simppeliä mutta progressiivisen hitaasti raskaammaksi rokiksi kasvavaa, mutta kuitenkin vain sinne rajoille, että metalliksi sitä on vaikea kuvailla. Jos on Arstidir suosittu Islannissa ja muuallakin, niin Solstafir onkin sitten iso nimi omassa genressään. Partasuut ovat valloittaneet Eurooppaa jo pitkään. Nytkin kiertue kattaa keskeiset maat. Tallinnasta yhtye jatkaa Suomeen kolmelle keikalle ja kun Helsingissä ei keikkaa nähdä, on Tallinna itse asiassa meikäläiselle lähin paikka.
Solstafirin keikka alkoi mystisesti. Bändi pysyi pitkään savun ja valojen takana. Lava näyttikin pitkään kuin tulivuoren purkaukselta, jonka takaa kantautui palmikkotukkien veitsien teroitus. Sitten pikkuhiljaa soturit alkoivat saada purjetta tuuliinsa ja purjehtivat aika kiehtovaan taistoon. Solstafirin keikka oli hieman tasapaksu, joka olisi kaivannut dramaturgista vaihtelua.
Solstafir oli yhtyeistä tullessa vieraampi ja etäisemmäksi se myös jäi, vaikkakin bändi tarjosi mieltä rikastavaa materiaalia. Biisien toistuva juntta oli tarttuvaa ja se selittänee suosion. Itselle Arstidir on kuitenkin lähempänä ja jonka parissa tulen varmasti viettämään tiuhemmin aikaa. Entangled on yksi vuoden kauneimpia kappaleita.
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.
Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.
Wigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.
Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Jos puhutaan post-punkista, niin The Strokes iski kovimmin viime vuosikymmenen alun amerikkalaisista uusista bändeistä, mutta ei mennyt montaa vuotta, kun Skotlannista mäjäytettiin takaisin. Franz Ferdinand onnistui Take Me Out –voimahitillään murtautumaan suoraan eturiviin. The Strokesin taso laski loistavan debyytin jälkeen, mutta Franz Ferdinand on pienen notkahduksen jälkeen varsin luomisvoimainen ja kiinnostava bändi edelleen. Tänä vuonna julkaistu Always Ascending on siitä elävä todiste.
Yhtyeen keulamies Alex Kapranos on ehtivä kaveri. Hän on mukana myös superkokoonpanossa BNQT, joka julkaisi viime vuonna esikoisalbuminsa. Muutama vuosi sitten Franz Ferdinand lyöttäytyi yhteen legendaarisen The Sparksin kanssa ja siitä syntyi varsin freesiä jälkeä FFS-nimellä.
Keikka alkoi tuoreen albumin tarttuvalla nimikappaleella Always Asending. Heti perään jatkanut Lazy Boy jatkoi samalla linjalla ennen kuin esikoisalbumin tunnelmiin johdattanut The Dark of the Matinée sai yleisön ensimmäisen kerran innostumaan isosti. Hitikäs Paper cages osoitti uuden materiaalin olevan korkeatasoista ja alusti hienosti tunnetuimpia kappaleita. Do You Want To -biisin aikana Kapranos laulatti koko Helsinkiä. Take Me Outin riffitykityksen jälkeen saatiin pieni suvanto, joka pohjusti keikan varsinaisen osuuden päättäneitä tarttuvia Love Illumination ja Ulysses-biisejä. Encoressa koko paketin kääri kasaan säkenöivä This Fire, joka teki joka ainoasta yleisössä olleesta pyromaaneja. Franz Ferdinand vakuutti olevansa hyvissä voimissa, eikä haittaa, jos yhtye ei astu enää isompiin saappaisiin, sillä Alex Kapranoksen ja kumppaneiden soittoa oli ilo seurata lähietäisyydeltä.
Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.
Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.
Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.
Konserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.
Joey Burnsin ja John Convertinon johtama yhtye on kulkenut americanan aavikkoja pitkin jo parisenkymmentä vuotta, vaikka kundit tekivät uraa Giant Sandin riveissä ennen kuin Calexicon lippu nostettiin salkoon. Calexicolla on vankka suosio siitä huolimatta, että se luokitellaan indieyhtyeeksi. Huvilateltta myytiin helposti loppuun, vaikka edellisen kerran Calexico soitti Ruisrockissa vuonna 2009. Yhtye on julkaissut tasalaatuisia albumeja kymmenen ja alkuvuodesta ilmestynyt Thread That Keeps Us-albumi vakuuttaa bändin elävän edelleen vahvaa luomiskautta. Huvilateltassakin kuultiin runsaasti uusia kappaleita.
Calexico heitti puolentoista tunnin keikan. Se oli arki-iltaan varsin sopiva satsi, vaikka Huvilateltan ehdoton takaraja klo 22 tuntuu keskeyttävän konsertin kuin giljotiini. Taidetta kun ei haluaisi määrittää ajalla, vaan ihanne olisi antaa vapauden päättää keikan pituus yleisön vastaanoton mukaan. Calexicon settiin mahtui kaksi ylimääräistä kappaletta, kun vastaavasti naapurimaiden keikoilla on kuultu neljääkin encorea. Yhtyeen indierock toimii paikoin albumilla paremmin kuin lavalla, mutta taas texmex nostaa livenä tasoaan. Burns on loistava laulaja, jonka äänessä olen kuulevinani hetkittäin sekoitusta Henk Hofstedesta ja Ryan Adamsista. Illan kauneimman hetken tarjosi upea Fortune Teller -kappale. Uudesta materiaalista End of the World With You edustaa kitararockia parhaimmillaan, kun taas Another Space ja Under the Wheels ovat yhtyettä grooveimmillaan. Huvilateltan yleisöä tuntui kuitenkin innostavan eniten Cumbia de Donden ja Flores Y Tamales kappaleiden mariachi meininki.
Brittiläinen Shame palautti uskon vanhaan kunnon punkin jälkilöylyissä syntyneeseen brittirokkiin. Shamen kaltaisten kokoonpainojen ansiosta rujo riffirokki voi hyvin ja voi palata massojen musiikiksi. Shame julkaisi alkuvuodesta esikoisalbuminsa Songs of Praise, joka sai kovasti kehua. Itsekin aloin kuunnella yhtyettä kaverin suosittelemana. Albumilla Shame kuulosti kiinnostavalta, mutta vasta live-keikka räjäytti potin. Missasin keikasta miltei puolet, koska jumitin pääportin jonoissa, vaikkakin sisäänpääsy kävi lauantaina paljon sujuvammin kuin perjantaina. Silti sieppasi käkkiä jonossa, kun tiesi Shamen aloittaneen keikkansa.
Vesta säväytti vuosi sitten Flow’n teltassa erinomaisella keikalla, mikä tuntui sopivan kokoiselta venuelta tämän hetken puhutuimmalle artistille. Tänä vuonna iso päälava tarjosi vielä vähän liian isot saappaat Vestalle. Alkuillan päivänvalossa ei tietenkään ole samaa taikaa kuin tummassa elokuun yössä, kun valot ja visuaalisoinnit rikastuttavat esityksiä. Vesta yhtyeineen soitti keväällä julkaistun Lohtulauseita-albumin materiaalia mutkattomasti, mutta kyllä se uutuuden viehätys karisee, jos indietähti saa liian nopeasti popätähden puitteet. Vesta lauloi vakuuttavasti ja raitapukuinen taustabändi soitti virheettömästi, mutta päälavalle Fakin rokstarr on vielä pieni kappale. Älä kasva liian nopeasti isoksi, Vesta.
Seuraavaa artistia odotellessa kurkistin The Other Soundin tarjontaan. Serbialainen Abul Mogard imaisi mukaan lentävän äänimattonsa aalloille. Syntetisaattoripohjainen musiikki potki juuri oikealla hetkellä vastapalloon ja latasi valmiuden kuunnella taas melodista populaarimusiikkia. Abul Mogardin teos olisi pitänyt kuunnella kokonaan ja silloin se olisi varmasti noussut emotionaalisesti vielä korkeampiin sfääreihin kaikessa hypnoottisessa visuaalisuudessaankin. Abul Mogard oli oiva osoitus Flow’n monipuolisuudesta.
Omalla listalla illan pääesiintyjä oli ennalta Arctic Monkeys, vaikka yhtye ei ole koskaan ollut missään suurkulutuksessa. Olenkin ollut innostuneempi sivuprojektista The Last Shadow Puppets, jonka keikka pari vuotta sitten vakuutti ja todisti Alex Turnerin hyväksi live-esiintyjäksi. Haara-asento ja kitara käteen. Erittäin rock.
Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla Toton Africa ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.
Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.
Fleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.
