Arctic Monkeys (UK), Grizzly Bear (US), Abul Mogard (RS), Vesta (Fin), Shame (UK) @ Flow Festival, Helsinki, 11.8.2018

IMG_5706Brittiläinen Shame palautti uskon vanhaan kunnon punkin jälkilöylyissä syntyneeseen brittirokkiin.  Shamen kaltaisten kokoonpainojen ansiosta rujo riffirokki voi hyvin ja voi palata massojen musiikiksi. Shame julkaisi alkuvuodesta esikoisalbuminsa Songs of Praise, joka sai kovasti kehua. Itsekin aloin kuunnella yhtyettä kaverin suosittelemana. Albumilla Shame kuulosti kiinnostavalta, mutta vasta live-keikka räjäytti potin. Missasin keikasta miltei puolet, koska jumitin pääportin jonoissa, vaikkakin sisäänpääsy kävi lauantaina paljon sujuvammin kuin perjantaina. Silti sieppasi käkkiä jonossa, kun tiesi Shamen aloittaneen keikkansa.

Festareilla harvoin näkee esityksiä täysin kokonaan, koska soittoajat menevät väistämättäkin limittäin. Joka tapauksessa Shamen kohdalla puolikaskin keikka tuntui kokonaiselta. Parikymppisten lontoolaisten touhu näyttää harvinaisen kypsältä. Bändi on vihainen, tulivoimainen, mutta samalla äärimmäisen teeskentelemätön ja sympaattinen. Laulaja Charlie Steenin jokainen liike lavalla tai yleisön käsien päällä on uskottavaa, hän spiikkaa fiksusti ja näyttää ilman paitaa aidolta rokkitähdeltä. Biisit ovat sopivan raakoja ja lupaavia jostain suuremmasta. Shamella oli varaa soittaa sinkkubiisit keikan alkupuoliskolla, mutta lopun meininki ei tästä huolimatta pettänyt. Etenkin Lampoon pisti yleisön hölkkäämään paikallaan. Tästä bändistä voi kasvaa uusi Arctic Monkeys, kannattaa ottaa seurantaan.

IMG_5709.jpgVesta säväytti vuosi sitten Flow’n teltassa erinomaisella keikalla, mikä tuntui sopivan kokoiselta venuelta tämän hetken puhutuimmalle artistille. Tänä vuonna iso päälava tarjosi vielä vähän liian isot saappaat Vestalle. Alkuillan päivänvalossa ei tietenkään ole samaa taikaa kuin tummassa elokuun yössä, kun valot ja visuaalisoinnit rikastuttavat esityksiä. Vesta yhtyeineen soitti keväällä julkaistun Lohtulauseita-albumin materiaalia mutkattomasti, mutta kyllä se uutuuden viehätys karisee, jos indietähti saa liian nopeasti popätähden puitteet. Vesta lauloi vakuuttavasti ja raitapukuinen taustabändi soitti virheettömästi, mutta päälavalle Fakin rokstarr on vielä pieni kappale. Älä kasva liian nopeasti isoksi, Vesta.

IMG_5725.jpgSeuraavaa artistia odotellessa kurkistin The Other Soundin tarjontaan. Serbialainen Abul Mogard imaisi mukaan lentävän äänimattonsa aalloille. Syntetisaattoripohjainen musiikki potki juuri oikealla hetkellä vastapalloon ja latasi valmiuden kuunnella taas melodista populaarimusiikkia. Abul Mogardin teos olisi pitänyt kuunnella kokonaan ja silloin se olisi varmasti noussut emotionaalisesti vielä korkeampiin sfääreihin kaikessa hypnoottisessa visuaalisuudessaankin.  Abul Mogard oli oiva osoitus Flow’n monipuolisuudesta.

Grizzly Bear on brooklynilainen pitkän linjan indiebändi, jonka popista voi löytää niin psykedeliaa kuin barokin vivahteita. Näin yhtyeen heidän kotikaupungissaan kahdeksan vuotta sitten, jolloin he olivat juuri julkaisseet kehutun Veckatimest-albumin. Samalla levyllä on bändin isoin kappale Two Weeks, joka johdatti minutkin Grizzly Bearin pariin. Seuraava albumi Shields (2012) jatkoi taidokasta linjaa, eikä viime vuonna julkaistu Painted Ruins pettänyt. Etenkin Morning Sound on komea kappale.

Grizzly Bear on musiikillisesti haastavaa kuunneltavaa, mutta kun sen karvoista saa kiinni, niin sitten se pitää otteessaan. Yhtyeen keulilla laulaa vuoroin kosketinsoittaja Ed Droste ja kitaristi Daniel RossenChris Taylor on basisti ja multi-instrumentalisti, jolta hoituu vaikka poikkihuilu. Rumpalina toimii osuvasti kaveri nimeltä Christopher Bear. Grizzly Bear oli parempi kuin edellisellä kerralla. Heidän lavaesiintymisensä oli kovin vähäeleistä kuin introvertit studiomuusikot olisi huijattu ulos kammiostaan keikalle. Siitä huolimatta keikasta jäi erittäin tyydyttävä maku, sillä näin rautaista soittamista ei kovin usein näe. oli Ed Drostekin puheidensa mukaan varsin innoissaan saadessaan soittaa ensi kertaa Suomessa.

IMG_5733.jpgOmalla listalla illan pääesiintyjä oli ennalta Arctic Monkeys, vaikka yhtye ei ole koskaan ollut missään suurkulutuksessa. Olenkin ollut innostuneempi sivuprojektista The Last Shadow Puppets, jonka keikka pari vuotta sitten vakuutti ja todisti Alex Turnerin hyväksi live-esiintyjäksi. Haara-asento ja kitara käteen. Erittäin rock.

Arctic Monkeysin tuore albumi Tranquility Base Hotel and Casino on ollut pienoinen pettymys. Keikan starttasi levyn paras biisi Four Out Of Five. Uusi materiaali toimi livenä paremmin, vaikka ne parhaat hetket osuivatkin niihin vanhoihin stygeihin. Soittolistalla säväyttivät Snab Out Of It, I Bet You Look Good on the Dance Floor ja varsinaisen setin päättänyt Arabella. Bändin isoin hitti Do I Wanna Know? soitettiin jo viidentenä, mutta silti keikan rakenne kesti loppuun asti. Onneksi Alex Turner ei kanna yksin bändiä, vaan rumpali Matt Helders, kitaristi Jamie Cook ja basisti Nick O’Malley ovat oleellinen osa karismaattista kokoonpanoa. Arctic Monkeys täytti päälavan kriteerit komeasti, olematta liian pompöösi.

AM_wide

 

 

Morrissey (UK), Dungen (SWE), The Last Shadow Puppets (UK), Chvrches (UK), Liima (DK/FI) @ Flow Festival, Helsinki, 13.8.2016

FlowJoka vuosi toivon, ettei minun tarvitsisi osallistua Flow-festivaaleille. Jo pelkkä nimi ärsyttää – yhtä jämäkkä kuin kieli juopuneen suussa. Flow on noussut sosiaalisen median syövyttämäksi näyttäytymispaikaksi, jossa joillekin musiikki on sivuseikka. Sekös nyppii. Silti joka vuosi toivon pääseväni mukaan Flow’n hulinaan. Siihen on syynsä: musiikin ja muun oheistarjonnan osalta parempaa ja monipuolisempaa festivaalia en tiedä tässä maassa. Eikä ole toista missä tapaa yhtä paljon tuttuja.

Tänä vuonna on kuulunut soraääniä Flow’n ahneudesta, koska yleisömäärä oli nostettu lisäneliöiden myötä 25 000 kävijään per päivä. Lipun hinta on ollut joka vuosi korkea, ruoka- ja juomatarjonta kallista ja akkreditointi nihkeää. Miljoonabisneksen kuuluukin ottaa rahat pois, jos maksajia löytyy. Ja mikäs siinä, kun pystyssä on yksi maailman elinvoimaisimmista kevyen musiikin festivaaleista.

Dungen2Suvilahden alueella vaelsi ennätysmäärä yleisöä, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Rannekkeenvaihto kävi lennosta, turvatarkastus vaati muutaman minuutin jonotuksen ja kaikkiin tarjoilupisteisiin kuten myös vessoihin oli maltillinen odotus. Väenpaljous häiritsi ainoastaan muutamilla keikoilla: Morriseyn keikalla oltiin kuin tontut tappituntumassa. Eikä Flow’n tavaramerkiksi nousseen Bright Balloon 360° -areenaan ollut mitään saumaa päästä istumapaikoille. Ainoa vaihtoehto olisi väijyä vuoroaan jo edellisen artistin lopetettua. Jatkossa amfiteatterista kannattaa luopua tai sitten asettaa sinne sellainen marginaalinen artistikanta, joka ei kiinnosta ketään. Siltikin se tulisi täyteen.

Flow’lla on kallis maine, mutta tulee kuitenkin halvemmaksi maksaa kolmen päivän lippu, syödä kylmiä aterioita ja juoda shampanjaa kuin matkustaa maakuntien festivaaleille kuuntelemaan niitä samoja cheekejä ja anttituiskuja, jotka esiintyvät jokaisella festivaalilla. No, löytyy muutama poikkeus festivaalitarjonnssa, joiden ohjelmisto pyrkii yksilöllisyyteen ja monipuolisuuteen Flow’n tapaan.

Omalta osalta illan aloitti Liima. Tanskalaisen Efterklang -yhtyeen kolme jäsentä ja suomalainen perkussionisti Tatu Rönkkö fuusioituivat taannoin ja julkaisivat keväällä albumin nimeltä ii. Bändi nousi päälavalle The Killsin peruutuksen myötä. Liiman kokeellinen ja kulmikas elektro olisi toiminut paremmin pienemmässä tilassa, mutta kiinnostavien taustaprojisointien vuoksi se onnistui täyttämään päälavan kriteerit kelvollisesti. Liiman Amerika on muuten vuoden mielenkiintoisimpia biisejä.

FullSizeRenderSkotlantilainen melodista syntsapoppia tuuttaava Chvrches johdatti Lapin Kulta Arenalle ja sai rennolla meiningillä jengin nytkähtelemään. Bändi toimitti ihan mukiin menevää materiaalia, mutta ei lajityyppiään mullistavaa. Lisää Leave a Trace –biisin kaltaisia iskusävelmiä, niin edessä on valoisa tulevaisuus.

image2-1The Last Shadow Puppets oli illan odotetuimia esiintyjiä. Arctic Monkeysista tutun Alex Turnerin ja viime aikoina enemmän sooloartistina toimineen Miles Kanen yhteisenä sivuprojektina tunnettu The Last Shadow Puppets julkaisi alkuvuonna mainion platan Everything You’ve Come To Expect. Turnerin ja Kanen elokuvallinen pop myötäilee mieltä kuin ajelu avo-Bugatilla Monacon mutkaisilla teillä. Onneksi se toimii hienosti elävänä, johon merkittävää apua antaa suuri orkesteri ja etenkin jousikvartetti. Keikka alkoi sähäkästi kappaleella Bad Habits, jonka perään kuultiin pari singlejulkaisua: hieno Aviation ja törkeän hieno Miracle Aligner. Sitten keikan kaari alkoikin laskea, vaikka Turner keikaroi fiftarilookissaan varsin karismaattisesti. Settilista oli hieman etupainotteinen ja loppupuoli ei antanut sitä kliimaksia kuin olisi keikalle toivonut.

Ruotsalaista Dungenia yritin päästä katsomaan Bright Balloon 360 –areenan ahtauteen. Olisin mielelläni sukeltanut progebändin seuraan koko keikan ajaksi, mutta katsomoon kesti jonottaa tolkuttoman kauan. Sisään päästyä istumaan oli turha havitella, mutta tiivistunnelmainen seisomapaikka irtosi lavan takaa. Antoisaa oli  nauttia hetki Dungenin psykedeelisistä saundeista. Vajavaisen kokemuksen jälkeen tähtäimeen on otettava bändin seuraava klubikeikka.Dungen

Iltani päätti Morrissey. Olen nähnyt miehen kolme edellistä keikkaa, joten odotukset olivat matalalla, varsinkin kun viime näkemästä on vain pari vuotta eikä uutta materiaalia ole sen jälkeen julkaistu. NME:n mukaan kuitenkin Morrissey on jo saanut uuden albumin materiaalin kirjoitettua, mutta maistiaisia ei tulevasta kuultu. Morrisseyn syöpäuutiset pitävät yhä valppaana ja jokaista miehen liikettä seuraa kuin viimeistä. Vuodet ovat vanhentaneet Morrisseyta, mutta tuntuu, että charmia ovat entisestään lisänneet syöpähoidot. Siitä huolimatta mies oli iskussa ja jopa väkevämmässä kuin viimeksi. Settilistakin oli mielenkiintoisempi kuin edellisissä vedoissa sekoittaen monipuolisesti harvemmin kuultuja kappaleita ja suosikkeja.

FullSizeRender-8Keikka alkoi upeasti Suedehead –klassikolla. Perään mainio Alma Matters. Myös Ganglord ja Speedway toimivat erinomaisesti kuten satiirinen You’re the One for Me, Fatty. Keikan loppupuoli taittui poliittisemmaksi ja etenkin The Smiths-klassikon Meat Is Murder taustalla pyörineen projisoinnin viesti sadistisesti kohdelluista tehotuotantoeläimistä sai monen kääntymään kasvisruokailijaksi tai poistumaan teltasta. Viimeksi Finlandia-talolla sama video päätti keikan ja niin olisi nytkin pitänyt tapahtua. Morriseyn manipulointi osui ja upposi. Siksi kaksi viimeistä laivaa eivät seilanneet enää satamaan. Everyday Is Like Sunday ja Irish Blood, English Heart soitettiin väärällä hetkellä, vaikka miten hienoja lauluja ovatkin. FullSizeRender-2