Wand (US) @ Bitterzoet, Amsterdam, 20.11.2018

Amsterdam on livemusiikin ykköskaupunkeja, ainakin siinä mielessä, että keikat myydään loppuun nopeasti. En nyt tarkoita, että ravaisin Amsterdamissa alvariinsa, mutta ne kerrat, kun olen cityn keikkaskeneä tutkinut, olen ollut myöhässä. Tavoitteeni oli nähdä tämän hetken popfunkin nousukas Parcels Paradisossa, mutta liput oli kaupattu vikkelään loppuun. Niin kuin ne kaikki muutkin kiinnostavat live-vaihtoehdot. Ilman elävää musiikkia en kuitenkaan jäänyt, koska onnistuin saamaan tiketin Bitterzoet –klubille, missä esiintyi ennalta vieras Wand.

Pienen perehtymisen jälkeen Los Angelesista ponnistava Wand teki vaikutuksen. Asiaa helpotti se, että yhtyeen nokkamies Cory Hanson on soittanut myös arvostamani Ty Segallin bändissä. Wand on suht tuore tulokas, mutta muutamassa vuodessa julkaissut jo neljä albumia ja tuore EP Perfume oli kiertueen liikkeelle pannut voima. Viisihenkisen yhtyeen genreä on vaikea luokitella, mutta psykedelialla maistetusta rokista on kyse. Wand soittaa niin progea kuin vivahteikasta garagerockia ja taipuen välillä popimmaksi. Bändi soittaa hyvin ja biisit ovat kiehtovia.

Bitterzoet on pienehkö klubi, joka oli sopivasti täynnä. Narikkaa ei ollut, vaan talvitakit sai tunkea alakerran lukittaviin lokerikkoihin. Amsterdamissa oli varsin kolea keli vuodenaikaan nähden. Sali on kuin pieni kappeli, jonka seiniä reunustaa kirkoista tutut lasimaalaukset, sillä erotuksella, että kuvasto oli pakanallista ja pakarallista. Yhden baarin klubi oli kaikin puolin kompakti, jossa mukillisen olutta sai kolmella eurolla. Vaikka hollantilaiset ovat maailman pisintä sakkia, niin klubin takaosa oli korkeammalla, josta näki lavalle erinomaisesti. Intiimi klubi tuntui kuitenkin isommalta, siihen osasyy oli tietysti myös Wand, joka äityi soittamaan kuin isompikin orkesteri.

Keikan alkupuolen kultakimpale oli edellisen Plum (2017) albumin Bee Karma. Hieno kappale, joka tavoitti hienosti Kalifornian 1960-luvun melodista psykedeliaa. Wand ei pyri laajentamaan tajuntaa musiikillaan liikaa, vaan biiseissä on koukkuja, jotka nappaavat ja ohjaavat sivupoluille, mutta eksyttämättä liian progressiivisiksi. Keikan settilista oli hyvin suunniteltu. Itensiteetti oli nousujohteinen ja huipentui omien biisien kautta pariin Neil Young -coveriin. Down by the River startattiin, mutta jätettiin kesken kuin pieleen mennyt. Omiin korviin se vaikutti varsin komealta yritykseltä. Yhden oman biisin jälkeen keikka päättyi hienoon versioon Cinnamon Girlistä.

Cory Hanson on erinomainen lead-kitaristi, joka hoitaa myös päävokaalit. Välipuheita ei turinoitu, kunnes kiitokset vasta lopussa. Kosketinsoittaja Sofia Arrequin lauloi taustat, Lee Landey soitti bassoa ja rumpali Evan Burrows piti homman paketissa. Toisena kitaristina toimi Robert Cody. Yhtyeen Euroopan rundi alkoi Englannista ja ulottuu Keski-Eurooppaan. Pohjoismaissa Wandia ei nähdä, mutta toivottavasti joskus myöhemmin. Wand on todellakin maaginen sauva, josta sinkoilee jännittäviä biisejä kuten Melting Rope ja The Gift. Niistä moni biisitaikuri olisi ylpeä.

The Triffids (AU) @ Paradiso Noord, Tolhuistuin, Amsterdam, 18.10.2016

Australian Perthistä kotoisin oleva The Triffids oli 1980-luvun merkittävimpiä vaihtoehtoyhtyeitä. Bändi julkaisi viisi albumia, joista kaksi on mestariteoksia. Läpimurtoalbumi Born Sandy Devotional julkaistiin 1986 ja keräsi yhtyeen ympärille faneja Euroopastakin ja etenkin Benelux-maista, Briteistä ja Skandinaviasta. Bändi hajosi vuonna 1989 ja keulahahmo David McComb siirtyi muihin projekteihin. Hänen kuoltuaan kymmenen vuotta myöhemmin aika harva jaksoi uskoa, että yhtye palaisi vielä lavoille. Vuoden 2006 jälkeen näin on kuitenkin harvakseltaan käynyt. Tänä syksynä yhtye soittaa Euroopassa kolme täsmäkeikkaa juhlistaakseen 30-vuotista Born Sandy Devotional –albumia. Onnekkaana pääsin tsekkaamaan vedon Amsterdamissa ennen kuin yhtye matkasi kanaalin yli Lontooseen takaisin Brysseliin.

bsdThe Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.

fullsizerender-12David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.

fullsizerender-8Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.

Bändi lämmitteli The Black Swanin avausraidalla Too Hot to Move, Too Hot to Think, mutta sitten olikin juhla-albumin vuoro. Born Sandy Devotional soitettiin alusta loppuun. Rob Snarski aloitti The Seabirds –kappaleella varovaisesti, mutta pääsi parempaan liitoon bändin tunnetuimmassa kappaleessa Wide Open Road. Laulajat vaihtuivat melkein joka biisiin. Chicken Killerin aikana yleisöstä pari naista nousi laulamaan taustoja, mutta heidän vierailu jäi yhteen biisiin. Päävokalisteista Simon Breed tavoitti parhaiten David McCombin tavan tulkita etenkin biisissä Stolen Property, mutta väkeviä olivat myös J.P. Shilon osuudet. Toby Martin oli parhaimmillaan herkemmissä lauluissa.

fullsizerender-11Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.

thetriffids_up

Settilista:

Too Hot to Move, To Hot to Think

The Seabirds

Estuary Bed

Chicken Killer

Tarrilup Bridge

Lonely Stretch

Wide Open Road

Life of Crime

Personal Things

Stolen Property

Tender Is The Night (The Long Fidelity)

A Trick of The Light

Beautiful Waste

Hell of A Summer

Red Pony

Good Fortune Rose

Unmade Love

Fairytale Love

encore

Bright Light, Big City

Save What You Can

  1. encore

Bury Me Deep In Love

triffids_toby-martin

Dead Kennedys (US) @ Melkweg, Amsterdam, 17.10.2016

 

fullsizerenderPunkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.

fullsizerender-2Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.

Bändin nykyinen laulaja Skip ei ole Jello Biafra, mutta hyvin hän tonttinsa hoitaa. Vertailukohtaa ei ole, koska Dead Kennedys ja varsinkaan Jello Biafra ei ole osunut omalle kohdalle aikaisemmin. Videotaltiointeihin verrattuna Skipin olemuksessa on kuitenkin paljon Biafraa. Kennedys-tuotanto ei ole läpikotaisin tuttua ja lähinnä odotukseni kohdistuivat klassikoihin. Toden totta Nazi Punks Fuckk Off ja Too Drunk to Fuck toimivat kuin elettäisiin edelleen 1980-luvun alussa. Mieleen jäävin styge oli kuitenkin Moon Over Marin. Bändin isoimpia kappaleita oleva California Über Alles sai Melkwegin raikumaan yhteishuutona kertosäkeen aikana. Coverina vetäisty Viva Las Vegas oli turha lisäke, mutta minkäs teet kun omia tiukkoja biisejä on rajallinen määrä. Encoressa kuultu Holiday in Cambodia on punkin suurimpia klassikoita ja sai arvoisensa käsittelyn.

img_0007Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.