Cheek (Fin) @ Lahden Mäkimonttu, 25.8.2018

En kuvitellut kirjoittavani koskaan Cheekistä, josta on juttuja enemmän kuin tasavallan presidentistä. Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2012 en uskonut saavuttavani näin pian 200 artikkelin rajaa. Vielä vähemmän uskoin perehtyväni Cheekiin. Ihka ensimmäisen juttuni kirjoitin Thåströmin keikalta, sadas meni Kauko Röyhkä & Bootseille. Tässä sitä ollaan: kahdessadas juhla-artikkeli menee yllättäen suomiräpin yksinvaltiaalle Chekkoselle, joka kumoaa valtansa omasta tahdostaan.

IMG_5801Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.

Piti nähdä keikka omin silmin, hypätä syvään päähän ja selvittää opinko uimaan tähden kanssa. Cheekillä on yhtä paljon ihailijoita kuin vihailijoita, ja itse kuulun niihin, joita artisti ei kiinnosta. Olen elänyt ennakkoluulojeni varassa, enkä ole antanut edes mahdollisuutta tutustua artistiin tai Jare Henrik Tiihoseen pop-tähden takana. Suurin syy on se, että Cheekin edustama musiikki ei osu meikäläiseen, vaikka mottoni on aina ollut, että laadukas musiikki käy oli genre mitä tahansa.

IMG_5803Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.

IMG_5802Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.

Cheekin pöyhkeä olemus ärsyttää monia. Kun olen kuunnellut hänen haastattelujaan, paljastuu kulissien takaa älykäs, mutta hauraan hahmon ritari. On varma, että tuon haarniskan kantaminen on ollut raskasta ja siksi hänen on laskettava kilpi ja miekka lopullisesti. Jare haluaa olla Jare. Eniten olen vierastanut kuitenkin Cheekin musiikkia. Se mikä osuu toisiin, ei puhuttele minua. En löydä emotionaalista kulmaa Cheekiin lauluihin, vaikka sanat ja tarinat kumpuavat hänen omasta elämästään. Multiriimit toimivat paikoin hyvin ja ihailen räppäreiden kykyä muistaa noin paljon sanoja. Cheekin Lahti on kuitenkin etäällä minun Lahdestani.

img_5805.jpgKonserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.

 

 

Thåström (Swe) @ Tavastia, Helsinki 18.4.2012

Tästä lähtee eka blogini keikkakokemuksista. Olen ravannut eri rock-luolissa ja venueilla vuodesta 1988 saakka ja nyt keikkagurun innoittaman blogin ansiosta (keikkaguru.wordpress.com) päätin itsekin alkaa kirjoittaa alas sattumuksia aina silloin tällöin. Jos tästä jäisi muillekin jotain kuin vain merkintä omiin listoihini.

Musiikkia kuten mitä tahansa kulttuuria kannattaa suosia käymällä live-tapahtumissa. Levymyynti on laskenut, joten pidetään muusikot hengissä ja retkeillään keikoille. Nimesin sivuston keikkakepiksi, sillä sitä on kiva heittää ja sellaisena tuppaan tönöttää lavojen edustoilla – ja englanniksi gigstick on koomisen katu-uskottava. Näissä blogeissa focus ei ole musiikin analysoinnissa tai kritiikissä, vaan omissa havainnoissa ja fiiliksissä, mitkä liittyvät koko keikkakulttuuriin aina lipunostosta vessajonoihin. Antaa mennä ekan kerran näin.

Keikan aloituksessa on tärkeä olla läsnä. Se millainen sisääntulo artistilla tai orkesterilla on,  luo hyvin pitkälti pohjan koko keikkkakokemukselle. Jos sen missaa, on aika vaikea saada kiinni meiningistä. Hankalaa sitä on saada romaanistakaan otetta sivulta 15 alkaen. Nyt missasin alun, sillä saavuin pelipaikoille vartin myöhässä. Omaa saamattomuutta kaikki, sillä tiesin showtimen alkavan 21.30. Lavalle nousi yksi Ruotsin arvostetuimmista artisteista heppu nimeltä Joakim Thåström, jota usein on sanottu naapurimaan Ismo Alangoksi ja se pitää kutinsa, kun vertaa kavereiden lavakarismaa ja maneereita. Paikoin minimaaninen liikehdintä toi Sielun veljien ohella mieleen myös Wilco Johnsonin nykivän aaltoilun. Itselle Thåström ei ole kovin tuttu. Ainuttakaan levyä ei löydy hyllystä, mutta lapsuudesta muistan kuulleeni Ebba Gröniä ja teinivuosilta tiedän Imperietin joitakin biisejä kuten Var e vargen. Lähdin siis keikalle pienin odotuksin. Thåströmin tuoretta Beväpna dig med vingar -albumia ehdin sahata pariin kertaan Spotifyssa.

Yleensä ostan liput ennakosta, mutta nyt lähtö oli spontaani ja saavuin liputta. Ovelta löytyi aika suolaiseen 34€ hintaan. Pidin tiketin hintaa ennalta suht kovana, vaikka Ruotsin tähtiä onkin. Astuin miltein täyteen tupaan, vaalea Budvar-baaritiskiltä kainaloon ja änkeydyin takabaarin seutuville, sinne rock-poliisien paikoille kuuntelemaan kädet puuskassa. Eteenpäin ei arvannut heti mennä ja tunnelmasta piti saada koppi etäämmältä. Eikä vienyt kauan. Thåströmin karhea tulkinta veti nopeasti pauloihinsa. Rock ja nuoruus kulkevat käsikkäin, ainakin jos 55-vuotiasta Thåströmiä katsoo ja kuuntelee. Artistin taustalla musisoi viisi tasokasta muusikkoa: kitaristi, basisti, rumpali ja kaksi kosketinsoittajaa. Mustissa asuissaan he pysyivät statistin lestissä, mutta mitä olisi laulajan esitys ilman asianmukaista orkesteria.  Hattupäinen Thåström valkoisessa paidassaan ja olkaimissaan oli kuitenkin se keskipiste. Hän tosiaan nojasi ja ripustui standiin kuin Mika Myllylä sauvoihinsa Pohjanmaan nevoilla. Thåströmin esiintymisessä oli ne samat elkeet kuin Imperiet ja Ebba Grön aikoina, ainakin näin voin väittää mitä olen katsellut youtube-pätkissä. Lava oli koruton, mutta pääosin valkoiset valostriidat loivat jylhän ja väkevän maiseman musiikille, jossa välillä käytiin punkin juurilla ja sieltä noustiin akustisista herkemmistä hetkistä aina industriaalisiin sfääreihin. Skaala oli laaja, mutta junnaavan johdonmukainen. Ilta päättyi vaikuttavaan Samarkandaan ja valotkin saivat sinisiä sävyjä. Setti jatkui vielä kahdella encorella ja yleisölle tarjottiin pari Imperiet-klassikkoa. Ebba Gröniä ei mahtunut iltaan ellei sitten ekan vartin aikana soinut Die Mauer tai vastaava. Keikan kokonaiskesto oli vajaan parin tunnin brutto, mulla tosin multa vartin verot pois. Siitä huolimatta monella tavalla palkitseva kokemus.

Menin ilman ennakko-odotuksia ja astuin eri ilmeellä ovesta ulos. Ruotsalainen ikoni teki kokemuksesta erilaisen myös siinä mielessä, että enpä muista kuulleeni ympärilläni lähestulkoon ainoastaan puhuttavan ruotsia. Joakim oli kutsunut rantaruotsalaiset laajalla ikähaitarilla koolle. Hienoa, että tänne löytävät muutkin naapurimaan tähdet kuin The Sounds tai Kent, jotka käyvät alvariinsa. Thåström on hyvä muistutus, että Ruotsissa on myös vankka ja laaja rock-historia, johon on ihan yhtä hyvä perehtyä kuin mihin tahansa härmäläiseen tai anglosaksiseen populaarimusiikkiin. Vaikka auttava ruotsinkielentaitoni avasi vain lauseita sieltä täältä, niin se oli jälleen osoitus siitä, että lyyrikat ovat tärkeitä, mutta itse biisi sävelineen ja melodioineen menee kuitenkin edelle. Fanfanfan det skulle varit du.