Franz Ferdinand (UK), Kynnet (Fin), Sea Allas Pool, Helsinki, 26.8.2018

Jos puhutaan post-punkista, niin The Strokes iski kovimmin viime vuosikymmenen alun amerikkalaisista uusista bändeistä, mutta ei mennyt montaa vuotta, kun Skotlannista mäjäytettiin takaisin. Franz Ferdinand onnistui Take Me Out –voimahitillään murtautumaan suoraan eturiviin. The Strokesin taso laski loistavan debyytin jälkeen, mutta Franz Ferdinand on pienen notkahduksen jälkeen varsin luomisvoimainen ja kiinnostava bändi edelleen. Tänä vuonna julkaistu Always Ascending on on siitä elävä todiste.

IMG_5824Yhtyeen keulamies Alex Kapranos on ehtivä kaveri. Hän on mukana myös superkokoonpanossa BNQT, joka julkaisi viime vuonna esikoisalbuminsa. Muutama vuosi sitten Franz Ferdinand lyöttäytyi yhteen legendaarisen  The Sparksin kanssa ja siitä syntyi varsin freesiä jälkeä FFS-nimellä.

En ollut aikaisemmin nähnyt Franz Ferdinandia, mutta kun elokuun keikasta ilmoitettiin maaliskuussa, hankin liput hetimiten. Allas Sea Pool on Helsingin kiinnostavimpia keikkapaikkoja. Se tuli todettua viime kesänä originaalipoppoolla esiintyneen Dingon keikalla. Kesällä Sea Allas Pool paikkaa Helsingistä puuttuvan ison klubin puutteen, joka vetää pari tuhatta ihmistä, mutta taivasalla, säiden armoilla. Molemmilla altaan keikoilla on satanut vettä.

Aivan meren rannassa, maailmanpyörän alla ja uima-allaskompleksin kyljessä on konserttipaikalle ainutlaatuinen paikka. Edellisvuoteen nähden lavaa oli hieman siirretty ja nyt ohilipuva laivaliikenne vei enemmän huomiota. Stage on klubilavan mitoissa, mikä sopii hyvin lämmittelijänä toimineelle Kynnet-orkesterille. Näin kolmatta kertaa Teemu Tannerin johtaman kokoonpanon. Yhtyeen esiintymisrutiini alkaa olla hyvällä mallilla ja uutta materiaalia pukkaa sellaiseen tahtiin, että hitaampaa heikottaa. Kynnet on ehdottomasti kiinnostavimpia uusia orkestereja samaan tapaan kuin Teksti-TV 666 oli muutama vuosi sitten, mutta sillä erolla, että Kynsille ennustan pitempää elinkaarta. Tuore sinkku Raaputa kaljatuoppiin on oiva osoitus yhtyeen iskukyvystä ja se, että Alex Kapranos kehui bändiä ja kutsui heidät luokseen keikan jälkeen moikkaamaan.

IMG_0128

Kynnet

Franz Ferdinand tanssitti sadetakkeihin sonnustautunutta yleisöä vain reilun tunnin. Napakka keikka tuntui kestonsa puolesta lievältä pettymykseltä, sillä joitakin odotettua kappaletta jäi soittamatta. Siitä huolimatta keikka oli märästä tunnelmasta huolimatta energinen ja hyväntuulinen. Poissa oli nuutuneisuus, jota joskus konkareiden leipääntyneessä esiintymisessä havaitsee. Mieluummin sitä olisi joraillut Franz Ferdinandin tahdissa aurinkoisessa lauantai-illassa kuin ukonilmassa arkea vasten. Olosuhteisiin nähden keikka oli erinomainen, vaikka Alex Kapranoksen lavakarisma liikkeineen olisi sopinutkin suuremmallekin areenalle.

img_0124-e1535532561437.jpgKeikka alkoi tuoreen albumin tarttuvalla nimikappaleella Always Asending. Heti perään jatkanut Lazy Boy jatkoi samalla linjalla ennen kuin esikoisalbumin tunnelmiin johdattanut The Dark of the Matinée sai yleisön ensimmäisen kerran innostumaan isostiHitikäs Paper cages osoitti uuden materiaalin olevan korkeatasoista ja alusti hienosti tunnetuimpia kappaleita. Do You Want To -biisin aikana Kapranos laulatti koko Helsinkiä. Take Me Outin riffitykityksen jälkeen saatiin pieni suvanto, joka pohjusti keikan varsinaisen osuuden päättäneitä tarttuvia Love Illumination ja Ulysses-biisejä. Encoressa koko paketin kääri kasaan säkenöivä This Fire, joka teki joka ainoasta yleisössä olleesta pyromaaneja. Franz Ferdinand vakuutti olevansa hyvissä voimissa, eikä haittaa, jos yhtye ei astu enää isompiin saappaisiin, sillä Alex Kapranoksen ja kumppaneiden soittoa oli ilo seurata lähietäisyydeltä.

IMG_0123

Settilista:

Always Ascending

Lazy Boy

The Dark of the Matinée

Paper Cages

Walk Away

Come on Home

Michael

Do You Want To

Take Me Out

Feel the Love

Slow Don’t Kill Me Slow

Love Illumination

Ulysses

Encore:

Finally

This Fire

IMG_5814

 

 

Patti Smith (US), The Limiñanas, (Fra) Fleet Foxes (US), Olavi Uusivirta (Fin), Kynnet (Fin) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2018

Flow Festival 2018 Liput

Teemu Tannerin Kynnet on ollut hetken aikaa kelpo nosteessa. Bändi alkaa vakiinnuttaa paikkansa indie-suosikkien joukossa. Näin Kynsien klubikeikan vuosi takaperin, jolloin yhtye oli vielä hiomaton timantti. Black Tentin lavalla nähtiin peräti seitsenhenkinen Kynnet. Yhtyeen soitto on vuodessa hioutunut timanttiseksi, vaikka sarkastiseen kekkulointiin sopii aina pienet säröt. Bändi on kotimaisen lo-fi rockin raikkainta antia tällä hetkellä. Milla (ei voi sitää mua) ja Ella ovat edelleen tarttuvinta osastoa, mutta ei uusi biisi kuten Raaputa kaljatuoppiin vähennä Kynsien kiiltoa.

IMG_5667Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla TotoAfrica ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.

IMG_5674Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.

Robin Pecknoldin johtama bändi osoitti päälavalla olevansa harmonisen indiefolkin saralla aivan omaa luokkaansa. Pecknold ääni taipuu huikeasti progressiivisten folk-kappaleiden mukana. Yhtye on vähäeleisen taitava, josta mainittakoon kitaristi Skyler Skjelset ja basisti Christian Wargo, jotka laulavat myös stemmat. Multi-instrumentalisti Morgan Hendersson rikastaa biisejä, vaikka kontrabassolla. Keikka meni todella ihon alle. Harmaiden pilvien kerääntyessä ylle olin niin tyytyväinen musiikista, että toivoin sadetta. En muista milloin olisi satanut yhtä puhtaasti ja lämpimästi. Tunnin konsertti päättyi ylevästi Helplessness Bluesiin. Kevyesti yksi parhaista keikosta Flow’ssa ikinä.

IMG_5673.jpgFleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.

IMG_5680.jpg

Patti Smith päätti omalta osaltani perjantain. Edellisen kerran näin hänet yhtyeineen viisi vuotta sitten Tampereella, joten oli hyvä tarkistaa punkmamman nykykunto. Hyvässä iskussa 72-vuotias Patti Smith on edelleen, mutta silti melko rutiininomainen suoritus Flow’ssa nähtiin. Kädet heiluvat ja harmaa tukka takkuilee karismaattisesti,  mutta esityksessä ei ollut mitään erityisyyttä. Settilistan yllättävin biisivalinta oli Midnight Oilin kasariklassikko Beds Are Burning. Voimapoppi sopii Pattin edelleen vahvalle äänelle, mutta luultavasti biisi oli settilistassa sanomansa vuoksi. Patti soitti odotetusti tunnetuimmat kappaleensa Dancing Barefoot, Because the Night ja koko keikan päättäneen Glorian. Pattin bändissä esiintyi kiinnostava jäsen. Hänen ja Fred ”Sonic” Smithin poika Jackson Smith oli napannut komppikitaristin paikan yhtyeessä. Ehkä vain tuuraamaan, sillä hän näytti vahvan äitinsä vieressä peräkammarinpojalta.

IMG_5689.jpg

 

Royal Trux (US), Kynnet (FIN) @ Kuudes linja, 3.8.2017

Rock’n rollia syntyy ja kuolee. Samana iltana voi nähdä kaksi bändiä, joista toinen opettelee kävelemään ja toinen yskii henkitoreissaan.

Illan aloitti Teemu Tanner yhden miehen projektillaan, vaikka lauteille nousikin viiden hengen kollegio. Tanner on tuttu Teksti-TV 666, Hopeajärvi ja Love Sport -yhtyeistä. Nyt hänellä on käsissään Kynnet ja ne ovatkin terävät, vaikka sopivan huolimattomasti leikatut. Kynnet julkaisi …Taas ne menee Poks! -albumin tämän vuoden alkupuolella. Debyytti on kova, mutta tuore heinäkuussa julkaistu Milla (ei voi sietää mua) vasta onkin kesän parhaita kipaleita.

IMG_2679Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.

Keikka kesti puolisen tuntia, mutta se oli tymäkkä veto kaikkinen pikkumokineen. Ennen keikkaa yleisössä löytyi taas se huutaja, joka olisi halunnut käynnistää keikan yykaakoonee -kommentillaan juuri kun yhtye astui lavalle. Tanner otti tilanteen hienosti haltuun ja antoi tyypin käynnistää keikan. Sitten se olikin menoa. Parhaiten toimivat sinkuilla julkaistut Maa ja Alaovi sekä aiemmin mainittu huikea Milla (Ei voi sietää mua). Pitkäsoitolta mieleen jäivät hauskat Ella ja Antaa heittää! Kynnet on freesi bändi, jolle toivon hyvää kasvua.

Sitten tulikin illan pääesiintyjän vuoro. Royal Trux on yhdysvaltalainen alternative rockia soittava orkesteri, jonka Pussy Galoresta lähtenyt Neil Hagerty perusti yhdessä silloisen kumppaninsa Jennifer Herreman kanssa vuonna 1987. Bändi tahkosi useita albumeja aina millenniumiin saakka, kunnes hajosi. Nyt bändi on ollut pystyssä taas pari vuotta. Royal Trux teki Nirvanan vanavedessä rahakkaan kolmen albumin sopimuksen Virginille, mutta potkut tuli, kun ennakot käytettiin heroiiniin. Bändillä on edelleen legendaarinen maine ja siksipä oli kiinnostavaa saada heidät ensi kertaa Suomeen. Hyvä, että keikka siirtyi Tavastialta sopivamman kokoiselle Kuudennelle linjalle, mikä on itse asiassa Helsingin parhaita klubeja.

rtxRoyal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.

Keikka alkoi hyvin. Kitaristi Hagerty riffitteli rytmiryhmän kanssa kolmistaan. Jamittelua kesti hetken ennen kuin Jennifer Herrema koikkelehti lavalle kasseineen ja turkishäntineen. Vaikutti siltä, että Herrema oli tuupattu vastikään taksista klubin eteen. Hän oli näyttävä näky löysässä Royal Trux -T-paidassaan, revityissä farkuissaan ja krokotiilinnahkaisissa korkkaribootseissaan. Vyötäröllä roikkui huppari kuten Axl Rosella. Pitkän tukan alta ja aurinkolasien takaa ei kasvoja erottanut ja kaiken kruunasi Hankkija-tyylinen lippalakki. Jennifer Herrema oli 1990-luvulla Calvin Kleinin alkuperäinen Heroin Chic ja sitä titteliä hän on kirjaimellisesti noudattunut. Nyt Herreman heilui kädessään pullo Lapin kultaa.

IMG_2682Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.