Wigwam @ Tampere-talo, Tampere, 29.9.2018

Kuvahaun tulos haulle wigwam 50 vuotiskiertue tampereWigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.

Entisistä pääpoppamiehistä yhtyeeseen oli saatu alkuperäisjäsen Jim Pembroke, joka on vastaava brittiläinen lahja suomalaiselle musiikille kuin Neil Hardwick televisiolle ja teatterille. Wigwamin riveissä soittaa kiertueella myös muita keskeisiä alkuaikojen vaikuttajia kuten kosketinsoittaja Jukka Gustavson, kitaristi Pekka Rechardt, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Rumpuja soitti Jan Noponen ja basson varressa Pave Maijanen, jolla ei ole yhteyttä muusikkona Wigwamiin, mutta sen sijaan hänen on tuottanut yhtyeen tunnetuimman albumin Nuclear Nightclub (1975). Lavalla nähtiin lisäksi vierailijoina Mikko Rintanen ja Pedro Hietanen.

Wigwam ei keikkaile usein varsinkaan näin ainutlaatuisessa ja alkuperäisessä kokoonpanossa. Yleisö lähti liikkeelle aktiivisesti ja kaikki konsertit myytiin nopeasti loppuun. Ei ollut tyhjiä paikkoja Tampere-talossakaan. Iso sali on jylhä ja vetää täytenä yli 1800 henkeä. Jouduin katsomaan historiallista keikkaa takaparvekkeelta, mikä ei tarjonnut ihan parasta elämystä. Näkyvyys oli ihan hyvä, mutta etäisyydestä johtuen lavan yksityiskohdat jäivät havaitsematta, eikä soundikaan ollut ihan paras mahdollinen takalinjoille. Tampere-talo toimi muuten mainiosti, mutta näin ison talon osalta ihmettelin, että miksi parvekekerroksessa on vain yhden hengen vessa. Senioriosaston progebändin yleisö on luonnollisesti varttunutta, miesvaltaista ja eturauhasvaivaista.

IMG_5950Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.

Wigwam tarjosi lämminhenkisen konsertin. He eivät kahlanneet kronologisesti diskografiaa, vaan Gustavsonin mukaan valitsivat ohjelmistoon uran parhaita kappaleita. Siksi yllättikin tuoreemman materiaalin runsaus. Yhtyeen klassisimmat albumit ovat 1970-luvulta, mutta lähes kolmasosa settilistasta koostui 1990- ja 2000 -lukujen tuoreimmista kappaleista. Ei siinä mitään, hyvin ne istuivat klassikoiden sekaan. Illan hienoimpia hetkiä tarjosikin Absalom, jonka sanoitusta Gustavson kuvaili shakespearemaiseksi. Iltaan osui jokunen heikompi hetki, jotka menivät enemmänkin akustiikan tai miksauksen piikkiin. Erityisesti kaunis Lost without A Trace kärsi laulun osalta.

Esikoisalbumi Hard’n Horny albumi loisti poissaolollaan, eikä siltä kuultu edes yhtyeen tunnetuinta Luulosairas -kappaletta. Moni muukin kaivattu kappale jäi kuulematta katalogista, mutta siitä huolimatta setti oli täyteläinen läpileikkaus yhtyeen urasta, joka ei ole pala menneisyyttä, vaan vahva todiste, että senioriosaston sotakirveitä ei ole haudattu ja heidän musiikkinsa toimii yhä. Vaikka tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, niin silti konsertti vahvisti, että Wigwamin kappaleet ovat kuolemattomia. Kunpa joskus syntyisi jotain vastaavaa tämän päivän artisteilta.

IMG_5953

Settilista:

Freddie Are You Ready

Lucky Golden Stripes and Starpose

Sandpainting

Bow Lane

Save My Money & Name

Simple Human Kindness

No New Games

Lost Without A Trace

Kabul Grill

Heaven in a Modern World

Eddie and the Boys

Just My Situation

Marvelry Skimmer

A Better Hold (And A Little View)

Nuclear Nightclub

Cheap Evening Return

Absalom

Colossus

Bitesize

Losing Hold

Maestro Mercy

Do or Die

 

Encore

(oletetut)

Bless Your Lucky Stars

Grass for Blades

 

The Petrovic Blasting Company (US), SF Blues (Fin), Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani (FIN), Erin (Fin), Pariisin kevät (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 27.7.2012

Lapsuudessa kun ajeli Valkeakosken ohi, paikan muistaa luotaantyöntävän lemunsa vuoksi. Paperitehdaskaupunki jäi mieleen, vaikkei siellä tullut pysähdyttyä kovinkaan usein. Nyttemmin kaupunki on tullut tutuksi ja uskallan väittää, että se on yksi viehättävämmistä pikkukaupungeista koko maassa – kompakti koko, tehdasmiljöö, jalkapallo, tennis, höyrylaiva m/s Lokki ja upea vesistö molemmin puolin.

Työväen Musiikkitapahtuma järjestettiin jo 40. kerran. Tapahtuman menneisyyteen en ole perehtynyt, mutta uskoakseni aikanaan tapahtuma on ollut kovinkin punainen. Itse olen ravannut vaihtelevasti kyseisillä festareilla vuodesta 2004  ja siitä lähtien se on ollut täysin nykyaikainen ja toimiva musiikkifestivaali ilman poliittista päälleliimausta. Toki Työväen musiikkijuhlien sponsorit ovat nytkin sieltä vasemmalta laidalta. Muutaman viime vuoden aikana juhlat ovat järjestetty Tervasaaren tehtaan ympäristössä. Edelleen täydessä iskussa töräyttelevä tehdas ei päästele enää karmeita hajuja, vaan on ainutlaatuinen maisema festareille.

Artistit ovat pääosin eturivin suomalaisia ja vähän takarivinkin. Ohjelma on tehty ihan mielenkiintoiseksi ajatuksella jokaiselle jotakin. Joka vuosi ohjelmistosuunnittelijat ovat löytäneet myös kiinnostavia ulkomaisia nimiä listoille kuten henkilökohtaisen listan startterina nähty The Petrovic Blasting Company. Orkesteri tulee rapakon takaa, mutta musiikkilliset piirteet ja juuret löytyvät Balkanilta. Ennakkotietojen mukaan odotin Balkan Fever -bileiden kaltaista infernaalista bailumeininkiä, mutta kauaksi jäivät ennankkoluulot. Hyvin oli Balkanin tunnelmat tavoitettu, mutta kovin lempeässä temmossa edettiin. Veljesten, Josh ja Justin Petrovic, perustama bändi soitti taidokkaasti torveineen, hanureineen ja lyömäsoittimineen, mutta näin alkuillan fiiliksissä jätti hieman valjun maun. Voi kun tätä olisi saanut kuunnella pari tuntia myöhemmin pienessä klubissa.

Kakkosaktina näin Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin liidaaman SF Blues -nimisen kokoonpanon. 10-vuotis juhlakiertueella oleva heppujen sivuprojektibändi kiertää nyt alkuperäiskokoonpanolla rummuissa Janne Rajala ja bassossa Mikko Löytty. Toki välillä riveissä on nähty muitakin mestareita kuten Eero Raittinen, Mikko Kuustonen ja Jukka Gustavson. SF Blues mättää taattua perusbluesia, mutta jestas miten patrioottisella nimellä. Pahimmillaan orkesterin voisi kuvitella näkevänsä – tiedätte kyllä missä. Ehkä nimessä on jotain sarkasmia, jota en ymmärrä. Siitä huolimatta demokraattisesti vuoron perään lauluvuoron saaneet Silvennoinen, Lindholm ja Ahlqvist hoitivat hommansa tyylikkäästi. Bändi ei yllättänyt, mutta takuuvarmat bluesjamit saivat aikaan. Varsinkin Lindholmin karisma kestää säässä kuin säässä, ja kappas, olin kuvitellut Pepe Ahlqvistin vain taitavaksi laulajaksi ja huuliharpunimijäksi, mutta mieshän osaa soittaa myös kitaraa. Siihen voisi kiinnittää kovastikin huomiota, jos se ei taittuisi sutjakkaasti Silvennoisen tai Lindholmin vieressä. Keikan päätti uljaasti Jimi Hendrixin Hey Joe –cover.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on noussut parin viime vuoden aikana käsittämättömään suosioon etnoiskelmillään. Olen kerran nähnyt bändin intiimeissä hääbileissä ja hyvän grooven he saivat aikaan. Itselle Tuure on tuttu jo yli kymmenen vuoden takaa ja miehen kolme ensimmäistä soololevyä ovat erittäin laadukkaita -kuin miespuolista jonnatervomaata. Harmi vaan, ettei Tuure lyönyt näillä sooloplatoilla läpi. Ei olisi ollut kaukana, että hänestä olisi tullut uusi Aki Sirkesalo. No, löihän se Tuure sitten läpi ja sai suuren iskelmäyleisön polvillensa. Tuure on raahannut kuitenkin mukanaan rock-uskottavuutta, ja eivät häntä kaikki rokkaritkaan ole hylänneet. Puusali pullisteli pinkeänä kun Tuure veteli Valon pisaroita ja Ystävänpäivää. Minäkin olisin ollut tyytyväinen jos oisin kuullut viisun tai pari Just tai Kysymyksiä sudelle -albumeilta.

Erin, se Nylon Beatin nasaalimmin laulanut puolisko, sai pitkän hiljaiselon jälkeen tehtyä sen ensimmäisen soololevynsä. Jonnalla on useampia yrityksiä, mutta ei kummoisella menestyksellä. Erin taitaa tehdä hyvinkin pian Tuuret. Ihan samaa sukseeta yleisön edessä folk-pohjaista poppisiskelmää soittanut Erin ei vielä saanut, mutta kun kansa saa kuullakseen vielä pari muuta Vanha nainen hunningolla kaltaista hittiä, niin luulenpa Erin jää jämäkästi kansan suosikiksi.

Pariisin kevät on kovassa huudossa. Illan pääesiintyjää jäin kuuntelemaan kiinnostuneena, että mikä tässä Arto Tuunelan johtamassa poppisyhtyeessä oikein ihmisiä vetää puoleensa. Taannoin en voinut minäkään välttää kuulemasta hittiä Tämän kylän poikii, joka soi radiossa alvariinsa, enkä myöskään lukematta Hesarin käsittämättömän ylistävää Ilosaaren keikka-arvostelua. Näistä huolimatta en ollut törmännyt yhtyeeseen livenä aikaisemmin. Siistiä, nättiä ja paikoin eteeristä  ja  mahtipontista elektorinista pop-musiikkia, joka vei aika monet mukaansa, muttei minua.

Taisi olla sään puolesta kesän komein päivä, ja kun aurinko laski tehtaan taakse, oli mukava tassutella alueelta pois odottamaan seuraavan päivän antia.