Teemu Tannerin Kynnet on ollut hetken aikaa kelpo nosteessa. Bändi alkaa vakiinnuttaa paikkansa indie-suosikkien joukossa. Näin Kynsien klubikeikan vuosi takaperin, jolloin yhtye oli vielä hiomaton timantti. Black Tentin lavalla nähtiin peräti seitsenhenkinen Kynnet. Yhtyeen soitto on vuodessa hioutunut timanttiseksi, vaikka sarkastiseen kekkulointiin sopii aina pienet säröt. Bändi on kotimaisen lo-fi rockin raikkainta antia tällä hetkellä. Milla (ei voi sitää mua) ja Ella ovat edelleen tarttuvinta osastoa, mutta ei uusi biisi kuten Raaputa kaljatuoppiin vähennä Kynsien kiiltoa.
Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla Toton Africa ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.
Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.
Robin Pecknoldin johtama bändi osoitti päälavalla olevansa harmonisen indiefolkin saralla aivan omaa luokkaansa. Pecknold ääni taipuu huikeasti progressiivisten folk-kappaleiden mukana. Yhtye on vähäeleisen taitava, josta mainittakoon kitaristi Skyler Skjelset ja basisti Christian Wargo, jotka laulavat myös stemmat. Multi-instrumentalisti Morgan Hendersson rikastaa biisejä, vaikka kontrabassolla. Keikka meni todella ihon alle. Harmaiden pilvien kerääntyessä ylle olin niin tyytyväinen musiikista, että toivoin sadetta. En muista milloin olisi satanut yhtä puhtaasti ja lämpimästi. Tunnin konsertti päättyi ylevästi Helplessness Bluesiin. Kevyesti yksi parhaista keikosta Flow’ssa ikinä.
Fleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.
Patti Smith päätti omalta osaltani perjantain. Edellisen kerran näin hänet yhtyeineen viisi vuotta sitten Tampereella, joten oli hyvä tarkistaa punkmamman nykykunto. Hyvässä iskussa 72-vuotias Patti Smith on edelleen, mutta silti melko rutiininomainen suoritus Flow’ssa nähtiin. Kädet heiluvat ja harmaa tukka takkuilee karismaattisesti, mutta esityksessä ei ollut mitään erityisyyttä. Settilistan yllättävin biisivalinta oli Midnight Oilin kasariklassikko Beds Are Burning. Voimapoppi sopii Pattin edelleen vahvalle äänelle, mutta luultavasti biisi oli settilistassa sanomansa vuoksi. Patti soitti odotetusti tunnetuimmat kappaleensa Dancing Barefoot, Because the Night ja koko keikan päättäneen Glorian. Pattin bändissä esiintyi kiinnostava jäsen. Hänen ja Fred ”Sonic” Smithin poika Jackson Smith oli napannut komppikitaristin paikan yhtyeessä. Ehkä vain tuuraamaan, sillä hän näytti vahvan äitinsä vieressä peräkammarinpojalta.
Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.
Royal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.
Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.
Keikkakeppi 