Wand (US) @ Bitterzoet, Amsterdam, 20.11.2018

Amsterdam on livemusiikin ykköskaupunkeja, ainakin siinä mielessä, että keikat myydään loppuun nopeasti. En nyt tarkoita, että ravaisin Amsterdamissa alvariinsa, mutta ne kerrat, kun olen cityn keikkaskeneä tutkinut, olen ollut myöhässä. Tavoitteeni oli nähdä tämän hetken popfunkin nousukas Parcels Paradisossa, mutta liput oli kaupattu vikkelään loppuun. Niin kuin ne kaikki muutkin kiinnostavat live-vaihtoehdot. Ilman elävää musiikkia en kuitenkaan jäänyt, koska onnistuin saamaan tiketin Bitterzoet –klubille, missä esiintyi ennalta vieras Wand.

Pienen perehtymisen jälkeen Los Angelesista ponnistava Wand teki vaikutuksen. Asiaa helpotti se, että yhtyeen nokkamies Cory Hanson on soittanut myös arvostamani Ty Segallin bändissä. Wand on suht tuore tulokas, mutta muutamassa vuodessa julkaissut jo neljä albumia ja tuore EP Perfume oli kiertueen liikkeelle pannut voima. Viisihenkisen yhtyeen genreä on vaikea luokitella, mutta psykedelialla maistetusta rokista on kyse. Wand soittaa niin progea kuin vivahteikasta garagerockia ja taipuen välillä popimmaksi. Bändi soittaa hyvin ja biisit ovat kiehtovia.

Bitterzoet on pienehkö klubi, joka oli sopivasti täynnä. Narikkaa ei ollut, vaan talvitakit sai tunkea alakerran lukittaviin lokerikkoihin. Amsterdamissa oli varsin kolea keli vuodenaikaan nähden. Sali on kuin pieni kappeli, jonka seiniä reunustaa kirkoista tutut lasimaalaukset, sillä erotuksella, että kuvasto oli pakanallista ja pakarallista. Yhden baarin klubi oli kaikin puolin kompakti, jossa mukillisen olutta sai kolmella eurolla. Vaikka hollantilaiset ovat maailman pisintä sakkia, niin klubin takaosa oli korkeammalla, josta näki lavalle erinomaisesti. Intiimi klubi tuntui kuitenkin isommalta, siihen osasyy oli tietysti myös Wand, joka äityi soittamaan kuin isompikin orkesteri.

Keikan alkupuolen kultakimpale oli edellisen Plum (2017) albumin Bee Karma. Hieno kappale, joka tavoitti hienosti Kalifornian 1960-luvun melodista psykedeliaa. Wand ei pyri laajentamaan tajuntaa musiikillaan liikaa, vaan biiseissä on koukkuja, jotka nappaavat ja ohjaavat sivupoluille, mutta eksyttämättä liian progressiivisiksi. Keikan settilista oli hyvin suunniteltu. Itensiteetti oli nousujohteinen ja huipentui omien biisien kautta pariin Neil Young -coveriin. Down by the River startattiin, mutta jätettiin kesken kuin pieleen mennyt. Omiin korviin se vaikutti varsin komealta yritykseltä. Yhden oman biisin jälkeen keikka päättyi hienoon versioon Cinnamon Girlistä.

Cory Hanson on erinomainen lead-kitaristi, joka hoitaa myös päävokaalit. Välipuheita ei turinoitu, kunnes kiitokset vasta lopussa. Kosketinsoittaja Sofia Arrequin lauloi taustat, Lee Landey soitti bassoa ja rumpali Evan Burrows piti homman paketissa. Toisena kitaristina toimi Robert Cody. Yhtyeen Euroopan rundi alkoi Englannista ja ulottuu Keski-Eurooppaan. Pohjoismaissa Wandia ei nähdä, mutta toivottavasti joskus myöhemmin. Wand on todellakin maaginen sauva, josta sinkoilee jännittäviä biisejä kuten Melting Rope ja The Gift. Niistä moni biisitaikuri olisi ylpeä.

J. Kaario Blues Band @ Ravitsemusliike Vintti, Espoo, 9.2.2013

Lähiöbaari Heikintorin kauppakeskuksessa Espoon Tapiolassa vaihtoi viime syksynä nimensä siihen alkuperäiseen, millä se oli toiminut Suomen toiseksi vanhimmassa kauppakeskuksessa joskus vuonna 1968. Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä, sanotaan, mutta nimenvaihdos toi myös merkittävän muutoksen, sillä Vintissä soi nykyään aktiivisesti elävä musiikki. Aluksi jazz-painoitteisesti lähtenyt tarjonta on laajentanut ohjelmistoa monipuolisesti perusrockiin ja bluesiin.

Live-musiikin laaja-alaisuus on harrastustoiminnan suola. Tarjontaa löytyy Olympiastadionilta lähiökuppilaan ja kaikkea siltä väliltä – mikä sen mukavampaa. Musiikin lajityyppien skaala on myös tätä nykyä niin kattava, varsinkin pääkaupunkiseudulla, ettei kaikkeen edes tarttua, vaikka mieli tekisi. Ei kaikille kaikkea, vaan jokaiselle jotakin. Lauantai-illan alkuperäinen haave oli suunnata Kuusumun profeetan ja Laivueen keikalle Nosturiin, mutta orastava flunssa pisti kahleen jalkaan. Eipä ollut otsikkopaikan napannut J. Kaario Blues Band myöskään illan ohjelmassa. Joskus sitä uhmaa flunssaa ja päättää käväistä moikkaamassa kaveria baarissa, mutta se voi käydä kalliiksi jos bluesia on tarjottimella.

J. Kaarion johtama trio on vuosikymmeniä bluesia kimpassa soittanut kombo. Eihän äijät musalla leipäänsä tienaa, mutta aktiivinen harrastus näkyy soitossa. Toisaalta nuottitelineet lavalla paljastavat, ettei touhu ihan päivittäisestä rutiinista käy. Tauolla vaihdoin muutaman sanan laulaja-kitaristi Jukka Kaarion kanssa ja ymmärsin, että musa vie nykyään espoolaista. Bisnesura on takana päin ja nyt miehellä riittää aikaa käydä jopa klassisen laulun tunneilla. Sen kyllä kuuli puhtaassa tulkinnassa. Mitä juurevammalla maaperällä mennään, sitä tukevammin Kaariolla on laulu hallussa. Erityisesti Willie Dixonin kynästä lähtenyt Muddy Waters klassikko Hoochie Coochie Man soi mallikkaasti.

Settilistaan kuului monenmoista tuttua klassista biisiä niin Chigaco bluesin aapisesta kuin  tuoreempaa materiaalia populaarimusiikin valtavirta-artisteilta. Triolta taittuu ilmeikäs soitanta ja biisiin kuin biisin he saavat bluesin sävyt maustettua, vaikkei itse kappaleessa perinteistä bluesin sointukaavaa olisikaan. Bassoa soittaa Pentti Ukkonen ja rummuissa on Ari Ilaskivi.  Ensimmäisen setin aikana lauteilla vieraili myös saksofonisti Katja Lamberg ja toi soitantaan kivasti pehmeyttä, vaikka tuntuikin hieman ylimääräiseltä elementiltä trion selkeässä soitannasa. Kahden setin iltaan mahtui liuta lauluja. Faith No Moren hitiksi lämmittämä Commodoresin alkuperäisteos Easy, Creamin Sunshine of Your LoveNeil Youngin Cinnamon Girl ja Led Zeppelin veto Misty Mountain Hop edustivat keikan etulinjaa. Takalinjalle ajautuivat taas hitusen laiska tulkinta Red hot Chili Peppersien Californicationista ja basistin laulama kapeaksi jäänyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way.

Perusväitteenä melkein voi sanoa, että juurimusiikin alkeita edustaneet vanhemmat viisut istuivat Kaarion ja kumppaneiden turvalliseen muottiin paremmin kuin uudemmat rallit. Toki J. Kaario Blues Band palveli monipuolisuudellaan yleisöä ja sai osan muuten istumavoittoisen baarin asiakkaista jopa joraamaan. Aika moni kulman kundi osaa tulla Vinttiin musiikkitarjonnan vuoksi, mutta kyllä se on seura ja seurustelujuoma mikä laittaa tapiolalaiset liikkeelle lauantai-iltana. Nyt alan myös ymmärtää miksi baarin eteen asettuu aina sama asunnoton kaiffari. Mies taitaa digata musiikista ja eipä tarvitse värjötellä ulkosalla, kun pääsee kauppakeskuksen sisäkäytävän penkille istumaan. Vartijatkin antavat harmittoman miehen päivystää rauhassa ja kuunnella vaikkapa versiota  ZZ Topin Sharp Dressed Man-biisistä. J. Kaarion positiivisesti yllättäneen keikan päätti Free Your Mind, joka paremmin tunnetaan En Voguen ysärihittinä. Ihan ei taittunut samalla tavalla Espoon sediltä catwalk-funky  kuin Amerikan siskoilta, mutta hauska valinta ja kertoi paljon yhtyeen avarakatseisesta asenteesta. Mahdollisesta encoresta ei ole todisteaineistoa, koska lähdin kapakasta saman tein pois parantelemaan sitä pahemmaksi äitynyttä flunssaa.